Horjuen, huojuen demokratian tiellä

Tuoreessa kirjassaan ”Nukuin vasta aamuyöstä” (Gummerus) H.K. Riikonen lainaa V.A. Koskenniemen kirjaa ”Symphonia Europaea A.D. 1931” seuraavasti: ”Kaukaisen lännen (Yhdysvallat!) kylmät saamamiehet ja läheisen Idän (Neuvostoliitto) uskonkiihkoiset lähetit kilpailevat sen (Euroopan) sielusta ja sen tavarasta, ja nähtäväksi jää, tulevatko he jakamaan keskenään saaliin vai riitaantuvatko he pesänjaosta.” Koskenniemi epäilee, että Euroopan kohtalosta heitetään kruunaa ja klaavaa. Tätä varsin onnistunutta profetiaa voisi soveltaa tietysti tähänkin päivään ja miksei tulevaisuuteenkin.

Kai Euroopan kohtalosta heitettiin kruunua ja klaavaa ensimmäisessä maailmansodassa, ja sitten toisessa maailmansodassa. Sen jälkeen tuli jäätyneen rauhan vaihe, jossa taistelua ei käyty päärintamilla, vaan kehitysmaissa.

Nyt kokeillaan jälleen jotain Koskenniemen ennusteen mukaista uudelleen asettelua. Vanha degeneroitunut Eurooppa kärvistelee ylimielisen USA:n, nousukasmaisen Kiinan ja uudelleen henkiin herätetyn Venäjän imperiumin puristuksessa.

Koskenniemi kysyi 1930-luvun alussa hajoaako Eurooppa, tapahtuuko ”länsimaiden perikato”. Sitten tuli natsi-Saksa, jolla kenties oli ratkaisu ongelmiin. Sehän tarjosi nuorta, verevää kansallissosialistista kulttuuria vanhan väsyneen demokratian sijaan. Oikeastikin monet huojuivat demokratian ja fasismin välimailla tietämättä, mihin suuntautua. Tästä esimerkkinä on Koskenniemi itse, joka monista varauksistaan huolimatta taipui kansallissosialismiin suuntaan myöhemmin 1930-luvulla. Tämä horjuminen on ollut jälkikäteen tuomion kohteena: suuren sodan jälkeen varsinkin takinkääntäjät olivat tiukoilla. Tänä päivänä asiat näyttävät niin selkeältä: uljasryhtisinä säilyivät ne, jotka pysyivät liberaalin demokratian kannalla.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että natsi-Saksalla oli modernit houkutuksensa. Blogikirjoituksessani ”Natsi-Saksan hyvinvointiyhteiskunta” (5.1.2013) totean mm. seuraavaa: ”Natsit avasivat uusia koulutusmahdollisuuksia, antoivat verohelpotuksia työläisille ja lapsilisiä perheille. Naisia palkittiin lasten synnyttämisestä (palkkiot alkoivat juosta neljästä lapsesta). Eläkkeitä korotettiin ja maanviljelijöitä tuettiin. Saksalaisten lomat kaksinkertaistettiin. Lomanviettomahdollisuuksia järjestettiin saksalaisella perusteellisuudella valtion toimesta”.

Monet natsien uudistukset olisivat ehkä kelvanneetkin skandinaaveille, mutta autoritäärisyys, diktatuuri, juutalaisvainot ja keskitysleirit vain harvoille. Natsismin anti-intellektuaalisuus ja sen uskonnonkaltaisuus (natsismi yritti korvata uskonnon) herättivät myös vastenmielisyyttä.

Kun luin aikoinaan Edvard Radzinskin kirjaa ”Stalin” (1996), sähköistyi tunnelma, kun silmiin osui seuraava tekstinpätkä (ulkomuistista): ”Toisen maailmansodan uhatessa vuonna 1939 Neuvostoliitossa siirryttiin takaisin kuusipäiväiseen työviikkoon”. Siis mistä siirryttiin? Sain tehdä kovasti töitä ennen kuin minulle selvisi, että Neuvostoliitossa oli otettu käyttöön viisipäiväinen työviikko 1930-luvun alussa, lähes 40 vuotta ennen Suomea.

Niinpä niin, diktatuurienkin on ostettava kannatuksensa tavalliselta kansalta. Natsit ahdistivat sosiaalidemokraatteja (mm. puolue lopetettiin), mutta miten sosiaalidemokraatit sopeutuivat natsi-Saksaan? Em. blogikirjoituksessa totean: ”Sosiaalidemokraatit edustivat vaarallista demokraattista (lue: kansanvaltaista) sosialismia. Vaarallinen sana ei ollut sosialismi, vaan sana `demokraattinen´. Niinpä heitä alettiin vainota.” Todelliset aatteen miehet, ja ne joilla oli varaa ja mahdollisuuksia poistuivat maasta, mutta suuri enemmistö jäi nauttimaan niistä hedelmistä, joita natsi-Saksa tarjosi 1930-luvun parhaina päivinä puolueuskollisuutta vastaan. Tätä kautta on ehkä ymmärrettävissä, miksi vasemmistolaisena pidetty Olavi Paavolainen saattoi vuonna 1936 Nürnbergin puoluepäivillä ainakin jossain määrin jopa ihastua kansallissosialismiin, tosin monin varauksin.

:::::::::::::::::::::::::

Saksalaisesta autoritäärisyydestä voidaan hypätä tämän päivän venäläiseen demokratiasovellukseen, joka sekin sotkee perinteisiä kuvioita. Timo Vihavainen kuvasi jokin aika sitten blogissaan erikoista tapaa, millä Vladimir Putin hallitsee diktatorisesti, kuitenkin suoraa demokratiaa hyväksikäyttäen: ”Itse asiassa nykyistä Venäjää voisi pitää suorastaan demokraattisuuden perikuvana sikäli, että lähes itsevaltias presidentti kuuntelee jatkuvasti kansaa ja, kuten hän itse selittää, jopa valmistelee ukaasinsa tämän pohjalta.”

Vihavainen kysyy pettävän asiallisesti:

”Missäpä läntisessä demokratiassa ylimmän valtiovallan ja kansan syvien rivien välillä olisi jopa lainsäädännön ja lakien toimeenpanon alalla näin intiimi yhteys?” Tässäpä haastetta, kun diktatuuri käy varkaissa suoran demokratian puolella!

Olen monissa yhteyksissä peräänkuuluttanut tehokkaammin toimivaa demokratiaa. Nyt meillä on tässä venäläinen versio asiasta. Ei se silti tyydytä, ei sinne päinkään. Putin kyllä pystyy ohittamaan virkamieskoneiston poimimalla suoraan kansalta lainsäädäntöaloitteita, mutta diktatorinen valta on silti hänellä eikä sitä voida huojuttaa. Putin briljeeraa suoralla demokratialla, jolla hän voi antaa huutia puoluekoneistolle ja valmisteluelimille. Tällä hän varmistaa suosionsa kansan keskuudessa, kuunteleehan hän kansaa! Kyllä tämä niin kauan toimii, kun kansalaisten hyvinvointi on tyydyttävällä tasolla.

Venäjällä valitsee ainakin näennäisesti liberaali markkinatalousjärjestelmä, jossa demokratiaa oiotaan kuitenkin siekailematta. Maan hallitseva puolue Yhtenäinen Venäjä yhdessä Putinin kanssa hakee ”yhteyden kansaan”, joka tarjoaa puoluejärjestelmän ulkopuolisen tavan yhdessä hoitaa asioita. Juuri tämä ”yhteinen asioiden hoito” erottaa Venäjän länsidemokratioista, mutta se voi toimia vain diktatuurissa! Yhtenäisyys saadaan aikaan oppositio vaientamalla.

Venäjän ”autoritäärinen demokratia” on viritetty päätöksentekoa nopeuttavaksi. Samalla siitä puuttuu kuitenkin tasapainoiseen demokratiaan itsestäänselvyytenä kuuluva harkinta: hätiköityjen päätösten mahdollisuus kasvaa. Samalla kasvaa päätöksenteon arvaamattomuus.

Onko Putin siis valistunut diktaattori? Vastalauseita taitaa tulla melkoisesti, kun katsotaan, mitä Venäjän maalla käytännössä tapahtuu. Vallan kolmijako-oppia on oikaistu demokratian toteutumista rasittavalla tavalla.

Venäjän omintakeinen diktatuuri/demokratiamalli yhdessä Kiinan autoritäärisyyden ja Yhdysvaltain polarisoituneen demokratian kanssa tarjoaa vaihtoehdon nykyiselle eurooppalaiselle menolle. Euroopalle ei taida sopia mikään edellä mainituista, mutta ei myöskään sen nykyinen tehoton demokratia. Aivan kuten 1930-luvulla osa ihmisistä on alkanut horjua petyttyään demokratiaan. Vaihtoehtoja piisaa. Oikeistolaiset demokratian ”turhia” mutkia oikaisevat liikkeet ovat voittaneet kannatusta, merkittävimpänä esimerkkinä Unkari.

Björn Wahlroosin mielestä (”Markkinat ja Demokratia”) demokratian ongelma piilee sen enemmistöajattelussa: syntyy enemmistön tyranniaa. Häntä ei kiinnosta kovin paljoa päinvastainen tilanne, jossa vähemmistö harrastaa tyranniaa: jos eliitti haluaa ajaa läpi jonkin kalliin hankkeen, se maksattaa sen kaikilla veronmaksajilla. Wahlroos esittää uuden demokratian malliksi seuraavaa (lainaus blogikirjoituksestani ”Enemmistön vai vähemmistön tyrannia?, 24.12.2013): ”Kullakin äänestäjällä pitäisi olla useita ääniä, jotka voi jakaa useiden ehdokkaiden kesken tai sitten pistää ”pelimerkit” yhdelle ehdokkaalle. Eikä tässä kaikki, hän ehdottaa myös, että voitaisiin kehittää järjestelmä, joka sallisi äänestää paitsi jonkun puolesta niin myös jotakuta ehdokasta vastaan. Lopulta hän päätyy niin hullunkurisiin ehdotuksiin, että toteaa itsekin niiden johtavan järjestelmään, joka on `luultavasti liian monimutkainen sekä altis virheille ja manipulaatiolle´.

Ei taida olla Wahlroosista apua.

Enemmän kuin itse enemmistödemokratian mahdollisiin ongelmiin tulisi kiinnittää huomiota siihen, kuinka suoraan ja välittömästi ihmiset voivat vaikuttaa asioihin. Ihmisillä on selvä tarve vaikuttaa nykyistä välillistä demokratiaa suoremmin ainakin osaan asioista.

En tietenkään voi hyväksyä Putinin diktatuuria, mutta jään miettimään, onko hänen suorassa demokratiassaan jokin vihje, jota voitaisiin soveltaa kriittisen suodatuksen jälkeen lännessä?

No, onhan meillä kansalaisaloite, joka palvelee suorana vaikuttamiskeinona lainsäädäntöön. Sen lanseeraus on takkuillut, kun eduskunta on halunnut pitää vallastaan kiinni. Mutta juuri nyt, kun sukupuolineutraali avioliittolaki näyttää ratkaisevasti etenevän kansalaisaloitteen pohjalta, on suoran demokratian juhlahetki.

Demokratia tarvitsee paitsi tehokasta itsepuolustusta, niin myös itse kansanvallan tehostamista. Nyt on tapahtunut liikahdus oikeaan suuntaan.