Vanha hallitus on kuollut, eläköön uusi hallitus!

Länsimaat ovat globaalissa taloudellisessa kilpailussa ajautuneet tilanteeseen, jossa valoa ei hevillä näy tunnelin päässä. Ei ole näkyvissä vanhoja hyviä aikoja, jolloin olot olivat taloudellisesti vakaammat. Tosin eivät ne ennenkään olleet vakaat, nyt vain tuntuu siltä. Oleellinen ero on kuitenkin siinä, että talouden kasvuluvut ovat nyt alhaisemmalla tasolla kuin aikaisemmin. Ainakin länsimaissa ihmisten perusasennoitumista kuvaa usein pettymys vallassaolijoihin. Loppujen lopuksi vallassaolijoiden strategiat voivat olla toissijaisia, oleellista on, että kukin osapuoli käy vuorollaan epäonnistumassa. Harva pystyy uusimaan valtakirjansa.

Osasyy on varmaan nykyajattelun lyhytjänteisyys: jos tuloksia ei näy muutamassa kuukaudessa alkaa opposition korvennus tuottaa tuloksia.

Entä pitkän aikavälin muutokset? Valitsen tässä yhdeksi esimerkiksi sosiaalidemokraattien taistelun hupenevien kannatuslukujen torjumiseksi. Sdp:n menestys perustui toisen maailmansodan jälkeen paitsi hyvinvointiyhteiskunnan rakentamiseen, niin myös aivan erityisesti kommunistien vastustamiseen. Kansalaiset luottivat suuressa määrin siihen, että demarit olivat pysyvästi asettuneet skandinaavisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen kannalle. Selvimmin tämä tuli näkyviin ammattiyhdistysliikkeen sisäisissä taisteluissa. Kommunistien vastavoimana olivat demarit, jotka käyttivät koko sitä valtakirjaa, jota voisi kuvata ei-kommunistiseksi. Ei ollut porvariammattiyhdistystä äärivasemmiston vastavoimana. Sdp sai koko potin kymmenien vuosien ajan. Sitten tapahtui muutos: perusuomalaiset löysivät työväenliikkeen ilman sosialismia, jolloin paljastui, että sos.dem. oli hallinnut sitäkin osaa työväestöstä, joka ei tuntenut itseään vasemmistolaiseksi.

Sen jälkeen kun kansandemokraattien suosio alkoi laskea, perustui sdp:n menestys hyvinvointiyhteiskunnan ylläpidon ja kehittämisen varaan. Niin kauan kun resursseja riitti, ”rautainen 25 prosenttia” oli realismia. Samalla sdp lakkasi toimimasta kilpenä kommunismia vastaan ja menetti kannatustaan.

Merkittävä muutos tapahtui, kun keskusta ja kokoomus omaksuivat selkeästi hyvinvointiyhteiskunnan periaatteet ja siirtyivät piirun verran vasemmalle. Näin ne hallitsivat poliittista keskustaa ja kurottivat sieltä perinteisen vasemmiston reviirille. Tämä kaikki tapahtui melko pitkän ajan kuluessa, mutta ehkä selvimmin 1990-luvulta alkaen. Kokoomuksen 1960-luvun slogan ”dynaaminen konservatismi” vanhahtavine poliittisine tavoitteineen siirtyi lopullisesti syrjään.

Samaan aikaan Suomen politiikka vapautui pikku hiljaa Kekkosen ajan rajoitteista, jotka sulkivat hallitustien kokoomukselta ja keskustan oikealta siiveltä. Näin pidäkkeet entistä porvarillisemmalta politiikalta haihtuivat.

Sdp oli pakotettu siirtymään vasemmalle tai ainakin sdp ei lähtenyt taistelemaan keskiluokan äänistä intensiivisesti. Vasemmalla sitä vastaan tuli vasemmistoliitto, joka – vaikka oli sekin menettänyt kannatustaan dramaattisesti - piti ”laidan kiinni” ja sdp sai kokea jäljelle jääneen poliittisen liikkumatilan hyvin kapeaksi entiseen menestyksen verrattuna: 25 prosenttia vaihtui ainakin toistaiseksi hieman yli 15 prosentin kannatukseksi.

Kokoomuksen ”dynaamisesta konservatismista” tuli symbolisessa mielessä sdp:n tunnus, jota tosin visusti varottiin sanomasta ääneen. Hyvinvointiyhteiskunnan puolustaminen jäi sdp:n ainoaksi tärkeäksi tehtäväksi ja sehän on nykyajan konservatismia. Mutta näillä markkinoilla operoi jo muitakin toimijoita, kuten edellä kävi ilmi.

Viime aikoina politiikan muutostuulet ovat jälleen puhaltaneet. Taustalla ovat talouden ongelmat. Oikeiston on ollut helppoa palata niukkuuden korostajan rooliin yksinkertaisesti sen takia, että jakovaraa ei ole ollut. Tämä ajattelu on varmaankin perustunut huomioon, että vasen reuna ei pääse hyötymään jakovarasta käytännön syistä (kansalaiset eivät ehkä ”suu säkkiä myöten” -perinteistä johtuen innostuneet velkaelvytyksestä) ja tie etenemiseen oikealle on ollut avoin. Siellä on pitkään ollut tyhjää. On siirrytty politiikkaan, joka ei ole silmämääräisesti kovin ideologista vaan melko neutraalia ja käytännön läheistä. Tähän on jätettävä varaus, sillä pragmatismista ja ideologisesta oikeistolaisesta talouspolitiikasta on luotu sekoitus, jota monen on vaikea tunnistaa: jo menneen talven lumeksi luultu ”puolueeton porvari” -ajatus on löytänyt kannatuspohjaa.

Yksilöllistyminen ja vasemmistolaisen solidaarisuuden muuttuminen entistä pienemmän piirin harrastukseksi on lyönyt leiman poliittiseen ilmapiiriin. Samaan aikaan on tapahtunut monia päällekkäisiä ilmiöitä: arvokonservatismi ja arvoliberalismi ovat muodostuneet polarisoituessaan uudeksi jakolinjaksi, joka halkaisee nykypuolueita. Perussuomalaisten menestys perustuu suurelta osin kyllästymiseen liberaalin demokratian tematiikkaan.

Länsimaiseen kehittyneeseen demokratiaan pitkään kuulunut vapaamielisyyden tavoittelu on kohdannut oppositionsa ja vastalause on ollut ajoittain räikeä. Suomen nykypuolueista on puristettu konservatiivinen jakojäännös, joka on osoittautunut yllättävän isoksi. Entisen päälle on rakentunut myös nationalismin uusi nousu. Toinen maailmansota tuhosi nationalistisen ajattelun länsimaissa. Sen jälkeen universalismi voitti alaa ja ”maailmankylä”-ajattelu löi läpi jopa kylmän sodan keskellä.

Nationalismin nousuun on vaikuttanut lännen ultravapaamielinen (tai siltä tuntuva) maahanmuutto- ja siirtolaispolitiikka. Tietenkin taustalla on ollut – humaanien tarkoitusperien lisäksi - halu hyödyntää kehitysmaista (tai lähialueen köyhistä maista) tulleita siirtolaisia toisen maailmansodan jälkeisen menestyskauden työvoimareservinä. Sattumaa tai ei molemmilta suuntauksilta on kadonnut katalysaattori: taloudellinen kasvu on laantunut aivan olemattomaksi ja sekä työvoiman tarve että idealistinen toisen auttaminen ovat hiipuneet samaan aikaan.

Vastakkaiseen suuntaan on vaikuttanut eurooppalaisen väestön ikääntyminen, johon lääkkeeksi on sovitettu monella taholla epäsuosittua ulkoa tuotettua työvoimaa ainakin jollakin aikavälillä.

Nationalismi ja äärikonservatismi ovat vuorovaikutteisia ilmiöitä. On näkökulman valintakysymys arvioida niitä joko a) politiikkaa tervehdyttävänä ilmiönä tai sitten 2) umpivanhoillisena pelkoreaktiona pitkään jatkunutta liberaalia postmodernismia kohtaan.

Aika näyttää, miten käy meneillään olevalle prosessille, jossa monien eri tahojen liikehdintä suuntautuu oikealle ja konservatismiin samaan aikaan, kun toisaalla liberaali vasemmisto puolustaa asemiaan, ja taistelee hyvinvointiyhteiskunnan periaatteiden puolesta joko konservatiivisin, säilyttävin tavoittein tai sitten hyvinvointiyhteiskuntaa tukevin reformistisin pyrkimyksin.

Politiikan sisällöt voivat kuitenkin vaihdella yllättävästi.

Puolan tuore, vastavalittu äärikonservatiivinen presidentti on kampanjassaan luvannut runsaita sosiaalitukia köyhimmille (joita kyllä Puolassa riittää). Ollaan tilanteessa, jossa mikä tahansa taho voi luvata mitä tahansa. Politiikasta on tullut osin osto- ja myyntiliike.

Kansalaispalkkakeskustelu on muutoksen ytimessä. Vanhastaan vasemmalla on vannottu palkkatyön nimiin ja kansalaispalkkaa on vieroksuttu. Nyt vihreät ja vasemmistoliitto ovat taipuvaisia kannattamaan kansalaispalkkaa inhimillisyyden nimissä työn ja itsensä kehittämisen välimuotona. Samaan aikaan oikealla ollaan osin liputtamassa saman asian puolesta, mutta eri syistä. Ollaan myöntämässä, että osa työtätekevistä ihmisistä syrjäytyy ja heille on saatava hyödyllistä puuhaa. Tähän kansalaispalkkaan kuuluu yhteiskunnallinen työ (jolla korvataan osa nyt tehtävästä palkkatyöstä) vaatimattomalla yhteiskunnan maksamalla korvauksella. Tämän kehityksen realisoituessa tavalla tai toisella myönnetään hyvinvointiyhteiskunnan perimmäinen työhön perustuva pohja vanhahtavaksi ja yhteiskunnan polarisoituminen tapahtuneeksi tosiasiaksi. Tämä kuulostaa inhorealismilta, sillä kansalaispalkalla nähdään paljon ylevämpiä tavoitteita. Pysyn kuitenkin ennustuksessani, kunnes toisin osoitetaan.

Jostakin syystä hyvinvointiyhteiskunta on leimattu löperöksi etujen jakamiskanavaksi. Tosiasiassa se on erittäin vaativa tapa järjestää yhteiskunnalliset palvelut. Se ei päästä ketään helpolla. Kansalaispalkka tulee asettaa tätä taustaa vasten.

Minkä roolin ottaa tuleva hallitus, jossa on konservatiivisia elementtejä ja liberaaleja elementtejä ja jolla on pyrkimystä systematisoida hallitustyöskentely? Ollaanko vallan yhtä puoluetta? Muistan valtavan euforian, joka liittyi edelliseen, muutaman vuoden takaiseen porvarihallituspyrintöön. Yhtäkkiä taantuma vei porvariallianssin mennessään. Nyt ollaan kuitenkin yhtä harjoituskertaa viisaampia.