Sofi Oksanen kiertueella

Sofi Oksanen on jatkanut kiertuettaan, jossa yhtenä pääaiheena on ollut suomettuminen. Viime vuonna Frankfurtissa, vastikään Torontossa ja nyt Riiassa, Latviassa hän levittää sanomaansa kaikille, jotka haluavat kuunnella. Nämä kolme paikkaa muodostavat vain otannan hänen puhekiertueestaan.

Kuuluisaa kirjailijaa kuunnellaan ja hänen sanoillaan on painoarvoa. Jos tähän vielä yhdistetään jyrkät mielipiteet ja voimakas asenteellisuus, on julkisuus varmaa.

Suomalainen media on ”sofittunut” eikä halua kritisoida kirjailijaa silloinkaan, kun siihen olisi selkeä aihe. Meissä suomalaisissa on tämä hyperkorrekti käytöspiirre, jota voidaan myös kohteliaisuudeksi sanoa.

Oksanen kertoo tarinoita, joiden tietää olevan suosittuja. Ei riitä, että Venäjä on paha. Ihmiset haluavat kuulla, että maineikas kirjailija sanoo, että Venäjä on paha. Siinäs sai!

Oksasen viesti sopii monille lehtien päätoimittajille, jotka jakavat Oksasen käsityksen pahasta Venäjästä. Oksanen on oikealla asialla! Ja sivustatukea tulee Ulkopoliittisen instituutin aina valppailta lännettyneiltä asiantuntijoilta. Torontossa hän kertoi, kuinka oppikirjat piti 1970-luvulla hyväksyttää Moskovassa. En ole moisesta kuullut. Stereotyyppinen kuva Suomesta leviää kovaa vauhtia.

Kun kuuntelee Oksasen mielipiteitä, niin tuntuu, että hän yhdistelee Suomen 1970-lukua, Viron kohtaloa toisen maailmasodan jälkeen ja Suomen ja Viron nykypäivää haluamakseen keitokseksi. Eikä vaikutusvaltainen media viitsi puuttua hänen puheidensa johdonmukaisuuteen tai sen puutteeseen.

Neuvostoliiton puuttuminen - suomalaisten sen hyväksyessä - Suomen puolueiden hallituskelpoisuuteen 1970-luvulla oli kiistämätön esimerkki suomettuneisuudesta. Pidän täysin mielivaltaisena Oksasen esittämiä tulkintoja nyky-Suomen poliitikkojen puheenvuoroista. Olen tietysti lehtitietojen varassa, mutta kun Oksanen Riiassa totesi, että SDP:n ja keskustan puheenjohtajat olivat todennet, että ”Venäjää ei saa kutsua uhaksi”, niin hän on väärillä jäljillä. Eiköhän asia ole niin, että puheenjohtajat ovat todenneet, että he eivät näe Venäjän muodostavan uhkaa Suomelle. Voisin milloin tahansa sanoa tuon saman ilman, että minua kukaan painostaa sanomaan noin. Mutta ilmeisesti olen salasuomettunut, koska en havaitse sanomisessani mitään kummallista.

Jos Suomessa joku puolueen puheenjohtaja sanoisi, että Venäjää EI SAA kutsua uhaksi, niin kannatuksen romahdus on varma. Suomessa ei haluta kuulla käyttäytymisohjeita poliitikoilta.

Oksanen mukaan Suomi yrittää päästä kuin koira veräjästä: ”Jos Viro suhtautuisi yhtä vastahakoisesti (kuin Suomi) neuvostomiehityksen ajan käsittelyyn , esimerkiksi yhteistoiminnan käsittelyyn, sitä pidettäisiin ulkomailla ongelmallisena ja sanottaisiin, ettei Viro halua pestä likapyykkiään”. Mitähän Oksanen tarkoittaa? Ensinnäkin ero on suuri, jos ajatellaan Viron itsenäisyyden menetystä. Kyllä siinä prosessissa oli omat petturinsa. Mutta ero on suuri, koska Suomi säilytti taistelemalla itsenäisyytensä. Hän vertaa asioita jotka ovat vertailukelvottomia.

YYA-Suomen ja miehitetyn Viron välillä on suuri ero!

Pitäisin jokseenkin taitavana sitä käsittelyä, millä suomalaisia kommunisteja, joilla oli Neuvostoliitto-sympatioita, käsiteltiin demokratian myllyssä sotien jälkeisinä vuosikymmeninä. Toisaalta meillä oli runsaasti isänmaalisia kommunisteja, jotka vastustivat Neuvostoliittoa rajummin kuin monet porvarit.

Sitä paitsi suomettuneisuuden aikaa on käsitelty lukuisissa teoksissa Hannu Rautkallion kirjojen ja Tamminiemen pesänjakajien ajoista lähtien. Ei noita aikoja piilotella. Erikseen ovat ne poliitikot, jotka leuhkivat kotiryssäsuhteillaan. Toivottavasti arkistoista ei tarvitse lukea joskus suulaimpien toilailuista.

Seitsemänkymmentäluku oli suomettuneisuuden kannalta pimeätä aikaa ja olen omalta osaltani kertonut tuomioni noista ajoista. Aikakausia ei pidä kuitenkaan sekoittaa toisiinsa. Venäjä ei suin surminkaan halua ottaa kantaa tänä päivänä Suomen hallituskysymykseen. Jos toisaalta venäläislehti kertoo, ettei pidä Carl Haglundista, niin sillä on oikeus kertoa mielipiteensä. Vai uskooko joku tosissaan, ettei USA sanoisi mielipidettään, jos Keski-Amerikassa valitaan johtotehtävään sille vastenmielinen poliitikko.

Meidän pitäisi normalisoida erimielisyytemme venäläisten kanssa.

Jos siis venäläinen lehti kertoo mielipiteensä Suomen vaaleista, ja joku suomalainen poliitikko toteaa, että kannanotossa ei ollut mitään uutta, niin jo täyttyvät nettipalstat syytöksillä suomettuneisuudesta: pitää sanoa, että olipa uskomattoman röyhkeä puuttuminen Suomen sisäisin asioihin. Meillä on käsittämättömän herkkä ”vastasuomettuneisuuden” henki tässä maassa! Sofi Oksasen ja kumppaneiden ei kannata olla huolestuneita, suomettuneisuuden paheksujia riittää.

Media myy tuotoksiaan Venäjä-pelolla ja Oksanen myy kirjojaan omalla tulkinnallaan Venäjä-pelosta. Oksasella on naiivi kuva suomalaisten muka lapsellisesta uskosta ottaa vakavasti, mitä venäläisten propaganda tuottaa. Oleellinen ero suomalaisten ja balttien välillä on Balttian maiden poliitikkojen pelästynyt suhtautuminen Venäjän toimiin. Toisaalta mainostetaan, että ollaan Naton suojakilven alla, mutta samaan aikaan Viron presidentti julistaa, että venäläisiltä menee neljä tuntia vallata Viro. Terve.

Suomessa varteenotettavat poliitikot valavat öljyä laineille ja ymmärtävät itäisen naapurin propagandan luonteen. Ei jokaiseen provokaatioon kannata hermoherkästi vastata, vaikka selvät vääristelyt välittömästi oikaistaisiinkin.

Pitäisikö poliitikkojen ja tavallisten kansalaisten asettua aina periaatteellisesti Venäjää vastaan, sehän huijaa ja pelottelee liittoutumattoman maan rauhallisia kansalaisia? Entä jos ihan aidosti – ei pelkokertoimen takia – asetuttaisiin toisen (siis Venäjän) asemaan ja mietittäisiin, mikä on aggressioiden syy? Vastasuomettuneisuus estää tekemästä näin, koska tällaisen esittäjä leimataan satavarmasti ”väyryseksi”.

Epäilen, että Oksasen suomettuneisuudella ratsastamisen ”uutuusarvo” on näitä aikoja hiipumassa, joten hänen on kehitettävä uusia mainosvaltteja kirjojensa myyntiin.