Nato-selvitys vai Venäjä-strategia?

Janne Salonen teki Hesarin mielipidepalstalla 10.5.2015 ehdotuksen Venäjä-strategian laatimisesta. Perustelu on hyvä, kun hän varottaa jäämästä pelkästään EU:n Venäjä-strategian varaan. On monia muitakin näkökohtia, jotka Salonen mainitsee oman strategian tueksi, mm. turvallisuustekijät, Venäjän naapurimaarooli, kahdenvälisen yhteistyön kehittäminen ja lopuksi ehkä tärkein: oman tahtotilamme toteuttaminen.

Tietenkin tässä on Suomen ja EU:n etujen yhteensovittamishaaste. Mutta ei olisi pahitteeksi, jos Suomikin antaisi periksi luokan kilteimmän oppilaan roolista ja sovittaisi olemassaolonsa itsenäisen kansakunnan kehikkoon. Tässä en nyt tarkoita minkään vastakkainasettelun rakentamista EU:hun. Kysymys on tulkinnoista.

Tämän ajattelun suora jatke on turvallisuuspoliittisen selonteon (ei siis Nato-selvityksen) laatiminen. Turvallisuuspoliittinen selonteko otsakkeena kuvaisi paljon paremmin kokonaisvaltaista asetelmaa kuin pelkkä Nato-selvitys. Venäjä-strategiaa ei taas voida sisällyttää pelkästään turvallisuuspoliittiseen selontekoon, koska siinä kysymys on paljon laajemmasta asiakokonaisuudesta. Kysymys kahdenvälisissä suhteissa on paitsi kaupasta niin myös turvallisuudesta. Venäjä-strategia toimisi onnistuessaan hidasteena lännen ja idän kiristyvien suhteiden kierteelle.

Salosen mainitsema EU:n pyrkimys kehottaa välttämään kahdenvälisiä korkean tason neuvotteluja Venäjän kanssa on edellä esitetyn ajattelun vastainen, eikä missään tapauksessa hedelmällinen lähtökohta yhteistyölle.

Venäjä-strategiaa ei kuitenkaan laadita. Se on liian rohkea veto ja aiheuttaisi voimakasta vastakkainasettelua eri yhteiskuntatahojen ja yksittäisten ihmisten välillä. Koko Venäjä-strategian ydin olisi hyvien naapurisuhteiden vaaliminen kaikesta huolimatta. Osa lännettyneistä poliitikoista ei ymmärtäisi strategian tarkoitusperiä, niin voimakkaasti he ovat orientoituneet länteen.

Miten tästä konstikkaasta tilanteesta päästään eteenpäin?

Suomessa on rakennettu päämme menoksi eräänlainen ansa. Jotta kuuluisimme kansakuntien eliittiin meidän on oltava osa länttä. Jotta voisimme olla osa länttä meidän tulee tehdä selvä pesäero itään. Koska itä edustaa meille vierasta kulttuuria, voimme kyllä harjoittaa kauppaa Venäjän kanssa (sama koskee turistien rahavirtoja suomalaisiin kauppoihin), mutta muutoin pidetään etäisyyttä. Miksi siis rakentaa strategiaa sellaisen varalle, joka ei ole meitä lähellä henkisesti ja jonka kanssa yhteistyö voi katketa milloin tahansa?

Kuva on tietenkin yksinkertaistettu. Valitettavasti Venäjä-suhteet nähdään tässä ja nyt -politiikkana, syvempi, pitkäjänteisempi näkökulma puuttuu.

Putinin puhe voitonpäivän juhlassa toi esille kaksi aspektia: 1) Yksinapainen maailma (USA-keskeinen) on vaarallinen ja 2) On rakennettava maailmanlaajuisista tai alueellista liittoutumista (Nato) riippumaton turvallisuusjärjestelmä.

Näihin esityksiin voidaan suhtautua kahdella tavalla, ensinnäkin niin, että Putin puhe on pelkkää retoriikkaa ja osin puhdasta propagandaa, jolle ei kannata antaa arvoa, koska Venäjä on antanut todelliset näyttönsä ”rauhanpyrkimyksistään” Ukrainassa. Sen ainoa tarkoitus on hajottaa länsirintama hybridipropagandallaan.

Toinen lähestymistapa on yrittää asettua Venäjän asemaan ja nähdä Putinin puheet tätä vasten. Mikä olisi siis Venäjä-strategiamme tässä jälkimmäisessä tapauksessa?

Osatekijöinä ovat Suomen läntinen arvopohja (joka ei ole Venäjän kannalta ongelma) ja Suomen tiettyjen tahojen pyrkimys syventää sotilaallista yhteistyötä Naton kanssa (joka on Venäjä-suhteiden kannalta ongelma). Viime mainitun seuraukset ajankohtaistuisivat aina laajempaa aluetta koskevassa konfliktitilanteessa. Arktinen alue on epätodennäköinen, mutta mahdollinen lännen ja idän välienselvittelyn näyttämö.

Oman käsitykseni, jonka olen tuonut monesti esille on, että Venäjän strategia ei ole ensisijaisesti – perinteisen sodankäynnin muodoin - hyökkäyksellinen vaan puolustuksellinen. Sotaa käydään ”toisin keinoin”, hybridisotana ja mahdollisena kybersotana (tai pikemminkin kybersodan uhkana) lännen ja idän välillä. Venäjän tarkoitus on luoda edellytykset turvallisuusvyöhykkeelle itsensä ja Naton välille (vaikka osa vyöhykkeen maista kuuluisikin Natoon!). Tässä sitä auttaa Nato-maiden heterogeenisyys, arvopohjan rakoilu (liberaalin demokratian kyseenalaistaminen) ja ristiriidat länsimaiden sisällä.

Välivaiheen aikana (ennen kuin on saavutettu lännen ja idän suhdetasanne) käydään hermosotaa. Olisi tärkeää, että Itämeren aluetta - Venäjän osoittaessa mahtiaan - ei vastaprovosoinnin avulla ajamalla ajettaisi paikalliseksi konfliktiriskiksi. Meillä on kuitenkin mediatahoja, jotka siekailematta käyttävät palstatilaa pyrkiessään synnyttämään pakokauhua kohti Natoa. Oleellista on realistisesti arvioida Venäjän pyrkimykset, kun se yrittää vaikuttaa läntiseen mielipideilmastoon, sillä sitähän se tekee. Toisaalta Yhdysvallat on kymmeniä vuosia harjoittanut propagandatoimintaa Itä-Euroopassa ja sitä pidetään täysin luonnollisena menetelytapana.

Osatekijänä Venäjä-strategiassa olisivat myös naapurimaiden väliset kauppasuhteet. Sanomattakin on selvää, että kauppapakotteet eivät mitenkään edistä yhteisymmärrystä yritysten ja kansalaisten välillä. Todennäköinen kehityskulku on, että kaupan pakotteet vähitellen hiipuvat osaksi epätyydyttävää kansainvälistä suhderakennelmaa. Suomen Venäjä-strategian tehtävänä on - hiukankin pidemmällä aikavälillä - hakea liikkumatilaa Venäjän kaupassa.

Oleellista on, että Venäjä saadaan vakuuttuneeksi, että sen perinteinen turvattomuuden tunne (vrt. George F. Kennan!) on aiheeton. Tällä hetkellä ollaan tästä ajatuksesta kaukana: molemmin puolin päinvastoin lisätään jännityksen kierrettä. Liittoutumattomana maana Suomi voi toimia – yhtenä monista osapuolista – jännityksen lievittäjänä. Sanomattakin on selvää, että syvenevä yhteistyö Naton kanssa heikentää Suomen mahdollisuuksia toimia lännen ja idän suhteiden kätilönä.

Venäläisittäin vaikeaa tässä ajattelussa on saada länneltä tunnustus, että Venäjä on suurvalta, jolla on sanansija maailmanasioista päätettäessä. Varsinkin, jos republikaanit Yhdysvalloissa voittavat presidentinvaalit, on Venäjän kasvavan vaikutusvallan ”tunnustaminen” lähes mahdotonta.

Paradoksaalista on, että pyrkiessään mukaan kansainvälisen yhteisön täysivaltaiseksi, painoarvoaan vastaavaksi jäseneksi, Venäjä on tuntenut – kunnioitusta saadakseen – tarvetta pelon ja epävarmuuden herättämiseen ympäristössään. Tähän psykologiseen tilanteeseen Suomen pitäisi strategiassaan päästä pureutumaan.

Oletukseni on, että uusi hallitus haluaa sitoa Suomen yhä tiiviimmin EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Vikaan mennään silloin, jos EU-yhteistyö on pois Venäjän-suhteiden kehittämistyöstä.

PS

Tätä kirjoitettaessa esiteltiin hallituksen alustava strateginen linjaus, jossa turvallisuuspoliittinen selonteko ja Nato-selvitys on nivottu yhteen.

Juha Sipilä mainitsi strategian esittelytilaisuudessa, että uudessa hallitusohjelmassa palataan ”Nato-kysymyksessä” vuoden 2007 kirjaukseen. Ohessa vertailun vuoksi sekä vuoden 2007 että vuoden 2011 ao. kirjaukset.

Vuoden 2007 hallitusohjelma:

”Sotilasliittoon kuulumaton Suomi ylläpitää ja kehittää kansallista puolustusta ja uskottavaa suorituskykyä, osallistuu täysipainoisesti EU:n yhteiseen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan ja kriisinhallintayhteistyöhön, kehittää rauhankumppanuutta Naton kanssa ja säilyttää mahdollisuuden hakea Naton jäsenyyttä”.

Vuoden 2011 hallitusohjelma:

”Suomi on sotilasliittoon kuulumaton maa ja harjoittaa yhteistyötä Naton kanssa sekä ylläpitää mahdollisuutta hakea Nato-jäsenyyttä. Suomi ei tämän hallituksen aikana valmistele Nato jäsenyyden hakemista. Suomi arvioi mahdollista Nato- jäsenyyttä omien kansallisten turvallisuus- ja puolustuspoliittisten intressiensä pohjalta. Suomi toimii Euroopan unionin ja Nato yhteistyön kehittämiseksi ja ottaa huomioon Naton merkityksen eurooppalaisen turvallisuuspolitiikan keskeisenä foorumina”.

Vuoden 2015 alustavassa hallitusohjelmassa todetaan, että Suomi on jatkossakin sotilasliittoihin kuulumaton maa. Edelleen todetaan, kuten kahdessa edellisessä ohjelmassakin, että Suomi ylläpitää mahdollisuutta hakea Nato-jäsenyyden hakemista”. Vuoden 2011 oleellinen lause eli ”Suomi ei tämän hallituksen aikana valmistele Nato-jäsenyyttä” on pudotettu pois ohjelmasta.

On helppoa nähdä, että eri tahot tulevat panostamaan rajusti tulevaan ulko- ja turvallisuuspoliittiseen selontekoon (jonka ”hallitus toteuttaa”) ja johon on nyt leivottu sisään Nato-jäsenyyden vaikutusten selvittäminen Suomelle. Siitä tulee henkien taistelu. Yhtä lailla siitä on tulossa tekijöidensä näköinen selonteko. On tärkeää, että se tehdään parlamentaariselta pohjalta. Keskustapuolueen ja Juha Sipilän rooli on aivan avainasemassa, sillä Timo Soini on täysin periaatteeton ja hänen kantansa voi kallistua mihin suuntaan tahansa. Oppositio on kristillisiä lukuun ottamatta Natoa vastaan. Mielipidetiedusteluissa selkeä enemmistö on ollut liittoutumattomuuden kannalla. Viimeinen lukko on tietenkin kansanäänestys.

On paljolti keskustapuolueen ja opposition varassa jatkuuko hiljalleen hivuttaminen Natoon vai tartutaanko tosissaan hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen strategiaosion johtolauseeseen, jossa korostetaan, että Suomi on sotilaallisesti liittoutumaton maa.

Ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko avaisi mahdollisuuden syvällisen ja laaja-alaisen Venäjä-analyysiin käynnistämiseen. Mutta onko siihen valmiutta, kun Venäjä herkästi käsitetään vain uhkaksi?