Kirjailija ja kolumnisti Raimo Pesonen on kirjoittanut ”esseemäisen pamfletin” Nato-kysymyksestä. Kirjan nimi on ”Nato hampaankolossa” (Like, 2015). Hän asettuu selvästi liittoumattomuuden kannalle ja perustelee hyvin lähestymistapansa. Nato-fanaatikot, kuten Jukka Tarkka ovat jo lausuneet tuomionsa kirjasta.
Kirjan esseemäisyys luo edellytykset pohdiskelevalle otteelle. Kirja poikkeaa tavanomaisesta pamfletista faktapainotteisuutensa takia. Mikään yhden asian julistus se ei ole.
Väittäisin, että tämän tyyppinen kirja palvelee paremmin Nato-keskustelua kuin ”tieteelliset” tai ”puolitieteelliset” lähestymistavat, joissa yritetään voimasuhteita tms. laskemalla päätyä ”oikeaan” johtopäätökseen. Pinnallisuuden huippua edustavat sitten Jussi Niinistön ja Ben Zyskowiczin plus-miinus -mittarit, joilla mukamas ratkaistaan liittoutumiskysymykset. Että tukkimiehen kirjanpidolla tämä hoidetaan….
Pesosen ajattelu on lähellä omaani. Itse asiassa lukuisissa Natoa käsittelevissä blogikirjoituksissani tulen hyvin lähelle Pesosen tematiikkaa. Käyn ohessa läpi Pesosen argumentteja ja kommentoin niitä kunkin asiakohdan yhteydessä. Pesonen viittaa aivan oikein argumentoinnin toissijaisuuteen Nato-kysymyksessä (niiden merkitystä tietenkään kiistämättä). Lopulta kyky tai halu vastaanottaa tietoa ratkaisevat asian. Plussat ja miinukset ovat käsittääkseni jokaisen korvien välissä ja kysymys on siitä millaista tietoa kukin suostuu suodattamaan aivoihinsa.
Pesonen aloittaa Hornet-kaupoista 1992, joka Elisabeth Rehnin mukaan junailtiin läpi ”yhdessä Ahon ja Viinasen kanssa”. Vuonna 2014 julkaistuissa muistelmissaan meidän ”Lillanimme” toteaa, että kaupat olivat – epädemokraattisesta päätöksenteosta johtuen - ”ruma temppu” antaen ikään kuin ymmärtää, että kaikkea sitä joutuukin tekemään Suomea pelastaessaan! Ennen kauppoja poliittinen kytkentä (USA/Nato) kiistettiin. Sen jälkeen ääni kellossa on muuttunut.
Saman tyyppistä sitoutumista on kumppanuusohjelman syventämisessä kohti isäntämaasopimusta. Jälkikäteen todetaan ikään kuin itsestään selvyyden oloisesti, että tätähän on valmisteltu ”jo lähes viisitoista vuotta” (Carl Haglund). Naton kannattajien ollessa alakynnessä, on hämmentävää, kuinka hiljaa hivuttaminen jatkuu kansalaisten enemmistön tahdon vastaisesti. Puolueiden sisäisten voimasuhteiden pitäisi tulla paremmin esille tulevalla hallituskaudella. Myös presidentiltä vaaditaan johtajuutta puolustaa niitä kantoja, joita hän on pitänyt esillä.
Liittoutumisen kannattajat peräävät ”avointa Nato-keskustelua” tarkoittaen, että pitäisi aidosti myöntää, että olemme menossa Natoon ja siihen tarvitaan enää argumentointi. Suomessa on ollut pitkä perinne yhden totuuden kulttuurille. Keskustelemattomuus on tarkoittanut yhden teeman esillä pitoa ja siitä johdettuja pienen piirin päätöksiä. Taustalla vain kuuluu vastustajien hiljaista jupinaa, että ”väärin meni”. Siksi on tarpeellista, että avoin keskustelu Natosta on todella avointa.
Sitähän sanotaan, että ainoa pysyvä asia on muutos. Nato-keskustelussa Naton kannattajat ovat muutostendenssissä olleet edellä vastustajia. Natoon liittymisen perusteita on koko ajan muutettu. Ja muutoshan on periaatteessa aina positiivinen asia. Esimerkkinä Pesonen mainitsee 1990-luvun ja 2000-luvun vaihteen ajattelun, jossa Nato miellettiin lähinnä rauhanjärjestöksi, johon liittymistä Venäjäkin harkitsi. Sittemmin Venäjästä on tullut pelkistetysti vihollinen. Muutoksen positiivinen sisäänrakennettu viesti toimii ikään kuin sellaisenaan Natoon liittymisen kannustimena. Liittoutumattomuuden kannattajat ovat Pesosen mielestä staattisempia perusteluissaan (ehkä tosin sen takia, että perustelut ovat niin kiveen hakattuja). Ovatko liittoutumattomuuden kannattajat siis juuttuneet poteroihin? Asiassa saattaa olla vinha perä sikäli, että jos argumentointi ei elä ajan mukana, päästään helposti syyttämään jämähtäneisyydestä. Juuri tästä syystä olen päivittänyt omaa ”Nato-selvitystäni”, joka on nyt versiossa 3.0.
Joka tapauksessa Naton vastustajien kannattaa olla aloitteellisia koko prosessin ajan. Tuleen ei saa jäädä makaamaan.
Sitten tullaan suurvaltojen oikeuksiin ja velvoitteisiin. Pesonen toteaa, että me helposti projisoimme inhimillisiä piirteitä valtioihin esim. koskien moraliteettia. Hyvän ja pahan ero suurvaltojen kesken on veteen piirretty viiva. Olen itsekin kirjoittanut yhdessä blogikirjoituksessani inhorealisteista ja moralisoijista Ukrainan konfliktin yhteydessä. Kritiikkiä tuli. Suurvaltojen kesken realiteetit usein ohittavat moraaliset kysymykset. Voimme huutaa ihmisoikeuksia ja oikeusvaltioperiaatteita, mutta kyynisyys sanelee suurvaltojen käytöksen halusimmepa tai emme. Venäjä pyrkii alueellisena suurvaltana määrittämään omat sääntönsä ja USA globaalin suurvallan tasolla omansa.
Yhdysvallat on pitänyt järjestystä yllä oman pallonpuoliskonsa ”häiriköiden” keskuudessa. Se on tehnyt kymmeniä interventiota toisen maailmansodan jälkeen, osallistunut kymmeniin poliittisiin murhiin ja sekä käyttänyt painostuskeinoja lukemattomissa tapauksissa saadakseen tahtonsa läpi.
Edward Snowdenin paljastukset ovat olleet tärkeä väline hämärätoimien selvittämisessä. Kiusallista paljastuksissa on ollut paitsi konkreettisten tekojen ilmitulo niin myös kovasti kehutun liberaalin demokratian osoittautuminen paljolti sanahelinäksi. Meitäkin on patisteltu liittymään Natoon juuri sen takia, että olisimme silloin ”oikeassa seurassa”.
Venäjän on mahdotonta myydä aseitaan Yhdysvaltain lähialueelle USA:n kokeman turvallisuusuhan takia. Yhdysvaltain sotilastukikohtien määrä oli 1960-luvulla yli 1000 ja vieläkin yli 700. Natossa Yhdysvallat on määräävässä asemassa. Miten tämä liittyy meihin? Pesonen kertoo, kuinka ulkoministeriaikanaan Stubbin esikunta oli kiusallisen kiinteässä yhteydessä Yhdysvaltain suurlähetystöön Nato-liittolaisuutta koskevissa asioissa.
Paljastuneissa tiedoissa käy ilmi, että USA:n halu liittää Ukraina ja Krim Natoon on ollut paljon konkreettisempi hanke, kuin mitä on annettu ymmärtää. Jo 2006 kävi ilmi, kuinka jakautunut (sisäisesti erimielinen) Ukraina oli liittoutumiskysymyksissä. Itse asiassa Krim halusi irti Ukrainasta jo 1990-luvulla. Tässä valossa myöhemmät tapahtumat eivät yllätä.
Tässä ei ole tarkoitus puolustella Venäjän häikäilemättömiä ja rikollisia toimia Ukrainassa, vaan pikemmin yrittää löytää ”vuorovaikutteinen” kokonaiskuva, mitä Ukrainassa on tapahtunut. Pesonen viittaa Chicagon yliopiston erittäin arvostetun professorin John Mearsheimerin äkkiväärään mielipiteeseen Foreign Affairs -lehdessä viime syksynä: ”Why the Ukraine Crisis is the West´s Fault? Olen tästä Mearsheimerin ulostulosta itsekin kirjottanut.
(jatkuu)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti