Mitä mieltä saan olla?

”Mitä mieltä Suomessa saa olla?” (Minerva , 2015) on joidenkin kotimaisten konservatiivien taisteluhuuto arvokonservatismin puolesta. Kirjoittajina ovat mm. Timo Vihavainen, Marko Hamilo ja Joonas Konstig. Heidän mielestään Suomessa liberaalit demokraatit (vasemmistoliberaalit, marxilaiset, kulttuurimarxilaiset) ovat vuosikymmeniä pyrkineet luomaan yhteiskunnallisen keskustelun polkuja, joihin on liittynyt hegemonistisia pyrkimyksiä. Tämä ns. suvaitsevaisto toimii kirjoittajien mielestä itse asiassa suvaitsemattomasti johdettuaan ja johtaessaan keskustelua halumaansa suuntaan.

Itse marxilaisuus on paljolti menettänyt vetovoimaansa, mutta kirjoittajat eivät suostu myöntämään, että Marxin opit on hylätty; ne ovat esillä esimerkiksi kulttuurimarxilaisuuden kautta. Ohessa keskitynkin arvioimaan kirjassa Joonas Konstigin kirjoitusta ”Salaliitto nimeltä kulttuurimarxismi” sekä osittain Vihavaisen tekstejä.

Aluksi näyte Konstigin vimmaisesta tyylistä: ”Lopputulos, kommunismi, on unohtunut, mutta keinot siihen pääsemiseksi ovat tallella: heikentää, sotkea, ja pilkata kaikkia vastakkaisia verkostoja, jotka voisivat toimia puskureina ja suojana vallankumoukselliselle liikehdinnälle. Eli alas suvun sisäinen solidaarisuus, alas avioliitto ja perhe (paitsi uus- ja sateenkaariperheet) alas perinteet, alas kirkko…. alas tyytyväisyys omaan sukupuoleen ja sukupuoliseen suuntautumiseen, alas kansallistunne ja kansalliset symbolit ja ikonit, alas kansallisvaltioiden rajat”. Uskookohan hän itsekkään moisten olijoiden laajempaan olemassaoloon? Kuinkahan moni allekirjoittaa kaikki nämä aggressiot?

Vaikka kirjoittaja hokeekin vanhan marxilaisuuden kuolemaa, hän näkee jäljelle jääneen marxilaisuuden henkisen perinnön täysin liioiteltuna voimana. Suoraan sanottuna miltei vihaksi yltyvä asenne tuntuu perusteettomalta. Uusmarxilaisiksi nimettyjen tahojen suvaitsemattomuus on avainkäsite heidän väitetyn manipulointinsa ymmärtämiseen. Mutta mihin Konstigilta itseltään on unohtunut suvaitsevaisuus toisinajattelijoita kohtaan?

Suvaitsemattomuutta on sekä liberaaleissa että konservatiiveissa. Oikeastaan ratkaisevaa on pitääkö ihminen ahdasmielisesti kiinni opeistaan vai elääkö hän ja antaa toistenkin elää.

Konstig ja Vihavainen ovat lopen kyllästyneitä nyky-Euroopan liberalismiin. Timo Vihavainen: ”Eurooppa ja länsimainen sivilisaatio ovat saavuttaneet kehitysvaiheen, joka uhkaa niiden olemassaoloa”. Toisaalta kirjoittajat haluavat sanoutua irti muodikkaasta nykykonservatismista (ratsastamisesta rahvaan poliittisilla intohimoilla!). Oma käsitykseni on, että he kuitenkin ovat osa nykykonservatiivista trendiä, vaikka Vihavainen yrittääkin sen torjua. Hän syyttää keskiryhmiä ja sitä tukevaa älymystöä vanhan vasemmistolaisen perinteen jatkamisesta. Toisaalta hän kokee uhkana ”hallitsemattoman ja naivin oikeistolaisuuden ja populismin”, jonka senkin on aiheuttanut vasemmistolainen vastuuttomuus! Tässä on kavennettu oma henkinen liikkumatila ahtaaksi kujanjuoksuksi aatteiden sekasotkussa.

Johtuvatko ongelmamme vasemmistolaisista trendeistä, jotka salakavalasti vaikuttavat, vaikka niiden on luultu kuolleen vai olisivatko vaikeuksiemme takana sittenkin pääosin talouden julmat lait? Olemme joutuneet alakynteen idän tiikereitä vastaan taistellessamme. Kilpailukykymme on rapautunut. Voimme huonosti. Mistä etsiä syyllisiä? Syntipukkiteorian mukaan ne voimat, jotka ovat vuosikaisia kahlinneet elämäämme ovat edelleen voimissaan ja tekevät myyräntyötä päämme menoksi. Vanhan degeneroituneen Euroopan ilmavaivat ja lihasheikkoudet johtuvat vasemmistomafian (näennäis)hegemoniasta. Ehkä kirjoittajat haluaisivat unohtaa, että hekin ovat integroituneet hyvinvointijärjestelmään, jonka ovat saaneet suurelta osin aikaan epämääräiset vasemmistoliberaalit voimat. Kirjoittajatkin ovat saaneet nauttia skandinaavisesta sivistys- ja luottamusyhteiskunnasta, jonka vertaista on vaikea hakea muualta maailmasta.

Kirjoittajat siis sanoutuvat irti oikeistopopulismista ja haluavat jalostaa oman klassisista liberaaleista ja konservatiivista ajatuksista koostuvan kombinaation ohjenuorakseen. He haluavat vapautua (vasemmisto)liberaalien kuvitellusta talutusnuorasta ja ovat ruvennet ristiretkeen näitä harhaoppisia vastaan.

Muotikonservatismin lisäksi silmään pistää vastustajien leimaaminen ääriainekseksi. Eiköhän suuri osa niistäkin, jotka ovat joutuneet Konstigin edellä esitetylle parjattavien listalle ole ihan tavallisia kansalaisia, jotka eivät kärjistä mielipiteitään Konstigin kuvaamalla tavalla?

Mitä on kulttuurimarxismi Konstigin mielestä? Hän määrittää sen ”marxilaiseksi aatemaailmaksi ilman pyrkimystä kommunismiin”. Kulttuurimarxilaisuus on eräänlaista köyhän miehen marxilaisuutta. Kun kommunistisesta vallankumouksesta ei voida enää puhua, jäljelle jää kumous kulttuurin saralla vastareaktiona porvarilliselle kulttuurihegemonialle.

Konstig kuvaa itseään 1990-luvun opiskelijana punavihreäksi marxilaiseksi radikaaliksi, joka on sittemmin kokenut kääntymyksen. Seurauksena on ollut 180 asteen pyörähdys ja omien aiempien aatosten jyrkkä tuomitseminen tänä päivänä.

Konstigin kirjoituksessa kulttuurimarxilaisuudesta tulee pahan (vastustettavan) symboli samalla tavalla kuin fasismista on tullut kaiken pahan symboli. Maailma halutaan pelkistää konservatiivisten käsitteiden kautta yksinkertaiseksi helposti käsiteltäväksi maailmaksi.

Konstig esittää omat tulkintansa kulttuurimarxilaisuuden klassisista teoreetikoista: Gramsci, Adorno, Marcuse….. Itse suhtaudun em. henkilöihin neutraalisti. Kaikkien heidän esittämiin teorioihin sisältyy oivallusta, joka edesauttaa ymmärtämään maailmaa, mutta Konstig näkee heidät sellaisten systemaattisten ajatusrakennelmien esittäjinä, joiden pauloihin sokeat kannattajat kritiikittä heittäytyvät.

”Marxilaisessa maailmankuvassa on tärkeä havaita sen ylimielisyys”, toteaa Konstig. En epäile, etteikö tällaistakin olisi ilmennyt, mutta toisaalta konservatiivien ylemmyydentunne on yhtä lailla silmiinpistävää.

Sitten tullaan aivan keskeiseen ”tukahduttavan suvaitsevaisuuden” teemaan. Konstigin ja myös kirjan muiden kirjoittajien käsityksen mukaan ”nykyedistyneistö” on omaksunut sellaisen suvaitsevaisuuskäsitteen, että sillä painetaan alas eri mieltä olevia: ”Suvaitsevaisuus on ase, jota käytetään niiden vähemmistöjen puolesta, joiden esitetään olevan enemmistön sorron uhreja”. Konstig tarkoittaa siis esim. maahanmuuttajia tai homoseksuaaleja.

Minulle tulee väistämättä mieleen Richard Florida ja hänen gay-indeksinsä. Florida löysi tutkimuksissaan vahvan korrelaation luovan talouden ja homoseksuaalien välillä. Ei Florida sitä tarkoittanut, että paikkakunta menestyy, koska homot olisivat muita etevämpiä vaan sitä, että jos jollakulla paikkakunnalla on paljon homoseksuaaleja, on se merkki siitä, että suvaitsevaisuus on korkealla tasolla. Ja suvaitsevaisuus taas houkuttelee luovia ihmisiä ja nostaa paikkakunnan taloudellista ja henkistä menestystä. Kun meillä konservatiivit ovat ryhtyneet ”tavallisten ihmisten puolustajiksi” suvaitsevaisten ihmisten vähemmistöjä puolustavaa asennetta vastaan, on tästä löytynyt poliittisen menestyksen yksi valtavirroista.

Mutta samalla voidaan kysyä halutaanko hylätä Floridan esille nostama suvaitsevaisessa ympäristössä menestyvä luovuus. Floridan maavertailussa pääkaupunkiseutumme on menestynyt erinomaisesti. On pakko kysyä eikö tätä enää arvosteta.

Entä puolustavatko suvaitsevaiset (”suvaitsevaisto”) ihmiset suvaitsemattomasti (hintaan mihin hyvänsä) vähemmistöjä? Minun on hyvin vaikea löytää tästä todisteita. Vähemmistöjen asema sen sijaan on monessa maassa ja joiltakin osin myös Suomessa huono. Monet ryhmät kokevat tulevansa kaltoin kohdelluiksi. On selvää, että lukuisten ihmisten myötätunto on vähemmistöjen puolella, mutta myötätunto ei yllä - eikä sen pidäkään yltää - esim. vähemmistöjen rikollisten tekojen puolustamiseen.

Isällisen ”oikean suunnan” osoittavan konservatismin nousu on aivan viime aikainen ilmiö. Ilmapiirin muutos on tapahtunut pääosin vuoden 2008 jälkeen. Niin kauan kun taloudella meni hyvin, eivät vähemmistöt joutuneet koville, mutta kun työttömyys alkoi lisääntyä projisoitiin marginaaleihin voimakas paheksunta.

Vanhaan tapaan älymystö seuraa jonkin ajan kuluttua massojen liikettä ja yrittää älyllistää joukkojen viestin: kyllä kansa tietää. Tästä populistikonservatismin älyllistämisestä on - vastaväitteistä huolimatta - paljolti kysymys myös ”Mitä mieltä Suomessa saa olla?” -kirjassa.

Liberaalien kaiken poikkeavan hyväksyntää Vihavainen luonnehtii käsitteellä ”pehmeys”. Pehmeys symboloi rappiota. Miltei nietzscheläisessä hengessä Vihavainen hyökkää pehmeää sopuilua vastaan, joka on vallinnut keskuudessamme viime vuosikymmeninä. Pehmeys on tasa-arvoa simuloiva ilmiö. Tasa-arvosta on tullut koskematon arvo olipa kysymys monikulttuurisuudesta, homoista tai maahanmuuttajista. Kaikkien tasa-arvo on merkinnyt putoamista jostain korkeammalta tasolta äärimäiseen pinnallisuuteen, viihteeseen, historiattomuuteen, rappioon. Vihavainen haluaa takaisin ihanteellisuuden, jonkin ihmistä korkeamman, joka aikoinaan irrotti meidät rappiokulttuurista…..

Konstigin tekstistä avautuu historianäkymä, mutta tajuaako hän oikeasti mitään siitä taistelusta, jota työväki kävi olosuhteidensa parantamiseksi vuosikymmenien ajan. Konservatiivitko silloin riensivät apuun tukemaan työväestön ponnisteluja paremman elämän puolesta? Kun nyt yhteiskunnallinen uudistuminen/rienaaminen (tarpeeton ylipyyhitään) saa piirteitä, joita konservatiivit kavahtavat (kuten niin monta kertaa aiemminkin), joudumme miettimään kuinka paljon tässä on kysymys myönteisen yhteiskunnallisen kehityksen jarruttelusta, ja kuinka paljon kysymys on aidosta huolesta kansakunnan sielun vahingoittumisesta.

Konstigin tapa projisoida paha vähemmistöjen puolustajiin tai vaikkapa vasemmistolaiseen suvaitsevaistoon on täysin ylimitoitettua. Monet ilmiöt, joita Konstig käsittelee isoina ongelmina ovat marginaalisia. Välillä tulee mieleen, että lyötyä (marxilaisia, uusmarxilaisia, vasemmistoliberaaleja, marcuselaisia jne.) saa lyödä menneisyyden painolastien nimissä, vaikka asioita ajetaan läpi (jos saadaan) normaalidemokratiassa kansanvallan pelisääntöjen mukaisesti. Entä jos vasemmistoliberaali esitys läpäisee demokraattisen prosessin, eikö päätös pidä hyväksyä normaalina enemmistöpäätöksenä, vaikka se tuntuisikin konservatiivista kansakunnan sielun vahingoittamiselta?

Konstigin asenteellisuus käy ilmi hänen seuraavasta yksioikoisesta väitteestään: ”Liberaalin mielestä konservatiivi on paha ihminen, mutta konservatiivin mielestä liberaali on hyvä ihminen”. Pidän itseäni liberaalina, mutta tunnen kunnioitusta älyllistä konservatismia kohtaan, vaikken olisikaan samaa mieltä.

Kirjoituksensa lopussa Konstig tekee varsinaisen paljastuksen: ”Useimmat marxilaisia arvoja kannattavat ihmiset eivät omasta mielestään suinkaan ole kulttuurimarxilaisia…. He eivät ajattele sitä”.

Kauhea Marx siis luuraa monissa ihmisissä ilman, että he itse tunnistavat sitä. Minäkö marxilainen, ei ikinä, huudahtaa moni! Ilmeisesti konservatiivin tehtävänä on paljastaa, että ”oikeasti oletkin marxilainen, vaikka kuvittelet muuta”. Marxilaiset ovat vaarallisia, koska he eivät itsekään tiedä olevansa marxilaisia!

Hiukan kärjistäen voisi sanoa, että tässä on jotain mccarthyismin sukuista: ”yksikin kommunisti yliopistoissamme on yksi kommunisti liikaa”.

PS

Konstigin ja Vihavaisen kirjoitukset ovat koukuttavia ja konstikkaita. Huomaan heidän kiivastumisensa tarttuneen myös minuun, josta he varmaan ilahtuvat. Provosoiduin, kun provosoitiin. Ajattelin kuitenkin jättää tekstini reaktioksi ilman siistimistä.