Palkansaajien tutkimuslaitoksen erikoistutkija Pekka Sauramo on tuoreessa T&Y-lehdessä (2/2015) tarkastellut kriittisesti väitteitä, joiden mukaan Suomen kilpailukyky on alentunut 10-15 prosenttia Saksaan ja Ruotsiin nähden. Hän päätyy arviossaan ja laskelmissaan siihen, että noin suuri kilpailukyvyn heikkeneminen on huonosti perusteltavissa. Myös aikaväleihin perustuvia vertailulukuja on syytä tarkastella kriittisesti. Näyttää siltä, että väitteet kilpailukyvyn heikkenemisestä eivät kiistatta osu vuosille 2007-2013. Jos halutaan esille epätyydyttävä jakso, niin se sijoittuu vuosituhannen vaihteen tilanteen ja nykypäivän välille. Sauramon mukaan jää kuitenkin helposti kertomatta, että vuosituhannen vaihde oli Suomen vientimenestyksen kannalta – kuten Sauramo sanoo – kulta-aikaa (mm. vaihtotaseen ylijäämä oli huima). Onkin melkoinen temppu, miten vuosituhannen vaihteen kilpailukykyyn päästäisiin takaisin.
Kilpailukyvyn heikkenemistä kuvaava haarukka ulottuu 10 prosentista 30 (!) prosenttiin sanojasta riippuen. Lukujen heittelijöiden ei näköjään tarvitse perustella asioita. Tästä on sitten johdettu vaatimukset ”äärimaltillisista” palkankorotuksista useiksi vuosiksi eteenpäin. Vastuu kansalaisten ostovoiman säilymisestä siirtyy hallitukselle ja valtiovallalle.
Vertailumaina Sauramo käyttää Saksaa ja Ruotsia, kuten tapana on. Sauramo ottaa lähtökohdaksi kaksi oleellista tarkastelutapaa, 1) hintakilpailukyvyn muutoksen ja 2) hintakilpailukyvyn tason. Tosiasiassa luotettava vertailu edellyttää monitasoisempaa tarkastelua ja niin Sauramo tekeekin.
Yleinen kilpailukyky ei riitä vertailujen tekemiseen eri maiden välillä. Vertailuja on syytä tehdä toimialakohtaisesti ja sittenkin jää epävarmuustekijöitä. Tekeväthän eri maat erilaisia tuotteita samalla toimialalla ja kilpailukyky voi vaihdella tuotteittain! Tälle tarkkuustasolle ei vertailua voida viedä, joten pieni varaus seuraavassa esiteltävien tulosten tarkkuudelle on jätettävä.
Esimerkiksi Borg ja Vartiainen käyttivät OECD:n raporttia hyväkseen osoittaakseen, että Suomen yksikkötyökustannukset ovat aikavälillä 2000-2013 jopa 25 prosenttia korkeammat kuin Saksalla ja 10 prosenttia korkeammat kuin Ruotsilla, kun lähtövuoden 2000 taso asetetaan maiden kesken sadaksi. Borg ja Vartiainen kyllä miltei anteeksi pyydellen kertoivat, että tulos on sidoksissa lähtövuodeksi otettuun vuoteen. Hyvä, että tunnustivat.
Ja toden totta, kun vertailuajankohdaksi otetaan väli 1990-2013 kääntyy kuva ylösalaisin. Ruotsin kilpailukyky on aikavälillä heikentynyt Suomeen nähden lähes 15 prosenttia.
Oleellista on siis lähtövuoden taso. Se voidaan tilastollista ja kuvaajan avulla tehtävää tarkastelua varten asettaa eri maiden välillä samaksi, mutta ei tietenkään merkitse, että yksikkötyökustannukset olisivat olleet samat lähtövuonna. Sauramo huomauttaa myös, että luvut päivittyvät koko ajan: kun Borg ja Vartiainen käyttivät Suomen ja Ruotsin kilpailukykyerona 10 prosenttia, niin uusien tietojen mukaan yksikkötyökustannukset nousivat Suomessa ajanjaksolla 2000-2013 ainoastaan kolme prosenttia enemmän kuin Ruotsissa!
Kuten edellä todettiin, tarkastelua voidaan jatkaa yksikkötyökustannusten tasovertailulla (nousua osoittavien mittareiden sijasta). Tuoreimpien tietojen mukaan teollisuuden työvoimakustannukset ovat Suomessa matalammat kuin Ruotsissa ja Saksassa. Koko työtunnin kustannus oli Suomessa viime vuonna 35,9 euroa, Ruotsissa 41,8 euroa ja Saksassa 37,1 euroa.
Saksan tunnettu palvelusektorin heikko palkkakehitys tekee toki Saksasta kilpailukykyisemmän palvelualoilla juuri johtuen matalapalkka-alojen heikosta palkkakehityksestä. Koska ajattelemme nyt vientivetoisesti, keskitymme tehdasteollisuuden palkkavertailuun.
Jottei asia olisi liian yksinkertainen, niin tarkastelunäkökulmaa voidaan vielä tarkentaa korjaamalla työvoimakustannuksia työn tuottavuudella, jolloin saadaan nimelliset yksikkötyökustannukset. Näin mitaten Suomen ja Ruotsin yksikkötyökustannukset ovat samaa tasoa ja Saksan korkeammat. Tällä perustella Suomea on mahdotonta pitää huonon hintakilpailukyvyn maana.
Vielä kannattaa ottaa tarkastelunäkökulmaksi toimialakohtaiset kustannukset luotettavien vertailutietojen saamiseksi. Sauramo on ottanut toimialaesimerkeiksi seuraavat Suomen kannalta tärkeät alat: paperiteollisuus, kemianteollisuus, kone- ja laiteteollisuus ja metallituotteet. Suomi ja Ruotsi ovat jälleen hyvin lähellä toisiaan ja Saksa selvästi korkeammalla tasolla.
Sauramo myös korjaa käsitystä, että vuoden 2009 nopea yksikkötyökustannusten nousu olisi johtunut isoista palkankorotuksista. Sen sijaan se johtui Sauramon mukaan työn tuottavuuden voimakkaasta pudotuksesta, ”joka puolestaan johtui tuotannon romahduksesta”.
Ovatko puheet hintakilpailukyvyn heikkenemisestä siis puuta heinää? No, eivät toki. Kun Sauramo vertaa ajanjaksolla 1960-2013 Suomen hintakilpailukykyä 14 vanhaan Euroopan maahan, Suomen yksikkötyökustannusten kilpailukyky on heikentynyt tiettyinä jaksoina. Yksi tällainen vaihe oli vuosien 2000-2013 välillä, jolloin heikkenemä oli 6-10 prosenttia. Kysymys ei kuitenkaan ole suoraviivaisesti paljon puhutuista vuosien 2008-2009 palkankorotuksista, koska Suomen tehdasteollisuudessa sopimuspalkat nousivat vuonna 2008 3,5 prosenttia ja vuonna 2009 3,3 prosenttia, kun Saksassa ne nousivat molempina vuosina kolme prosenttia.
Jälkikäteen arvioiden 2000-luvun vaihde oli ainutlaatuinen hinta- ja kustannuskilpailukyvyn kannalta koko jakso 1960-2013 huomioon ottaen. Markan valuuttakurssikytkentä selittää valtaosan poikkeuksellisen hyvästä kilpailukyvystä. Vuosituhannen vaihteen menestyksekkyyttä kuvaa vaikkapa vaihtotaseen ylijäämä, joka oli 8 prosenttia bruttokansantuotteesta (EU toppuuttelee jo 6 prosentin ylijäämää)! Sauramon käsitys on, että EK tavoittelee tätä epätodellisen korkeaa tasoa.
Yle Puheen väittelyssä 21.5.2015 (Jussi Mustonen/Pekka Sauramo) Mustonen painotti Nokian osuutta vuosituhannen vaihteen menestyksessä. Tällöin muu teollinen toiminta ei ollut niin vahva kuin Nokian painottama kokonaisuus kertoo.
Miksi kilpailukyvyn menetyksen syitä on tärkeä pohtia? Siksi, että uuden hallituksen asettaessa säästötavoitteitaan ja sopeutumisohjelmaansa on tärkeää perustaa tulevaisuuden arvio vahvaan faktaan. Mitä periaatteellisia eroja on havaittavissa em. väittelyssä Sauramon ja Mustosen välillä? Ainakin kaksi seikkaa jäi mieleeni. Ensinnäkin tulkintani mukaan Mustosen käsitys kilpailukyvyn heikkenemisen osalta tuntui olevan yli 10 prosenttia ja Sauramon enintään 10 prosenttia, josta kuitenkin 5 prosenttia olisi euron vahvuudesta johtuvaa ja vain toinen puoli olisi kotimaaperäistä hinta/kustannuskykymenetystä. ”Väittelyväli” ei ole aivan dramaattinen, mutta kuitenkin selvä.
Mielenkiintoisempi on periaatteellinen ero miesten kesken. Tullaan paljon esillä olleeseen kysynnän ja tarjonnan problematiikkaan. Mustonen vaatii työn tarjonnan puolelle selkeänä elementtinä äärialhaisia palkankorotuksia + 100 lisätuntia vuosittaiseen työaikaan, kun taas Sauramo korostaa heikkoa kysyntätilannetta vientituotteillemme. Ehkä – tulkintani mukaan – pitäisi tarkentaa, että Sauramo korostaa kysynnän heikkoutta juuri niissä tuotteissa, joita Suomi vie. Sauramon väitteen mukaan työajan pidennys ei auta kysynnän ongelmiin. Hän vierittää vastuuta teollisuusjohtajille johdon kyvyttömyydestä tuottaa sellaisia tuotteita, joilla on kysyntää markkinoilla, kun taas Mustonen painottaa hyvin voimakkaasti vientituotteiden kustannusrasitetta.
Mustosen ja Sauramon ajattelussa on myös tärkeä ero koskien toimialojen painoarvoa kokonaiskustannuksissa. Mustonen painottaa, että Sari Sairaanhoitajan palkankorotukset 2007-2009 siirtyivät osittain teollisuuden kustannuksiin, kun taas Sauramon mielestä niiden vaikutus on olematon vientituotteiden kustannuksiin: vientiteollisuus ja kotimarkkinatyö on pidettävä erillään.
Mustosen ja Sauramon näkemysten ero voidaan johtaa yksinkertaisimmillaan heidän taustoistaan: Mustonen edustaa työantajia (EK), joiden mielestä palkkakustannukset ovat liian korkeat ja Sauramo palkansaajien tutkimuslaitosta, jonka mukaan kysyntäongelmat ovat vaikeuksiemme takana.
Aika on tuomari tässä kiistassa, jos on. Ehkä vuosien päästä voidaan todeta, kumpi oli lähempänä totuutta. Muihin saman tyyppisiin väittelyihin viitaten epäilen, että ongelma jää ratkaisematta. Eri osapuolilla on erilainen lähestymistapa.
Laajemmin ajateltuna tässä ei ole kysymys vähemmästä kuin yhteiskuntasopimuksen perustasta. Palkkataso on asetettava tarkkailuun, se on selvä, mutta olen Sauramon kanssa yhtä mieltä siitä, että ydinongelmat ovat muualla. On pystyttävä kehittämää uusia tuotteita vientimarkkinoille, muutoin hukka perii. Ongelmana tahtoo olla, että Suomessa ei ole pitkäjänteisyyttä kasvattaa pk-yritysten kokoa ja panostaa tuotekehitykseen, vaan yritykset myydään ulkomaille liian herkästi. Tällä menettelyllä - onnistuttaessa - voidaan rahastaa hyvä tuote, mutta kansantalouden näkökulmasta annetaan liian herkästi periksi.
Kvartaalitalouden markkinoilla Suomi-neito on usein hukassa. Olemme ikään kuin globaalien markkinoiden farmi, joka kasvattaa tuoteideoita ja valmiita tuotteita globaaleille jäteille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti