Presidentti Niinistön suosiota on mitattu jälleen (HS-gallup). Tulos näyttää hyvältä. Presidenttien suosio ei ole mitenkään itsestään selvä kuten kansainvälisistä esimerkeistä voimme havaita. Suomessa arvostus on tosin yleensä korkea. Ehkä Suomen kansa on onnistunut säännöllisesti valinnoissaan!
Niinistö saa gallupin mukaan erittäin tai melko hyvän arvion 79 prosentilta kansalaisia. Yritän seuraavassa perata suosiolukujen taustalla vaikuttavia tekijöitä Ensinnäkin näyttää siltä, että Niinistön neljän pilarin strategia näyttää toimivan. Pilarithan olivat: 1) Vakuuttava oma puolustus, 2) Kumppanuudet (Ruotsi, Nato, EU), 3) Hyvät suhteet Venäjään, 4) Kansainvälinen toiminta YK:n ja kansainvälisen oikeuden piirissä. Kehuin strategiaa blogikirjoituksessani ”Presidentti Niinistön neljän pilarin strategia”, 30.11.2014.
Presidentin keskeinen tehtävä on ulko- ja turvallisuuspolitiikan hoito. Uskon, että Niinistön menestys perustuu juuri siihen, että hänen ulkopoliittinen taitonsa kestää minkä tahansa kritiikin. Finesseistä voidaan toki keskustella. Pidän kriittisenä tässä suhteessa presidentin Nato-kantaa. Hän on hyvin lähellä kannassaan esimerkiksi Suomen keskustan ja sosiaalidemokraattien kantaa. HS-gallupissa hän saa pidättyviä tai kriittisiä kantoja vain yhdeksältä prosentilta (”ei hyvä eikä huono”) keskustalaisista. Kokoomukselta pidättyviä tai kriittisiä arvioita tulee 16 prosentilta. Löisin melkeinpä vetoa, että osa tästä erosta johtuu presidentin valitsemasta Nato-linjasta. Linja on ollut pidättyvä ja saa sen takia useimmilta suomalaisilta hyväksynnän, mutta suopeus korostuu erityisesti keskustan presidenttiä puoltavissa arvioissa. Kokoomuksen kenttäväki ja osa johtoa haluaisi selvästi myönteisempää Nato-kantaa liittoutumiskysymyksissä, eivätkä ehkä sen takia riennä yksin tein osoittamaan suosiota Niinistön linjalle. Kysymys on toki pienistä eroista, mutta niistäkin voidaan päätellä jotain.
Niinistöä arvostellaan tietyissä piireissä araksi, jopa pelokkaaksi, mutta hän käyttäytyy juuri niin kuin valtiomiehen pitääkin. Valta tuo vastuuta.
Vaalien lähestyessä Venäjä-EU-kantoihin (Nato-kantoihin) tulee hajontaa. Aleksander Stubb aloitti yksituumaisuuden purkamisen pääministerin haastattelutunnilla kohdistaen yllättävän voimakkaan hyökkäyksen johtavia keskustalaisia vastaan. Yllättävää kritiikki oli sen takia, että yleensä ulkopoliittista konsensusta yritetään pitää yllä. Kritiikki koski sitä, missä määrin painotetaan kahdenvälisiä suhteita Venäjään ja missä määrin EU:n pakotelinjaa. Ero ei ole suuren suuri, mutta kuitenkin niin merkittävä, että siitä saa vaalitäkyn. Kumpikin puoluehan kannatti esimerkiksi Fennovoiman ydinvoimahanketta.
Niinistö on ”pilarissa kolme” korostanut hyvien suhteiden merkitystä Venäjään ja tästä johtuen keskustalaiset ovat linnoittautuneet presidentin kannan tueksi. Ja tämähän vastannee aidosti keskustan kantaa.
On päivän selvää, että Suomi ei pärjää pitkällä aikavälillä ilman hyviä suhteita sekä EU:hun että Venäjään. Elintärkeitä asioita ei pitäisi alistaa kevyille vaali- tai budjettitaktisille manöövereille.
Presidentin sisäpoliittinen osallistuminen on minulle vaikeampi pala. Toki arvojohtamiseen kuuluu ottaa kantaa myös sisäpoliittisesti kansakunnan henkiseen ryhtiin ja käytännön kysymyksiinkin. Silti yllätyin, kun presidentti hyökkäsi taannoin hallituksen saamattomuutta vastaan ja otti aseekseen varsinkin Kataisen väitetyn ”mielikuvapolitiikan”. Kyllä siinä tietenkin perää on, että samat asiat on sovittu moneen kertaan, mutta olisin ensin korostanut niitä vaikeuksia, joita hallitus on kohdannut kansainvälisten kriisien osalta, ja vasta sitten moralisoinut hallituksen passiivisuutta. Olen melkoisen varma, että mikään hallituskoalitio ei olisi selvinnyt kuiville hyvinvointivaltioon kohdistuneesta tykityksestä, kolmivaiheisesta talouskriisistä (finanssi-, euroalue- ja Ukraina-kriisi) ja taloutemme kiistämättömistä rakenneongelmista, jotka ovat muhineet useiden hallitusten aikana.
Jos halutaan perustellusti arvostella talouspolitiikan johtamista, pitää mennä monta hallitusta taaksepäin kaikkien syyllisten löytämiseksi ja silloin alkaakin olla kysymys jälkiviisaudesta.
Tiedän jääväni vähemmistöön tässä kiistassa: Suomen Pankki, Valtiontalouden tarkastusvirasto ja suurin osa mediaa yhtyy haukkumisiin. On miltei liikuttavaa, miten yksimielisiä ollaan hallituksen totaalisesta epäonnistumisesta.
En myöskään yhdy siihen presidentin esittämään kritiikkiin, että media olisi ollut hampaaton. Joissakin tapauksessa lehdistön populistinen mielikuvista(!) johtuva sättiminen on ollut kohtuutonta suhteessa niihin vaikeuksiin, joita maan talous on kohdannut. Jotenkin tästä hallituksen arvostelusta on tullut itseään vahvistava kierre. Meitä on turha verrata Etelä-Euroopan kriisimaihin, jotka ponnistelevat huomattavasti meitä alemmalla tasolla.
Talouden ongelmat ovat se verran syvällä, että odottaisin presidentiltä kannustavaa otetta eikä kamreerinäkökulmaa. Uskallan sanoa tämän, vaikka kansalaisten hyvät arvosanat gallupissa johtuivatkin osin siitä, että presidentti arvosteli nykyhallituksen toimia.
Olen miltei sataprosenttisen varma, että tämä vaihe piti käydä läpi ennen kuin pystytään toisenlaisiin talouden korjaustoimiin. Muutoksen alla tarvitaan tottumista muutostarpeeseen. Jatkossa taistellaan huomattavan suuresta jäljelle jääneestä jakovarasta ja uudelleenjaosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti