Olemme samaa mieltä, vaikka olemme eri mieltä

Olipa kerran aika, jolloin olimme puolueettomia. Se oli vanhaan huonoon YYA-aikaan. Suomi rimpuili käsitteiden ”puolueettomuus” ja ”YYA-sopimus” välissä. Taistelua ei käyty julkisuudessa, vaan Suomen ja Neuvostoliiton välisten kommunikeoiden sanamuodoissa (”Suomen PYRKIMYS puolueettomuuteen...”).

Viisikymmentäluvulla syntyi sitoutumattomien maiden liike. Liike oli ja eli kehitysmaissa (=kehittyvissä maissa). Suomi ei monestakaan syystä voinut olla siinä mukana: viitekehys ei ollut sopiva. Nämä maat eivät halunneet olla ideologista itää eikä ideologista länttä. Jos ne olivat ideologiahakuisia, ne olivat sitä muuten vaan.

Yhdysvaltain 1950-luvun ulkoministeri John Foster Dulles hyökkäsi voimakkaasti puolueettomia maita vastaan ja nimitti niitä moraalittomiksi. Kaikki neutraliteettiin luottavat maat niputettiin yhteen. Dullesin mielestä kylmän sodan maailmassa piti valita puolensa, piti olla joko meidän puolella tai meitä vastaan. Väliin ei saanut jäädä. Piti olla Cold War Warrier (kylmän sodan sotilas). Henkisen sitoutumisen piti olla rikkumaton. John Foster Dulles oli Cold War Warrier.

Suomessakin puolueettomuuskäsite 1990-luvulle tultaessa heitettiin vanhentuneena romukoppaan. Suomalaiseen käsitteistöön ilmaantui vähäksi aikaa käsite sitoutumattomuus. Sillä ei ole yhteyttä sitoutumattomien maiden liikkeeseen, joka on jäänyt historian hämäriin, koska sen syy, bipolaarinen maailmankäsitys, on hävinnyt. Pian Suomi liittyi EU:hun ja sitoutumattomuus alkoi tuntua omituiselta: ei voida olla samaan aikaan EU:ssa ja sitoutumattomana. Olimme siis sitoutuneet EU:hun (= länteen).

Monet rupesivat epäilemään, että sitoutuneisuus länteen ei pelkästään riitä, ja alettiin puhua sotilaallisesta liittoutumisesta. Emme tämän selityksen mukaan olleet riittävästi länttä ”sitoutuneena”, meidän piti olla ”liittoutuneita”. Suomen kansan enemmistö ei kuitenkaan ole halunnut liittoutua. Kehitettiin ajattelu, jonka mukaan olimme huonolla säällä – toistaiseksi – liittoutumattomia, mutta hyvällä säällä sitten liittoudumme sotilaallisesti.

Pian moni länteen päin hyvillä mielillä suuntautunut kansalainen huomasi, että sitoutuminen ja liittoutuminen rupesivat saamaan ideologisen luonteen. Oli oltava sitoutunut, oli oltava liittoutunut, koska muutoin et ollut ”oikeasti” länttä. Oli sitouduttava jonkinlaiseen uskontunnustukseen. Tässä vaiheessa moni kansalainen heräsi vaatimaan oikeutta ajatella omilla aivoilla. Syntyi ”dullesilainen” ristiriita, jossa kansalainen halutessaan säilyttää henkisen riippumattomuuden joutui pahaan välikäteen, koska – vaikka hyväksyikin läntisen liberaalin demokratian – ei halunnut myydä kaikkea aatteelle.

Tila, jossa sai toimia oli kuitenkin kaventunut: moni ryhtyi protestoimaan pakkosyöttöä vastaan: Ei EU:lle, ei Natolle. Tällöin vastavetona liittoutumisideologit pääministerin johdolla julistivat vastarannan kiisket kuuluvaksi YYA-Suomeen, ”harmaaseen vyöhykkeeseen”. Huh, kaiken päälle pilvenlongan takaa, John Foster Dulles kohdisti toruvan katseen tällaisiin venkoilijoihin, jotka eivät ymmärtäneet omaa etuaan: oli valittava puolensa, muutoin olet HARMAA. Omilla aivoilla ajattelua ei ollut kielletty, sitä oli vain RAJATTU.

Kun monet poliitikot menivät kuitenkin sanomaan ääneen mielipiteensä, joka ei ollut oikeaoppinen, kehitettiin koodi, jossa eri mieltä olevat olivat samaa mieltä niiden kanssa, jotka olivat oikeassa. Kansalaiset vaistosivat, että tässä on jotain mätää.

Hyvät neuvot olivat kalliit. Tarvittiin joku selittämään ristiriitaisia mielipiteitä. Onneksi kehiin astui uusi pääministeri, joka kehitti eräänlaisen mielipidemyllyn monipuoluehallitukseen, jonka läpi kaikki erilaiset mielipiteet sullottiin ja saatiin samanmielisiksi. Epäilijät vaiennettiin tai annettiin ymmärtää, että tämä on fiksuustesti.

Pääministeri sovelsi tätä samaa strategiaa myös turvallisuuspolitiikkaan. Eri mieltä ei saanut olla samaa mieltä olevien kanssa. Pääministeristä tuli eräänlainen oraakkeli, joka selitti julkisuuteen päin samanmielisyyden olemusta.

Pääministeri ja hänen avustajansa ovat julistaneet kilpailun ”käänteisestä YYA:sta”. Sen mukaan seurataan tarkasti poliitikkojen myönteisten Venäjä-lausuntojen määrää. Nehän ovat ulkopoliittisen linjan vastaisia. Suomi-Venäjä-Seuran puheenjohtaja Paula Lehtomäki on asetettu erityisseurantaan.

Pääministeri, joka oli aiemmin kansansuosikki, huomasi yhtäkkiä, kuinka hän ei ollutkaan enää niin suosittu. Kansalaiset haistoivat palaneen käryä. Pääministeri selitti, että ne, jotka esittävät poikkeavia kantoja tulevasta (!) tyynen sään turvallisuuspolitiikasta ovat vanhanaikaisia. Tosin henkilökohtaisesti sai olla eri mieltä virallisen linjan kanssa, mutta vain harvat ovat tähän ryhtyneet.

Kansalaiset vaistosivat älyllisen epärehellisyyden, josta tosin käyttivät nimeä ”lipevyys”, ja antoivat pääministerille gallupissa tuomionsa.

…………………..

Herään hiki päässä, huidon käsillä, ahmin ilmaa. Onneksi tämä kaikki oli vain pahaa unta. Päätän keittää kahvit, vaikka on vasta aamuyö.