tiistai 19. toukokuuta 2015

Creedence Clearwater Revival – palanen rockin historiaa

TV:stä tuli dokumentti (”Rockin rooli: CCR ja John Fogerty”) amerikkalaisen rockin yhdestä kaikkein kuuluisimmista bändeistä nimeltä Creedence Clearwater Revival. Käytän tässä dokumenttia vain oman muistini virkistäjänä. Tämä kirjoitus on minun muistiinpalauttamiseni tästä puolen vuosisadan takaisesta historian ilmiöstä. Olin seurannut pop-musiikkia koko 1960-luvun ajan ja olin jo melkoinen veteraani, kun Creedence eli CCR ilmestyi parrasvaloihin 1960-luvun lopulla.

Suhtautumiseni pop-musiikkiin oli puolitieteellinen. Suosikkejani olivat useat heavy rockin bändit, mutta varsinainen huomio kiinnittyi 1970-luvun alun progressiiviseen rockiin. Kuitenkin kuuntelin poppia laidasta laitaan ja yksi kiinnostuksen kohteistani oli CCR. Olen jopa hiukan ylpeä, että löysin yhtyeen paljon ennen muita. Kun näin listoilla vuonna 1968 niukasti top-tenin ulkopuolella Creedencen ensimmäisen hitin, alun perin rockabilly-kappaleen ”Suzie Q”, panin yhtyeen merkille. Sitten luin jostain lehdestä Markku Helismaan (suuren Reinon poika) arvion yhtyeen ensimmäisestä älppäristä, jota Helismaa kehui ”repivän rockin ja raastavan bluesin risteytykseksi” (muistan joka sanan vaikka tuosta ajasta on kulunut noin 46 vuotta). Halusin tuon albumin heti, mutta onnistuin vasta kuukausien kuluttua, asuinhan maalaiskunnan kirkonkylässä kaiken rocksivistyksen tavoittamattomissa.

Valitettavasti olen hukannut alkuperäisen vinyylin jonkin muuton yhteydessä. Oheisessa kuvassa on myöhemmin hankittu CD-levy.Asut ovat vielä CCR-kautta edeltävästä Golliwogs-vaiheesta

Kun Creedencen ensimmäinen jättihitti ja klassikkona elämään jäänyt Proud Mary oli vuoden 1969 alussa pudonnut listoilta, sain edellisenä vuonna Yhdysvalloissa ilmestyneen älppärin vihdoin käsiini. Olin myyty. Sieltä löytyi Pickettin, Cropperin ja Floydin ”Ninety-nine And a Half””. Pelkkä laulusolisti John Fogertyn (s. 1945 Berkeley, Kalifornia) tapa lausua ”nanenaa and a heijuu” sai minut vastustuskyvyttömään kuntoon. Fogertyn räjähtävä ääni kuulosti samalta, jos vetäisi viilaa pitkin raastinrautaa. Varsinainen tajunnanräjäyttäjä oli sitten ”I Put a Spell on You”. Kuuntelin sitä ja tärisin. Nuoren miehen mielessä sen vaikutus oli – jos sanoisin sen amerikkalaisittain – ”terrific”. Vasta myöhemmin tutustuin kappaleen alkuperäisen esittäjän Screamin´ Jay Hawkinsin sokkiperformanssiin. Se on sekä loistava tulkinta että loistava parodia tulkinnasta samalla kertaa. Koska sitä on mahdotonta kuvata sanoin, panen sen tähän linkiksi eräänä runsaasti kuulemanani versiona.

Ensialbumilla on muutama yhtyeen oma kappale, joista varsinkin ”Walk on the Water” antaa esimakua, mitä Fogertyltä myöhemmin saatiin. Fogertyn äänen voimakkuutta varhaisilla levyillä on selitetty äänitysteknisillä seikoilla. Oli miten oli, jäin joskus myöhemmin kaipaamaan häneltä alkuaikojen raakaa ja rosoista tyyliä. Ymmärrän kyllä, että menestystä ei olisi tullut ilman tyylin kevennystä!

Yhtyeessä soittivat Fogertyn lisäksi Stu Cook (basso), Doug Clifford (rummut) ja Johnin isoveli Tom Fogerty (komppikitara). Yhtyeen jäsenten instrumentit vaihtuivat esi-Creedencen kaudella ja johtajakin oli välillä Tom Fogerty. CCR on tarina raivokkaasta yrityksestä päästä huipulle, onnistumisen seesteisemmästä vaiheesta ja riitaisasta lopusta. Dokumentin teon aikaan (1994) yhtyeen jäsenet eivät olleet puheväleissä.

Dokumentissa korostetaan yhtyeen valtavaa työtä menestyksensä eteen. Kalifornialaisten koulupoikien ensimmäiset yhtyeviritelmät johtavat 1950-luvulle. Myöhempään menestykseen eivät kuuluneet sen enempää alkoholi kuin huumeetkaan, jota en tässä halua kuitenkaan enempää korostaa. Onpahan esimerkki yhtyeestä, joka pystyi tuona hulluna huumehuuruisena aikana työskentelemään ilman tajunnanräjäyttäjiä.

On syytä korostaa, että laulaja-kitaristina (ja multi-instrumentalistina), musiikin säveltäjänä, sanoittajana ja tuottajana Fogerty on poikkeuksellinen lahjakkuus.

Yhtye kesti CCR:n nimellä kasassa vuodesta 1968 vuoteen 1972, mutta aktiivinen hittitehdas se oli vuosina 1969-1970. Yhtyeen hittimäärä on järisyttävä. Ylpeänä Fogerty sanoo, että yhtyeen kakkosmenestys ”Bad Moon Rising” poikkesi täysin ykkösestä (Proud Mary) ja kolmonen ”Green River” taas poikkesi selkeästi muista jne. Fogerty ei todellakaan tehnyt hittisinkkujaan ”Son of the……” -pohjalta.

Fogertyn kykyä tehdä menestyslevyjä kuvaa se, että singlelevyjen B-puoletkin olivat hittejä. Hyvin harvinaista. Niinpä ”Proud Maryn” (B-puoli!) kääntöpuolella menestyi ”Born On the Bayou” (A-puoli!) , ”Bad Moon Risingin” kääntöpuolela ”Lodi”, ”Down on the Cornerin” kääntöpuolella ”Fortunate Son”, ”Travellin´ Bandin” kääntöpuolella ”Who´ll Stop the Rain”, ”Up Around the Bendin” kääntöpuolella ”Run through the Jungle”, ”Looking Out My Backdoorin” kääntöpuolella ”Long As I Can See the Light” ja ”Hey Tonightin” kääntöpuolella ”Have You Ever Seen the Rain”. Hämmästyttävää.

Myös LP-levyt olivat täynnä hittikamaa. Erityisesti yhtyeen coverit vahoista rock and roll-klassikoista (ei kuitenkaan kaikkein kuluneimmista) ovat räväköitä. Niissä yhtyeen nimi, joka kuvastaa uskoa aitojen alkuperäisten kappaleiden (blues, rock and roll, country ym.) elvytykseen, pääsee oikeuksiinsa. Ehkä varhaisin elvytysfunktio liittyi minun muistissani bluesin kunnioitukseen, vasta myöhemmin tulivat muut musiikkityylit….

Monet pitkäsoittolevyjen kappaleet ovat tänä päivänäkin mehevää kuultavaa: ”It Came Out of the Sky”, ”The Night Time Is the Right Time” jne.

Yhtyeeltä ilmestyi menestysvuosina seitsemän älppäriä, joista menestyksiä olivat ”Bayou Country”, ”Green River”, ”Willy And the Poor Boys”, ”Cosmo´s Factory” (suurin hitti) ja ”Pendulum”. Sen jälkeen on ilmestynyt lukuisa määrä kokooma- ja live-levyjä. Creedencen kappaleet ovat kestäneet hyvin aikaa, levyt ovat suosiossa edelleen!

Loppuvaiheessa John ja Tom Fogertyn välit katkesivat ja muidenkin osalta oli pahaa kitkaa. Käsittääkseni muut hermostuivat John Fogertyn diktatorimaiseen tapaan pitää itsellään sävellys- ja sanoitustyö (vaikka dokumentissa asia esitettiin päinvastoin: Fogerty pakotti muut omaan tuotantoon loppuvaiheessa). Kun demokratiaa sitten yritettiin toteuttaa ”Mardi Grass” -albumilla (1972) oli tulos tuhoisan heikko. Yhtye lopetti vuoden 1972 syksyllä.

TV-dokumenttikin tuo esille Fogertyn dominoivuuden ja tietyn itsekeskeisyyden. Hän ei varmaankaan ollut helppo pomo yhtyeessä. Toisaalta ilman häntä ei olisi ilmiötä nimeltä CCR.

Uran lopun versiot eräistä muiden alkuperäisistä kappaleista eivät kyllä olleet kunniaksi bändille. Tulkinta esim. Gladys Knightin ja Marvin Gayen ”I Heard It through the Grapevinesta” ei tee oikeutta alkuperäiselle esitykselle. Lukuisia muitakin heppoisia covereita ilmestyi.

Mikä on Creedencen paras kappale? Nostan ykköseksi Fogertyn omasta tuotannosta ”Fortunate Sonin” (Down on the Cornerin B-puoli!). Sitä on käytetty Vietnamin sodan eräänlaisena tunnusmelodiana. Se on Fogertylle ominaista räjähtävää laulua ja kitarointia. Kappaleen lopun pyörivä, vyöryvä liike tekee todella vaikutuksen. Sanoitus osui yhteiskunnallisen tilanteen arkaan kohtaan: kenellä oli ”mäihä” joutua Vietnamiin ja kenellä ei (myös Fogerty itse sai palvelukseenastumismääräyksen):

”Some folks are born, silver spoon in hand

Lord, don't they help themselves, y'all

But when the taxman comes to the door

Lord, the house looks like a rummage sale, yeah

……………….

Some folks inherit star spangled eyes

Ooh, they send you down to war, Lord

And when you ask 'em, "How much should we give?"

Ooh, they only answer "More! More! More!", y'all

.......

It ain't me, it ain't me, I ain't no military son, son”

Dokumentissa Fogerty vihjaa, ettei hän jälkikäteen ole pitänyt ”musiikin ulkopuolisista” teemoistaan. Turhaan, sillä Fogerty kiinnittyy oman aikansa traumoihin halusipa hän tai ei.

John Fogerty joutui oikeudenkäynteihin yhtyetovereitaan ja levy-yhtiötään, Fantasy Recordsia vastaan. Vastustajana oli pahamaineinen tuottaja Saul Zaentz ja riita koski hittien omistusoikeuksia. Uskomaton tapahtumasarja johti siihen, että yhdessä vaiheessa Zaentz syytti Fogertya aiempien hittiensä (siis Fogertyn omien menestyslevyjen ) plagioinnista! Hän sai oikeudet säveltämiinsä kappaleisiin vasta levy-yhtiön omistajan vaihduttua.

Entä nyt, kun kaikki on ohi? Yhtye on legenda populaarimusiikissa, alueella, jossa amerikkalaiset ovat aina olleet niin loistavia. CCR oli hyvin kansanomainen, ei liian kevyt eikä liian vaikeaselkoinen, vaan juuri tuohon aikaan sopiva. Yhtyeen kolme elossa olevaa jäsentä tekevät edelleen musiikkia, mutta eivät enää yhdessä. Amerikkalaisen rockin ruutupaitainen työmyyrä John Fogerty on jatkanut menestystään sooloartistina. Hän on tänään käsite.

Jätetään viimeinen koruton sana Doug Cliffordille: ”Pääasia, että musiikkimme on yhä tallessa. Sillä ei ole väliä pidämmekö toisistamme”.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti