Neuvostoliiton viimeiset johtajat

Mihail Gorbatsovin muistelmat ovat ilmestyneet suomeksi nimellä ”Mihail Gorbatsov. Näin sen muistan” (Minerva, 2015). En yritäkään eritellen kahlata koko kirjaa läpi, vaan keskityn tässä minua paljon kiehtoneeseen aiheeseen eli Neuvostoliiton viimeisiin johtajiin Bresnevin viimeistä vuosista Gorbatsovin alkuvuosiin.

Kaikki Neuvostoliiton viimeiset johtajat olivat kommunisteja. Kysymys oli järjestelmän sisäisestä uudistamisesta tai pikemminkin taistelusta uudistajien ja vanhoillisten välillä sosialistisen järjestelmän sisällä. Onko Gorbatsovin antama kuva objektiivinen? Mielestäni hänen muistelmansa - varauksin – antaa mahdollisuuden luoda kuva tapahtuneesta jotakuinkin realistisesti.

Gorbatsov oli moniin kilpakumppaneihinsa nähden nuori mies. Valtataistelun kiihkeät vuodet osuivat 1980-luvun ensimmäiselle puoliskolle. Ei voida sanoa, että Gorbatsov yllättää muistelmillaan, mutta hän tuo lihaa luiden ympärille noiden aikojen historiaan ja ennen kaikkea inhimillisiä piirteitä meidän länsimaiseen melko yksioikoiseen kuvaan Neuvostoliiton tuolloisesta johdosta. Poliittisen taistelun perusasetelma on sekä lännessä että idässä hyvin samanlainen: liittoudutaan ja vastaliittoudutaan.

Neuvostoliiton – tuon mahon valtakunnan – viimeisiä vuosia symboloivat hyvin sen viimeiset johtajat. Kun Bresnevin ote kirposi (tosin lännessä ideologisista syistä hänet kuvataan viimeisinä vuosinaan lähes tahdottomaksi olennoksi, jota hän ei ollut), nousivat huipulle vuoron perään Juri Andropov, Konstantin Tsernenko ja Mihail Gorbatsov. Taistelun eri vaiheisiin sitoutuu lukematon määrä ihmisiä, joiden henkilöhistoriaa ja luonnetta Gorbatsov hyvin valaisee. Tulee jotenkin kummallinen tunne, kun seuraa valtataistelun eri vaiheita: taistellaan sellaisen puolesta, jolla ei ole elinmahdollisuutta.

Parhaiten tilanteen tajusivat Andropov ja Gorbatsov – tosin sosialismin kehikon sisällä. Andropovin rasitteena todellisille uudistuksille oli hänen KGB-taustansa. Andropov, kuten ei myöskään Vladimir Putin tänä päivänä, pystynyt irtautumaan tiedustelumiehen roolista. Niinpä toisinajattelijoita vainottiin, joskaan keinot eivät olleet läheskään niin brutaaleja kuin Stalinin aikana.

Gorbatsov ja Andropov olivat ilmeisen läheisiä toisilleen, ja vaikka Gorba näkikin Andropovin rajoitteet hän näki, että käytettävistä olevista henkilövoimavaroista Andropov oli kykenevin muutoksiin.

Ainakin minulle oli yllätys puolustusministeri Dmitri Ustinovin vaikutusvaltainen rooli noiden aikojen henkilögalleriassa. Vaikutti siltä, että ilman Ustinovin tarjoamaa selkänojaa oli erittäin vaikeaa nousta Neuvostoliiton huipulle. Gorbatsov yritti jopa ehdottaa 75 vuotista Ustinovia valtionpäämieheksi, mutta Ustinov ymmärsi kieltäytyä ja ajoi puolestaan - kuten Andropovkin – Gorbatsovia itseään ykkösmieheksi.

Gorbatsovin omasta kunnianhimosta ei saa tarkkaa kuvaa. Muistelijoiden tapaan Gorba antaa käsityksen, että häntä ohjasivat olosuhteet vallan huipulla, eivät henkilökohtaiset ambitiot. Hänen vuoronsa tuli, kun oli riittävästi saatu kokemuksia vanhojen miesten kyvyttömyydestä.

Tsernenkosta avautuu kuva, joka hänestä on vakiintunut lännessä. Päättämättömyys ja halu vallan huipulle olivat kombinaatio, jolla hän yritti pärjätä. Vaikutusvaltaisena konservatiivina hän pystyikin junailemaan vaikeuksista huolimatta tapahtumia haluamaansa suuntaan. Eri asia on sitten, että Neuvostoliiton kannalta hänen kautensa oli vain valtakudelman pakollinen välivaihe, kun vanhoilliset yrittivät suojella asemiaan.

Neuvostoliitosta ei voida puhua ilman nomenklatuuran erittelyä. Ei ollut mahdollista tehdä muutoksia ilman valtakoneiston tahtotilaa. Kun suurin osa johdosta ja johdon esikunnasta puolusti omia ja läheistensä asemia, ei välttämättömiä muutoksia pystytty tekemään.

Gorbatsov kertoo vuonna 1983 tekemästään ”maatalousopintomatkasta” Kanadaan. Minulle jää mieleen eräs lause, jonka Gorba mainitsee muistelmissaan Kanadan matkan oppina. Hän nimittäin moittii kannusteiden puuttumista neuvostotaloudesta. Ongelma oli se, että myöskään Gorbatsov itse ei pystynyt tuomaan kannusteita osaksi järjestelmää.

Tuon ajan eräänlainen tunnuslause oli, kun Gorbatsov kärsimättömästi vaati muutoksia Neuvostoliiton hallintoon ja Andropov tokaisi siihen ilmeisesti realiteetit ymmärtäen: ”Kyllä sinä vielä tajuat, kunhan pääset näihin hommiin”. Kaiken perusta tuntui olevan, että kun paremmasta ei tiedetty tai sitä ei pystytty näkemään, kannatti pysyttäytyä varmuuden vuoksi vanhassa.

Neuvostoliiton budjetti oli noina aikoinaan varsinainen Pandoran lipas. Siellä oli mysteeri, joka oli julistettu valtionsalaisuudeksi. Gorba törmäsi tähän, kun hän yritti investoinnein lisätä talouden iskukykyä. Paljastui että Andropov ei antanut hänelle tietoja budjettitilanteesta. Eikä toisaalta ihme, valheellisessa tilanteessa ei ollut varaa kertoa konkurssin laajuutta: rahaa ei ollut.

Tapa, jolla Gorba kertoo kolmen eri johtajan hiipumisesta on symboliarvoltaan merkittävä: Neuvostoliiton järjestelmä hiipui samassa tahdissa johtajien sairauksien kanssa.

Entä Gorbatsov itse, minkälaiset olivat hänen alkuvuotensa hänen itsensä kuvaamana? Startti oli näyttävä, kun hän käynnisti alkoholin vastaisen kampanjan (tai ohjelman). Vaikka joitakin onnistumisia saatiinkin, oli lopputulos masentava: vuonna 1914 alkoholin kulutus oli 2 litraa, Gorbatsovin kampanjan alkaessa 10 litraa ja muistelmien kirjoittamisen aikoihin (Venäjällä 2013) peräti 17 litraa.

Varsinainen uudistusohjelma, Perestroika käynnistyi huhtikuussa 1985. Sitä edelsi kaiken kattava analyysi yhteiskunnan tilasta. Paljastui, että vallitsi totaalinen tyytymättömyys. Gorbatsov kertoo kirjassaan, että hän haki apua ”juurilta” eli Leninistä saakka. Tavoitteena oli, että Perestroika olisi ollut lokakuun vallankumouksen jatke. Jälkikäteen paluu juurille oli Gorbatsovin itsensäkin mielestä huono ajatus.

Puoluejohtajalle paljastui nopeasti demokratiavaje, vapauden puute, kulutustavaratuotannon heikkoudet ja tuotteiden laatuongelmat. Siperian tilanne tuotti kauhistuksen: edes ruokatavarahuolto ei toiminut, infra oli rappeutuneessa tilassa…

Kysymys ei ollut ideoiden puutteesta. Varsinainen ongelma oli, että uudistusyritykset takertuivat jättimäiseen puolue- ja valtakoneistoon. Gorbatsov sai viestin kentältä: ”Järjestelmä nujersi Hrustsovin, ja näin tulee käymään nytkin”. Puoluejohtaja joutui myöntämään viestin paikkansapitävyyden.

Gorbatsov toteaa, että Perestroikan suurin saavutus oli avoimuus (glasnost), mutta toteaa sitten, että siekailemattomasta arvostelusta oli haittaa, kun uudistuksia ei pystytty viemään eteenpäin. Odotusten täyttymättä jääminen turhautti kaikki. Neuvostotuotannossa ei välitetty ympäristötuhoista, jotka kaatuivat nyt arvostelun sallivassa ympäristössä johdon päälle. Tsernobylin katastrofin tiedottamisen hitaudesta on syytetty rankasti ja aiheellisesti Gorbatsovia. Melkein uskon puoluejohtajan selitykseen, kun hän kertoo, että Venäjän johdolta meni useita päiviä ennen kuin oikeaa tietoa saatiin Moskovaan. Karmealta tuntuu tiedemieskommentti, jonka Gorbatsov välittää meille muistelmissaan: ”Säteilyltä välttyy tempaisemalla kelpo kännin, ottamalla hiukopalaa ja kunnon tirsat”. Oma tulkintani on, että neuvostotyyppisessä hyvin ehdottomassa ”asiantuntijauskossa” ei tällaisen tapahtuman mahdollisuutta pidetty edes realistisena. Siksi siihen ei oltu valmistauduttu eikä organisoitua toimintaa saatu nopeasti aikaiseksi. Kuilu kansalaisille tiedottamisen ja asiantuntijoiden norsunluutornin välillä oli valtava.

Jotta mikään ei olisi ollut helppoa Perestroikan kaudella, niin talouskin sukelsi öljytulojen vähenemisen takia (+ opettajien ym. palkankorotusten ja alkoholin myynnistä saatavien verotulojen putoamisen takia) juuri noina vuosina. Perestroikalle tuli melkoinen hintalappu.

Olen tässä ehkä pystynyt ainakin osittain vastaamaan ensimmäisessä kappaleessa esittämääni haasteeseen. Äärimmäisen vanhoillisen yhteiskuntapolitiikan vaihtuminen äkkiä käynnistettyyn uudistuspolitiikkaan törmäsi nomenklatuuraan ja vähitellen Gorbatsov menetti uskottavuutensa kansalaisten keskuudessa uudistustyön läpiviejänä.

Mihail Gorbatsov käynnisti vallankumouksen, mutta rusentui itse sen alle. Vanhoillisten suorittama vastavallankumous sortui sekin oman painonsa alla. Seurauksena oli yksi monista Venäjän kokemista sekasorron kausista, tällä kertaa 1990-luvulla.