Uhka vai haaste?

”Onko Suomen idänpolitiikka ollut onnistunutta? Kaikkein tärkeimmästä näkökulmasta sitä on hoidettu hienosti. Suomen rajoilla on säilynyt rauha jo 70 vuotta. Se on pisin rauhanaika Suomen ja Venäjän yhteisessä historiassa.” Näin toteaa Unto Hämäläinen HS:n Kuukausiliitteen toukokuun numerossa olleessa artikkelissa ”Uhka, jota ei ole”. Voin yhtyä mielipiteeseen. Ennen kuin kirjoituksessa päästään näin pitkälle - aivan sen viimeisessä kappaleessa - ehditään uhkaa testata monta kertaa.

Artikkeli alkaa kenraali Nikolai Makarovin puheenvuorosta Helsingissä vuonna 2012. Itse asiassa kenraalin puhe ei ollut niin uhkaava, kuin mitä sitä ensin tulkittiin. Makarov poikkesi puheessaan ennakkoon valmistellusta tekstistä ja tämä herätti huomiota kuulijoissa: kenraali heristi sormeaan Suomelle. Ei puheesta mitään traumaa kuitenkaan jäänyt Venäjän ja Suomen suhteisiin. Olipahan osoitus, että Venäjän turvallisuusintressit olivat nousussa.

Ennen kuin ehdittiin Makaroviin oli puolustusministeri Jyri Häkämies synnyttänyt melkoisen myrskyn, kun hän esitti vuonna 2007 syksyllä Washingtonissa, että ”ottaen huomioon maantieteellisen sijaintimme Suomen tämän päivän kolme pääasiallista turvallisuushaastetta (”security challenges”) ovat Venäjä, Venäjä ja Venäjä”. Ongelmia aiheutti käännös, jossa ”haaste” oli muuttunut suomennettaessa ”uhkaksi”. Suomen sisäisessä kalabaliikissa ”käännösvirheestä” otettiin kaikki irti, pitihän tästä saada kunnon poliittinen peli aikaiseksi.

Paheksuin kyllä itsekin puolustusministerin toistuvaa erehdysherkkää varomattomuutta, olihan Häkämies yhdessä Jyrki Kataisen kanssa jo aiemmin aliarvioinut Venäjä talouden volyymin Hollannin tasolle. Suomessa tunnettiin Kataisen ja Häkämiehen suulla jonkinlaista ylemmyydentunnetta, olihan maamme taloudella 14 lihavaa vuotta takana juuri tuolloin. Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Tilanne oli siis toisaalta se, että tuohon aikaan vähäteltiin Venäjää, toisaalta suhteet kehittyivät hyvin myönteisesti. Ehkä paremmiksi ja aidommiksi kuin koskaan.

Kansainvälinen jännitys tunnistettiin jo tuolloin, paljon ennen Georgian ja Ukrainan tapahtumia: Tapani Lausti totesi Häkämies-uutisoinnin yhteydessä ensimmäiset merkit ”uuden kylmän sodan ilmapiiristä” tapahtuneeksi tosiasiaksi kansainvälisissä suhteissa. Edellä kuvattu oli kuitenkin vain alkusoittoa. Suhteiden vakava viileneminen ei alkanut varsinaisesti Georgian sodasta (2008), vaan vasta Ukrainan tapahtumien seurauksena. Talouspakotteet, näyttävät välikohtaukset Itämeren yllä, Ruotsin sukellusveneselkkaus ovat kaikki olleet mediassa suuren huomion kohteena. Mediailmapiiri on muodostunut vihamieliseksi.

Helsingin Sanomissa otettiin jo lähes 10 vuotta sitten käyttöön Nato-myönteinen uutisointi. Kysymys oli linjaratkaisusta. Osin tästä syystä jokainen risahdus Venäjän puolella on saanut valtavan uutisvyöryn aikaiseksi Suomessa varsinkin viime aikoina. Olen tätä panikoitumista arvostellut lukuisissa kirjoituksissani. Ei voi välttyä ajatukselta, että uutisoinnissa on ollut tarkoitushakuista Venäjä-pelon lietsontaa.

Samaan aikaan erityisesti Aleksander Stubb ja Carl Haglund ovat yhä selkeämmin tuoneet esille vaatimuksensa sotilaallisesta liittoutumisesta. Tämä on herättänyt ärtymystä monissa perinteisen liittoutumattomuuden kannalla olleissa kansalaisissa ja poliitikoissa. Pohjoismaisten puolustusministerien yhteinen lehtikirjoitus huhtikuussa tänä vuonna, jossa todettiin, että ”asiat eivät ole enää ennallaan, ja meillä on uusi normaalitila, johon meidän on suhtauduttava uudella tavalla” aiheutti laajalti paheksuntaa. Haglundin sooloilu herätti ärtymystä vähän samalla tavalla, kuin Häkämiehen statement lähes kahdeksan vuotta aikaisemmin. Kysymys oli nähdäkseni virallisesti hyväksytyn ulkopoliittisen linjan tarkoitushakuisesta venyttämisestä. Suomen ulkopoliittinen johto ja poliittinen johto yleensä toistaa edelleen ja mielestäni täysin perustellusti, että Venäjä ei ole uhka. Koko uhkakeskustelu on alkanut elää omaa irrationaalista elämäänsä.

Hämäläinen kysyy pilkallisesti ”jos näin on (että uhkaa ei ole), niin mitä maata vastaan Suomi sitten varustautuu? Viroa, Ruotsia vai Norjaa vastaan?” Virallisen linjan mukainen vastaus on, että puolustuskyky halutaan pitää korkealla tasolla mitä tahansa uhkaa vastaan. Retorisesti Hämäläinen kysyy ”mitä järkeä tällaisessa saivartelussa on? Eikö Suomen valtiojohto voisi puhua Venäjän uhasta yhtä suoraan kuin Baltian maiden johtajat?”

Tällaisen (Hämäläisen provosoiman) ajattelun takana on mielestäni kuviteltu käsitys, että ”kaikki” ajattelevat, että ”uhka se (Venäjä) kuitenkin on”, mutta pitää teeskennellä, että uhkaa ei ole. Toista on Baltian maissa, joissa puhutaan asiat poikki ja pinoon.

Onneksi tässä kohtaa Hämäläinen heittää itse luomansa retoriikan syrjään eikä lähde toistamaan Helsingin Sanomien normaalia liturgiaa. Hämäläinen ihan oikeasti uhraa muutaman kappaleen sen pohdintaan, että Suomella on oma historia, jonka perusteella se voi perustella voimassa olevaa virallista kantaansa. Kiitos tästä.

Hämäläinen näkee historian jatkumon ulottuvan 1900-luvun vaihteen vanhasuomalaisten ja nuorsuomalaisten vastakkainasettelusta nykypäivään. Maailmansotien välisenä aikana vallitsi virallisesti viileän neutraali linja, mutta käytännössä suhteet olivat vihamieliset. Pitkän myöntyväisyyslinjan (1945-1990) jälkeen Suomi saattoi palata nuorsuomalaiselle linjalle. Itse asiassa Hämäläisen mielestä Suomi on kehittänyt Putinin valtakaudella ”erikoisen sekoituksen” vanhasuomalaisesta ja nuorsuomalaisesta linjasta. Nuorsuomalaisuutta edustavat pakotepolitiikka ja Venäjän toimien tuomitseminen Ukrainassa, ja vanhasuomalaisuutta Niinistön halu ylläpitää – Venäjään kohdistuvan kritiikin ohella - käytännöllisiä suhteita itänaapuriin. Fennovoima/Rosatom -päätös on jopa - myöntyväisyyslinjaan sisältyen - herättänyt vanhoja suomettumispuheita. Vanha Neuvostoliiton aikainen ”talous ensin” -ajattelu pilkistää esiin Venäjään kohdistuvan arvostelun alta.

Hämäläisen kirjoituksen ytimessä on hiukan ambivalentti ihmettely Suomen käyttäytymisestä muista maista poikkeavasti. Se ei omaksu läntistä propagandistista Venäjä-suhdetta, mutta on mukana lännen pakoterintamassa ja kuitenkin harrastaa kahdenvälisiä suhteita.

Tämän jälkeen Hämäläinen - hesarilaisittain yllättävästi - antaa ikään kuin synninpäästön viralliselle ”sekalinjalle” kirjoituksensa viimeisessä kappaleessa (jota olen lainannut oman kirjoitukseni alkuun).

Jos käsitän oikein Hämäläisen kirjoituksen, ei oma käsitykseni siitä juuri poikkea. On kysyttävä, miten lehdistön pääosan Nato-myönteinen linjaus sopii yhteen tämän Suomi-linjan kanssa? Minusta huonosti. Virolaisia hämmentää tämä sekalinja. He eivät ymmärrä sitä, tai ymmärtävät asian niin, että Suomessa ei olla oikein tajuttu asioita. Minusta Viron linja muistuttaa Suomen asenneilmapiiriä sotien välillä: kysymys oli Vihan veljien ylläpitämästä ryssävihasta. Suomen ja Viron historiat katkeavat toisen maailmansodan jälkeen toisistaan. Viro on miehityksen jälkeen saavuttanut itsenäisyyden, mutta viha miehittäjää kohtaan on jäänyt, Suomen käytännön kokemuksen viitatessa sovinnon mahdollisuuteen Venäjän kanssa. Historiallisessa kontekstissa Suomen ja Viron Venäjä-suhteiden eroavuus on mielestäni ymmärrettävä. Niitä ei pidä pakottaa yhdenmukaisiksi, vaikka jotkut niin kovasti haluaisivat. Aika hoitaa haavoja.

Suomelle Venäjä-suhteet ovat monessakin mielessä haaste. Suurin osa haasteista on edelleen sosialismin kaatumisen jälkeenkin kahden talous- ja yhteiskuntajärjestelmän käytäntöjen yhteensovittamishaasteita. Monet tahot viekottelevat sekä Venäjällä, kotimaassa että kansainvälisesti lisäämään suhteisiin elementtejä, jotka vaikeuttavat naapuruussuhteita.

Fakta on, että Venäjän suurvaltapyrkimykset yhdistettynä Naton laajenemiseen Venäjän rajoille heijastuvat jännityksenä myös Suomen rajoilla. Suhteet eivät ole auvoisat vaan koko ajan koetuksella. Siksi puolustusvalmiuden on oltava vahvemmalla tasolla kuin vuonna 1939. Silloin hyvää tarkoittavat ja rauhaan uskoneet poliitikot ja kansalaiset joutuivat pettymään.

Pitäisikö 70 vuoden rauhan aikaa lähteä koettelemaan uudella kylmällä kaudella Nato-liittoutumisen kautta? Vastaukseni on aivan selvä: ei, koska Venäjällä on vain yksi syy kokea Suomi vihollisekseen ja se on potentiaalinen hyökkäys Suomen aluetta hyväksikäyttäen Venäjän kimppuun.

Mikään sepittely Natosta liberaalien demokratioiden rauhanjärjestönä ei poista tätä tosiasiaa.