Tuleen ei saa jäädä makaamaan, osa 2/2

Nato on yksi eliittiä ja tavallista kansaa eniten erottavista asioista Suomessa (Ilkka Ruostesaaren tutkimus, 2014). Mediassa kokoomuksen kannatus esim. päätoimittajien joukossa on kolminkertainen sen vaalikannatukseen verrattuna. Tätä vasten on ymmärrettävissä, että lehtien kirjoittelu on niin Nato-myönteistä. Eliitin ja mediaeliitin liitto tarjoaa etulyöntiaseman Naton kannattajille.

Minulla on tunne, että monet liittoutumattomuuden kannattajat ovat maanhiljaisia, jotka eivät yksinkertaisesti uskalla sanoa mielipidettään. Pesosen kirja mielestäni rohkaisee jokaista ajattelemaan omilla aivoillaan ja lausumaan mielipiteensä.

Eduskuntavaalien yhteydessä kävi ilmi, miten tiukasti ehdokkaiden suuri enemmistö oli Natoa vastaan ja kokoomuksenkin kannattajista kolmasosa on liittoutumattomuuden kannalla. Suomalaisilla on vaistomainen realiteettien taju suhteessa lähialueiden voimasuhteisiin. Miksi eliitti hakee kättä pidempää Nato-liittoutumisen kautta? Onko tässä edelleen kysymys siitä, että enemmistödemokratia koetaan kiusalliseksi ja jopa vastenmieliseksi, minkä Björn Wahlroos on ääneen sanonut. Mihin oikeasti eliitti tahtoo Natoa? Osin sisäpoliittiseen kuriin ja järjestykseen?

Entä historian näkökulma?

Suomen pitkäaikainen puolueettomuus (nythän se on virallisesti ”sotilaallisesti liittoutumaton”) johtaa juurensa Ruotsin 1800-luvun alusta juontuvaan puolueettomuuteen, jota se on pienistä hairahduksista huolimatta pyrkinyt noudattamaan. Ruotsin ja Suomen puolueettomuudet ovat olleet – aina, kun se on ollut mahdollista - rinnakkaisilmiöitä. Myös Itävallan hämmästyttävän vahva puolueettomuuden kannatus luo prestigeä tälle käsitteelle. Itävallassa käsite puolueettomuus elää ja voi hyvin. Vuosikymmenien turvallisuuspoliittinen kokemus luo pohjaa sotilaallisen sitoutumattomuuden kannatukselle kaikissa näissä maissa.

Pesosen veto ottaa nyky-Suomen rinnalle autonomian aika luo perspektiiviä tämän päivän tilanteelle: autonomian aikana Suomella oli oma valuutta, oma keskuspankki sekä riippumaton lainsäädäntö- ja tuomiovalta. Kukaan ei kaipaa autonomian aikaa, mutta monien EU-kriittisten (ja Nato-vastaisten) kanta saa tällaisesta huomiosta vahvistusta. Kansalaiset haluavat vetää riippuvuuksille rajan. Kysymys on ”suvereniteetin hiipumisesta”.

Monille Nato on pelkkää sotilaspolitiikkaa, asevarustelua ja voimasuhteiden vertailua. Tosiasiassa kysymys on paljon muustakin. Otan konkreettisen esimerkin. Kuuban kriisiä (1962) kuumempaa konfliktilannetta on vaikea ellei mahdoton löytää. Presidentti John F. Kennedyllä oli 15-20 hengen johtoryhmä pohtimassa toimenpiteitä kriisin johdosta, joukossa haukkamaisia kenraaleja, jotka halusivat pyyhkäistä Kuuban kartalta. Jälkikäteen, kun kaikki oli ohi, Kennedy uskoutui John Kenneth Galbraithille: ”Ken, et voi aavistaakaan, miten paljon huonoja neuvoja sain noina päivinä”. Kuuban kriisin oppi nro yksi oli: asetu vihollisesi asemaan!

Olen joskus aiemminkin kertonut kokemuksestani laudatur-seminaarissa 1970-luvun puolessa välissä, kun seminaarissa mukana ollut evp. majuri väitti kovasti, että silloin (silloinkin) meneillään ollut Kyproksen kriisi oli syöksemäisillään meidät kolmanteen maailmansotaan. Sotilaita kannattaa kuunnella, mutta kauluslaatta jättää jälkensä: kun armeijan esikunnissa suunnitellaan strategisia toimia on ylilyönnin tartuntamahdollisuus aina olemassa. Siksi tarvitaan vastuuntuntoisten ja tasapainoisesti ajattelevien poliitikkojen kypsiä arvioita.

Pesonen kiinnittää huomiota siihen, että Maanpuolustuskorkeakoulun Strategian laitoksen johtajaa, everstiluutnantti Torsti Sireniä käytetään usein asiantuntijana liittoutumiskysymyksissä. Mikä tässä on kummallista? Annetaan Sirenin itsensä vastata omin sanoin (lainaus Pesosen kirjasta) : ”Jos Venäjää ei olisi olemassa, olisi maailma parempi paikka” ja ”Me kaikki olemme (tai voimme olla) amerikkalaisia”. Hän on myös pitänyt Karjalan palauttamista Suomelle väistämättömänä.

Natosta puhutaan demokraattisten valtioiden arvoyhteisönä kunnioittavaan sävyyn. Siinä on ollut kuitenkin mukana diktatuureja historiassa (kuten Portugali ja Kreikka) ja autoritäärisiä valtioita nykyisin (kuten Turkki ja Unkari). Monien länsimaiden johtavat poliitikot liehittelevät avoimesti Vladimir Putinia ikään kuin osoittaen mieltään koko järjestöä kohtaan. Nato on sisäisesti monien erilaisten intressiryhmien taistelutanner.

Olen pitkälti samaa mieltä Pesosen kanssa, kun hän sanoo Naton kannattajien keskittyvät liittoutumista kannattaessaan ideologisesti vapaaseen, puhtaasti tekniseen ratkaisuun. Pysyttelemällä konkreettisesti esimerkiksi kustannuksissa ja sivuuttamalla moniarvoisen, vapaan pohdinnan kuvitellaan saatavan kompakti paketti myydyksi kannattajille.

Edellä on viitattu median rooliin Nato-keskustelun suunnan määrääjänä. Raimo Pesosen mukaan mediassa on Nato-umpio, josta tulee ulos Nato-myönteistä informaatiota ja tasapuolisuuden vuoksi vähäsen myös Nato-kritiikkiä. Tältä se tosiaan näyttää.

Pesonen on niitä harvoja, joka ottaa Hesarin dominoivan roolin esille Suomen mediakentässä. Pesosen viittaukset painostukseen lehden sisällä (koskien EU:hun liittymistä) nostavat esille kysymyksen, miten vaikeaa yksittäisen toimittajan on olla rehellinen itselleen esimerkiksi Nato-debatissa. Emme tiedä niistä keskusteluista, mitä käydään lehden sisällä, mutta ulospäin kysymys on jatkuvasta kansalaisten mielipiteen manipuloinnista.

Olen arvioinut blogikirjoituksissani huomattavan joukon Helsingin Sanomien Natoa koskevia artikkeleita ja olen päätynyt suurin piirtein samoihin johtopäätöksiin kuin Pesonenkin. HS käsittelee ottamansa kannan mukaisesti yksipuolisen myönteisesti Natoon liittymistä. Pesonen on jopa laskenut jutun ”Voisiko Suomi vielä liittyä Natoon – ja muita kysymyksiä” (28.3.2014) merkkimäärän (8600 merkkiä), josta Nato-jäsenyyden kritiikille uhrataan 279 merkkiä. Suurin piirtein tämä vastannee muidenkin HS:n Natoa koskevien artikkelien voimasuhdetta.

Olen lukuisia kertoja kiinnittänyt huomiota siihen kuinka ns. tutkijoiden tai asiantuntijoiden mielipiteitä yliarvioidaan ja tavallisten kansalaisten mielipiteitä aliarvioidaan. Kansanäänestys on eliitin piirissä kiusallinen asia. Annetaan kuva, että päättäjillä on paras tieto (jota siis kansalla ei ole) ja päätös tehdään tämän parhaan tiedon perusteella. Tätä voisi pitää milteipä salaliittona kansalaisia vastaan. Ainakin se on kansalaismielipiteen aliarvioimista. Suomen kansan yleissivistyksen tason tietäen kansalaisille kuuluisi antaa sille kuuluva arvo.

Pesonen ottaa esille Nato-kannattajien viljelemän tunteiden ja järjen vastakkainasettelun. Naton kannattajat edustavat tietenkin tällöin järkeä ja vastustajat tunnetta. Vastakkain halutaan asettaa siis ”kylmä järkeily ja ”tunteilu”. Mikä voisi olla vallitseva suomalaisten edustama mielipide? Ehkä Pesosen toteamus , että ”yleisin suhtautumistapa Venäjään on käytännönläheisyyden ja realismin yhdistelmä” on hyvin lähellä totuutta.

Pesosen kirjaan kannattaa tarttua ennakkoluulottomasti. Se tarjoaa tietoa ja pohdintaa valtamedian tarkastelutavan ulkopuolelta olematta mitenkään yksisilmäinen erittelyissään.