Henry Kissingerin näköinen maailma

Henry Kissinger on ajantasaistanut käsityksensä maailmanmenosta sellaiseksi kuin hän sen näkee kirjassaan ”World Order” (Penguin Press, 2014). Kuka tahansa ei pysty kirjoittamaan käsitystään maailman järjestyksestä ainakaan siinä mielessä, että on myös uskottava. Kissingeriltä ei ole koskaan loppunut uskallus. Jo väitöskirjan nimi oli vaatimattomasti ”A World Restored”. Kissingeriä on pidetty reaalipoliitikkona, jota hän tietenkin onkin. Hänen lähestymistapansa on hyvin perinteinen, suurvaltakeskeinen. Yksi tämän kirjoitukseni teemoista on, onko Kissingerin strateginen näkemys tämän päivän todellisuudessa vanhanaikainen?

Olen blogikirjoituksissani arvostellut kyynisesti maailman tapahtumiin suhtautuvan Kissingerin ajattelua. Erityisesti kaksi tapahtumaa nousee yli muiden, Kissingerin rooli Chilen tapahtumissa 1970-luvun alussa ja Kambodzan pommitukset. Chile oli yksi harvoista Etelä-Amerikan maista 1970-luvun alussa, jossa oli ollut demokratia kymmeniä vuosia. Salvador Allenden nousu Chilen johtoon oli liikaa presidentti Richard Nixonille. Mikä oli Kissingerin rooli Chilen tapahtumissa? Omin sanoin kuultuna hän vähättelee omaa rooliaan ja kiusaantuu, kun otetaan esille yksityiskohtia. Kissingerin rooli oli käsittääkseni huomattavan suuri. Hän oli hämähäkki, joka keräsi USA:n eri hallinnon haarojen tavoitteet yhteen toimenpiteitä varten ja lopputuloksena oli laillisesti valitun presidentti Allenden väkivaltainen syrjäyttäminen.

Kambodzan pommituksissa 1965-1973 aiheutui valtavaa tuhoa. Oma käsitykseni on, että Kambodzalle osin kostettiin Vietnamissa kärsitty tappio.

Käytän seuraavassa apuna Foreign Affairs lehden (March-April 2015) arviointia World Orderista.

On totta, että maailma janoaa järjestystä tänään enemmän kuin pitkään aikaan. Maailma ei ole enää kaksinapainen eikä yksiselitteisesti myöskään yksinapainen. On valtava määrä konflikteja ja kriisejä: Irak, Syyria, Afganistan, Libya, Ukraina jne. Merkittävä rooli muuttuneessa tilanteessa on Vladimir Putinilla, joka on valjastanut politiikan välineeksi sotatoimet. Länsimailla on paljon kotoisia ongelmia, ja reagoiminen Venäjän toimiin on ollut monien mielestä vaisua. Ehkä tämä on maailmanrauhan kannalta onni!

Toisaalta Yhdysvaltain puuttumiset konflikteihin Lähi-Idässä eivät ole olleet kovinkaan onnistuneita. Ristiriidat ovat olleet sisällisotaluonteisia ja sekaantuminen osapuolien taisteluihin on ollut monilta osin epäonnistunutta.

Kissingerin World Order muodostuu kahdesta elementistä 1) yhteisesti hyväksytyistä säännöistä ja 2) vallan tasapainosta. Jos kohta 1 pettää, niin kohdan 2 avulla estetään jotain osapuolta pääsemästä vallitsevaan asemaan. Kissingerin mielestä ei ole kysymys pelkästään taistelusta taloudellisesta tai sotilaallisesta vallasta, vaan myös ajatusten vallasta (power of ideas).

Käytännön politiikassa tärkeimmät periaatteet ovat edelleen valtioiden suvereniteetti ja puuttumattomuus toisten asioihin. Kriisipesäkkeiden ”uusi järjestys” autoritäärisine hallintoineen ja postmoderneine ristiriitoineen haastaa vanhan kissingeriläisen järjestyksen. Henry Kissingerin periaate on selvä: jos olemassa olevan - ja suurvaltojen sopiman - järjestyksen periaatteista luovutaan, tulee vaihtoehtoisten ratkaisujen olla olemassa, muutoin järjestys horjuu.

Vahvoja esimerkkejä World Orderista ovat Westfalenin rauha 1648 ja varsinkin Wienin kongressi 1814-15. Napoleonin sotien päättymistä seurasi kahden voimamiehen Metternichin ja Talleyrandin määrittämä rauha, joka pääosin kestikin ensimmäiseen maailmansotaan saakka.

Lännen asettamaa World Orderia ovat haastaneet viime vuosina shiiat ja sunnit, Al-Qaida ja Isis. Kun läntinen maailmanjärjestys on perustunut valtiollisiin kiveen hakattuihin periaateisin ovat haastajien aseena heimokeskeisyys ja lahkolaisuus. Iran tarjoaa selkeän esimerkin valtiohaasteesta: onko Iranissa kysymys valtiosta vai laajemmasta yhteenliittymisen periaatteesta? Iran on jo muinaisista ajoista lähtien ollut enemmän kuin valtio. Se on ollut ”koko maailma” tai maailmanselitys.

Iranin kohdalla ollaan nykyisin edellä mainitussa valtiota laajemmassa aggressiivisessa asetelmassa (koskien sen ydinarsenaalin valvontaa), jossa perinteisellä diplomatialla on vaikeutensa ja ollaan lähellä em. puuttumisen ja balance of power -periaatteen käyttöönottoa. Kissingerin kirjan kirjoittamisen jälkeen on diplomaattisella tiellä edetty , vaikka tietenkään lopullista ratkaisua ei ole saavutettu.

Paljon suuremmassa määrin kuin Iran, on Kiina jotain muuta kuin pelkkä suvereeni valtio. Jo Kiinan keisari hallitsi ”koko maailmaa”. Kiinan nykyisessä nousussa on jotain jälkiä tästä ajatuksesta. Kiina yrittää löytää synteesiä keisarin Kiinan ja uuden ekspansiivisen Kiinan väliltä. USA ja Kiina eivät jaa yhteistä demokraattista perinnettä eikä nykyisyyttä, mutta Kissingerin mielestä eroavuudet tavoitteissa ovat pienemmät Kiinan ja USA:n välillä kuin Kiinan ja sen yhtälailla ekspansiivisten naapureiden välillä.

USA:n maailmanjärjestys muodostuu Kissingerin mielestä toisaalta Franklin Rooseveltin pragmaattisesta realismista ja toisaalta Woodrow Wilsonin liberaalista idealismista. Nämä kaksi muodostavat kilpailevat suunnat Yhdysvaltain maailmanjärjestyksessä. Wilsonin idealismia edustakoon Kansainliitto ja Rooseveltin pragmaattisuutta toisen maailmansodan aikana omaksuttu ajatus, että suurvallat jakavat maailman.

USA ei joudu taistelemaan periaatteidensa puolesta yksin, sen paras liittolainen on läntinen Eurooppa pienistä jännitteistä huolimatta. Tästä on helppoa johtaa Kissingerin periaate kansallisvaltioiden ensisijaisuudesta hänen world orderissaan. Ensisijaisia eivät ole kansainväliset instituutiot tai ei-valtiolliset toimijat. Kyllähän Euroopan valtiotkin ovat säilyttäneet suuren osan suvereniteetistaan EU:sta huolimatta. Kissingerin mielestä EU ei kuitenkaan voi olla esimerkki muille maailman valtioille.

Mistä Kissingerin skeptisyys yhteenliittymiä kohtaan johtuu? Käsittääkseni hän ei usko ”suojelemisen yhteisvastuuseen” (responsibility to protect). Valtapolitiikka on ensisijainen. Sitä ei suinkaan ole humaani toisen puolesta ajattelemisen vaihtoehto. Siksi reaalipoliitikko Kissinger ei halua Ukrainan liittyvän Natoon, koska suurvalta Venäjä ei koskaan sitä hyväksyisi. Toisaalta hän toki myöntää, että intervention suorittanut taho ei voi toteuttaa pitkäaikaista sortoa.

Lopuksi on otettava esille nuorempien tutkijoiden haaste. Miksi world orderissa ei priorisoida uuden teknologian, kybermaailman, globalisaation ja ilmastonmuutoksen vaikutusta perinteisen valtapolitiikan edelle? Toki Kissinger myöntää näiden merkittävyyden, mutta silti painottaa ”suurvaltojen rauhaa” primäärinä. Wienin kongressin ja Westfalenin rauhan tyyppiset ratkaisut ovat ohjausvaikutukseltaan suurempia kuin esimerkiksi internetiin perustuvien teknologisten ratkaisujen välilliset vaikutukset.

Hän vertaa virtuaaliavaruutta (cyberspace) wilsonilaiseen idealismiin. Internet (internet of things, teollinen internet ym.) eivät muuta maailmaa niin paljon, että vanha reaalipoliittinen asetelma väistyisi. Totta on, että meneillään olevissa konflikteissa kybersota häämöttää ”vain” jossain taustalla, mutta välillisesti kybermaailma voi olla tulevaisuudessa merkittävä taistelutanner.

Ajatellaan vaikkapa sitä kuinka lähitulevaisuudessa digitalisaatio sekä luo että tuhoaa työpaikkoja ja aiheuttaa valtavia pistemäisiä kasvusysäyksiä samalla kun työntekijöiden palkat eivät välttämättä nouse lännessä (korkean arvon työtä luodaan vähän ja matalan arvon työtä paljon). Palvelu voidaan tuottaa toisella puolella maapalloa (jossa sijaitsevat arvohubit) ja itse palvelun hyväksikäyttäjät eivät tiedä mitään siitä, missä kassakone kilahtaa. On erittäin vaikeaa arvioida minkälaisia painopistemuutoksia edellä esitetystä aiheutuu globaalitaloudessa ja luodaanko näiden avulla sotien syitä vai rauhan takeita.

Ainakin itse näen tässä konfliktin vaaran, sillä taloudelliset edut eivät tule jakautumaan tasaisesti. Kuinka tämä uusi maailma on sovitettavissa kissingeriläiseen world orderiin?