Helsingin Sanomissa oli juttu Suomen ulkopoliittisista valinnoista nykykriisin kestäessä (”Kun Venäjästä tuli uhka”, 28.12.2014). Olen näihin asioihin ottanut kantaa useissakin blogikirjoituksissa. Keskityn tässä vain siihen, minkä kuvan juttu antaa Suomen ulkosuhteista.
Jo otsake kertoo toimittaja Anna-Liisa Kauhasen asenteesta. Uhka on siis oletus. Se myötäilee koko lehden käsitystä, koska Hesarissa on ilmeisesti päätetty, että Venäjä on uhka ja Suomen on liityttävä Natoon. Olen usein ihmetellyt sitoutumattoman lehden näin voimakasta sitoutumista johonkin kantaan.
Itse jutussa annetaan tyypilliseen tapaan kuva, että kaikki haastateltavat (ulkoministeri Erkki Tuomioja, Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen, Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Kristi Raik, Tampereen yliopiston Jean Monnet -professori Hanna Ojanen ja Aleksanteri-instituutin Venäjä-tutkija Hanna Smith) ovat pienin variaatioin samaa mieltä ulko- ja Venäjä-politiikasta. Näin ei ole, vaan erilaiset näkemykset ja painotukset heijastuvat riveiltä ja rivien välistä. Toimittaja nappaa viimeisen sanan ja näyttää painottavan niiden mielipiteitä, jotka tukevan toimittajan näkemystä.
Kauhanen on valinnut tukitahokseen Ulkopoliittisen instituutin vanhemman tutkijan, virolaissyntyisen Kristi Raikin. Raik myötäilee Virossa omaksuttuja Venäjä-kantoja. Hän ei ole millään muotoa puolueeton tarkkailija, vaan hänellä on oma agendansa, jota hän tuo esille monissa yhteyksissä.
Keskeinen sana Kauhasella ja Raikilla on ”uhka”, siis Venäjän uhka. Tämä ei ole Suomen ulkopoliittisen johdon käyttämä käsite, vaikka sitä yritetään vierittää Niinistön ajatteluun presidentin käyttämän vertauksen ”Kasakka ottaa kiinni sen, mikä on huonosti kiinni” avulla. Kauhanen toteaa itsestään selvyytenä: ”enää ei voi kiertää sitä, että Venäjästä tuli taas Suomelle uhka”. Tämän voi käsittää yrityksenä manipuloida lukijaa. Voidaan mielestäni kirjoittaa, että Venäjä uhkaa Ukrainaa, mutta sen suoraviivainen projisointi Suomeen on jo liioittelua. Tarkoitus on ilmeisesti integroida keskusteluun uhkakäsite niin kiinteästi, ettei sitä kukaan kyseenalaista. Parasta on, jos käsitteestä tulee yleinen hokema. Minä kyseenalaistan tällaisen ajattelun.
Presidentti kutsui puoluejohtajat koolle Kauhasen mukaan, koska ”Venäjälle flirttailu ja EU:lle motkottaminen piti saada loppumaan”. Tasapuolisuuden vuoksi myös puheet, että ”Suomen pitäisi juuri nyt hakea Natoon” piti saada loppumaan. Että siis Niinistö piti palaverin, jonka yhtenä syynä oli joidenkin Venäjä-flirttailu? Aika erikoinen käsitys pyrkimyksestä pitää yllä kahdenvälisiä suhteita.
Kirjoituksen mukaan monien haastateltujen mielestä Venäjä-suhteet palasivat vuonna 2014 taas ulkopolitiikan osaksi. Yhdyn tähän käsitykseen, mutta en ymmärrä, mikä siinä on niin odottamatonta. Oltiinko niin kovasti länttä, että Venäjää ei enää tarvinnut huomioida? Ainakin Jarmo Virmavirta oli tuoreessa Kanava-lehden artikkelissa tätä mieltä. Virmavirran mukaan olemme sitoutuneet aivan liian pitkälle länteen, eikä meillä ole enää kokonaisnäkemystä geopoliittisesta asemastamme.
Pisimmälle menee jälleen Raik: ”Tarve pohtia uusiksi Suomen linjauksia on todella kova”. Asia jää tarkentamatta.
Hanna Ojanen sentään toteaa Suomen ulkopolitiikan hyvin varovaiseksi, sovittelevaksi ja käytännölliseksi, mutta hänkin puhuu, että Suomi on ”ottanut aikalisiä”. Käsittääkseni Ojasen mielestä ei ole kuitenkaan ajankohtaista tarvetta linjausten muutoksiin.
Hanna Smith ihmettelee, että ”Suomen ulkopoliittinen johto ei ole vielä löytänyt Venäjä-suhteissaan tasapainoa suoraselkäisen kritiikin ja yhteistyöhalun välillä”. Mielestäni ulkopoliittinen johto on onnistunut tässä erinomaisesti. Kyllä se on ollut kriittinen Venäjää kohtaan. Eikä tämä ole ristiriidassa sen kanssa, että kahdenvälinen yhteistyö edistyy sekin.
Kauhanen väittää Venäjän dominoivan Suomen ulkopolitiikkaa. Viittaan tässä vain edellä esitettyyn, jossa olen todennut, että lännen ohella Venäjästä vihdoin keskustellaan osana Suomen ulkopolitiikkaa. Käsitettä ”dominointi” Kauhanen käyttää tässä väärässä yhteydessä.
Ulkopoliittinen johto on jakautunut kahtia Niinistö-Tuomioja ja Stubb- Haglund -parivaljakoiksi? Tässä voi olla perää, vaikka eroja ei ole syytä liioitella. Vastuu näkyy: Niinistön ja Tuomiojan harteilla on ulkopoliittisen linjan vakaus. Kumpikaan ei halua nopeita muutoksia, eikä siihen ole myöskään aihetta, sanoo Kristi Raik mitä tahansa.
Hanna Smithin mukaan Suomen Venäjä-suhteissa on se kummallisuus, että niitä voi aina kuvata hyviksi. En näe tässä kummallisuutta, eikä Smithkään taida sanoa tätä pahansuovassa mielessä. Suhteet voivat vaihdella yksittäisten asioiden osalta, mutta runko on kunnossa. Minusta Suomen ja Venäjän suhteiden tulisi olla mahdollisimman luontevat. Nyt rasitteena on Ukraina ja siihen liittyvät pakotteet, mutta suhteissa ei ole muita merkittäviä rasitteita.
On suuri voitto molemmille osapuolille, että suhteillamme on kymmenien vuosien rauhallinen perinne. Tämä näkyy politiikan käytännöissä verrattuna melkein mihin maahan tahansa.
Tietenkin Raik pistää tässä lusikan soppaan ja toteaa, että hyvistä suhteista puhuminen juuri nyt on teeskentelyä tai teeskenneltyä naiiviutta. En ymmärrä tätäkään. Hyviä suhteita pidetään tällaisena aikana yllä olosuhteet huomioiden. Kumpikin osapuoli tietää rasitteista, jotka nyt kohdistuvat suhteisiin. Mutta olisiko nyt hätiköityjen toimenpiteiden aika? Tuntuu siltä, että jotkut haluaisivat osoittaa mieltään oikein kunnolla. Minusta riittää, kun ulkopoliittinen johto on selkeästi sanonut kantansa Ukrainasta – ja useaan kertaan.
Suomen ulkosuhteita vaivaa peruskiltteyden oletus. Me pelästymme, jos joku ulkomailla kiinnittää huomiota esimerkiksi kahdenvälisiin Venäjä-suhteisiimme. Mielestäni asian voi kuitata vain toteamalla, että naapurimaiden välillä hyvät suhteet ovat oletuksena voimassa. Ei meidän pakotepolitiikkamme voi olla niin itsestään selvää kuin joidenkin muiden, joilla ei ole juuri mitään kauppaa Venäjän kanssa.
PS
UPI:n rooli
Turun Sanomat uutisoi (30.12.2014) Ulkopoliittisen instituutin hallituksen puheenjohtajan Antti Tanskasen kommenteista koskien UPI:n tutkijoiden roolia: ”Tanskasen mielestä on …… olennaista, että UPI:n tutkijat esittävät mielipiteensä omana itsenään ja myös vastaavat niistä, sillä instituutilla ei ole mielipiteitä tai linjaa. Samaa korosti Intian-lomalta tavoitettu UPI:n neuvottelukunnan puheenjohtaja, kansanedustaja Pertti Salolainen (kok)”.
UPI on siis työnantaja, jonka jokainen työntekijä on yksilö ja saa esittää ulko- ja turvallisuuspoliittisesti herkissä asioissa mielipiteensä yksilönä. Sivuasia on, että eduskunta antaa instituutille perusrahoituksen. Instituutti ei ilmeisesti ole missään vastuussa rahoittajalleen. Onko huolehdittu siitä, että UPI:n palkkalistoilla on henkilöitä, jotka moniarvoisesti – yksilöinä – tuovat esille myös muunlaisia turvallisuuspoliittisia kannanottoja kuin esimerkiksi Charly Pasternak-Salonius? Vai ovatko kaikki UPI:n työntekijät – yksilöllisesti – samaa mieltä turvallisuuspolitiikasta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti