maanantai 6. heinäkuuta 2015

Veikko Vennamo vs. Timo Soini

Kevyenä kesälukemisena perehdyin Seppo Keräsen kirjaan ”Vallan leppymättömät. Urho Kekkosen ja Veikko Vennamon taistelujen vuodet” (Auditorium, 2015). Mielenkiintoinen aihe. Luin kirjan oikeastaan sen takia, että kirja on tyypillinen viime vuosikymmenien poliittisen historian kertaus. Ja kertauksena ja muistiin palauttamisena se toimikin. Muutoin kirja on hyvin tavanomainen Kekkos-kauden historiateos myös siltä osin, että kritiikki on unohtunut matkan varrelle. Useimmat asiat selvitetään näennäisen neutraalisti, mutta samalla hampaattomasti keskushenkilöä (Kekkosta ) hymistellen.

Kirjan tarina on rakennettu kahden kunnianhimoisen miehen jännitteen varaan. Asetelma on sinänsä houkutteleva. Toteutus vain olisi saanut olla terävämpi.

Tulee jälleen kerran tuo tuttu tunne, että tapahtumista halutaan jättää jälkipolvia varten juuri tietynlainen kuva. Keräsen työura koostuu mediatehtävistä keskustapuoluetta lähellä olevissa lehdissä ja sen kyllä huomaa.

Kirjasta näkee, että kun kirjoittaja on perehtynyt laajasti Suomen poliittisen historiaan toisen maailmansodan jälkeen, hän ei malta irtautua riittävästi taustatapahtumista, vaan poliittisen ympäristön kuvaus saa aivan liian suuren osuuden teoksesta. Näin kirjasta on tullut paksu, liitteineen 480-sivuinen. Asia on nähtävä niin päin, että kirja on laaja kuvaus Kekkosen ajan poliittisesta historiasta, johon on ympätty kahden miehen vastakkainasettelu. Kirjaa olisi voinut selvästi lyhentää ja keskittyä päähenkilöiden tiiviiseen sijoittamiseen aikakauteensa.

Edellä esitetystä kritiikistä johtuen en arvioi kirjaa sellaisenaan, vaan keskityn Veikko Vennamoon ja hänen puolueeseensa SMP:hen. Tarkemmin sanottuna pyrin valottamaan kahden ihmisen, Veikko Vennamon ja Timo Soinin yhtäläisyyksiä ja erilaisuuksia. Kirja on vain fakta- ja taustalähteenä.

Tarinan ytimessä on taistelu vallasta alun perin maalaisliiton sisällä 1950-luvulla, joka päättyi Vennamon selvään tappioon. Näin ei välttämättä olisi tarvinnut käydä, sillä Kekkosen ja Vennamon suhteet olivat alun perin kunnossa. Vennamo perusti sivuraiteelle ajautumisen jälkeen oman pikkupuolueen 1959 (Suomen Pientalonpoikien Puolue), josta myöhemmin kehkeytyi Suomen Maaseudun Puolue (SMP).

Siirryttiin epätasaiseen taisteluun vallasta valtakunnan tasolla.

Seuraavassa keskityn pikahavaintoihin Veikko Vennamon urasta ja yritän pohdiskella sitä poliittista kontekstia, missä Vennamo ja nyky-Vennamo eli Timo Soini ovat toimineet.

Veikko Vennamoa pidin oikeastaan ainutlaatuisena ilmiönä aina siihen saakka, kun hänen opetuslapsensa Timo Soini tekin läpimurron poliittiselle huipulle. Seurasin Vennamon uraa hyvin tarkasti varsinkin hänen tähteytensä aikana 1970-luvun vaihteesta lähtien. SMP:n 18 eduskuntapaikkaa vuoden 1970 vaaleissa ja paikkamäärän uusiminen vuonna 1972 oli aikansa sensaatio. Oli totuttu poliittisen kentän jähmeisiin muutoksiin vuosikymmenien varrella. Vennamon voitoissa näkyi voimakas yhteiskuntarakenteen muutos 1960-luvun lopulta alkaen. Maa- ja metsätyöt eivät tarjonneet elantoa ja suuri kansanvaellus Ruotsiin käynnistyi. Samaan aikaan tapahtunut maassamuutto (maalta kaupunkeihin) tuhosi maalaisliitto-keskustapuolueen kannatusta ja Vennamo tarjosi vastineeksi ”unohdetun kansan puolesta” -lääkettään sekä synnyinsijoilleen jääneille että kaupunkiin muuttaneille.

Vastaavasti perusuomalaisten läpimurto perustuu nähdäkseni EU- ja globaalin tason heijastamiin yhteiskunta- ja henkisten rakenteiden muutoksiin 2000-luvulla. Soinin kansanedustajapaikoiksi muuntunut protesti on ollut puolet suurempi kuin esikuvansa saavutus. Kun Vennamo rokotti pääosin keskustapuoluetta (nimimuutos maalaisliitosta keskustapuolueeksi on kannatusmuutosten taustalla) rohmusi Soini vaalivoittonsa alun perin keskustalta, mutta myöhemmässä vaiheessa erityisesti sosiaalidemokraateilta. Vennamon trauma oli Urho Kekkonen. Kekkonen oli Vennamon kuningasajatusten tiellä olipa kysymys puoluejohtajuudesta tai presidentin tehtävistä.

Vennamo oli kiistämätön poliittinen lahjakkuus, joka sortui ylimitoitettuun kunnianhimoonsa. Hänellä oli pakkomielle päästä kukkulanherraksi. Ja paljon hän tietenkin saavuttikin: käsite ”vennamolaisuus” on jäänyt historiaan.

Vennamo tunsi väkensä maailmansodan jälkeisen asutustoiminnan kautta. Asutusliitto (ASO), oli alusta lähtien Vennamon poliittinen käsikassara: ”Asutusliitto perustetaan ja siitä tulee myöhemmin puolue”(!). Vennamo onnistui tehtävässään ennenkuulumattomalla tavalla. Keränen kertoo hänestä mainittuja mainesanoja: ”Todellinen voimanpesä”, ”arkailematon”, ”terävä äly ja oivalluskyky”, ”talousmies”. Sanalla sanoen Vennamo yhdisti oman uransa edistämisen ja yhteiskunnan edun häikäilemättömästi.

Jo varhain Vennamo määritteli tehtävänsä suomalaisessa yhteiskunnassa. Unohdetun kansan vallankumous oli Vennamon tavoitteissa jo vuonna 1960. Vennamo liikkui ideologisten rajojen yli eikä synny epäilyä, etteikö Timo Soini ole visusti painanut mieleensä Vennamon oppeja. Vennamo oli jo 1970-luvun alussa kehittänyt SMP:lle roolin ”ei-sosialistisena vasemmistopuolueena”, vrt. Soinin ”vasemmistopuolue ilman sosialismia”.

Vennamolla oli mielessään jo vuonna 1960 suuruudenhullulta kuulostava Suomen kansan pelastustehtävä. Hänen pientalonpoikien puolueensa piti toimia väylänä ulos maalaisliiton ja SKDL:n muodostamasta vaihtoehtokehikosta tai pikemminkin umpikujasta: ”Seuraavissa vaaleissa on odotettavissa unohdettujen kansalaisten toimeenpanema suuri puhdistus”, totesi Vennamo itsevarmasti amerikkalaiselle haastattelijalle. Jonkinmoinen kumous tulikin, mutta vasta 10 vuoden kuluttua. Timo Soinin retoriikka – vaikka onkin huomattavasti maltillisempaa – tähdännee myöskin saman tyyppiseen päämäärään, jossa perussuomalaiset tarjoavat ideologittoman vaihtoehdon maltilliselle vasemmistolle ja porvaristolle.

Vennamon ja Kekkosen taistelu kulminoitui presidentin valintaan poikkeuslakimenettelyllä vuonna 1973, joka johti SMP:n hajottamiseen Kekkosen valinnan mahdollistaman poikkeuslain kannatuksen varmistamiseksi. Kekkosella oli vähintäänkin avustajan rooli hajotustyössä. Tietysti päävastuun puolueen hajoamisesta kantaa Vennamo itse, niin räikeän itsevaltaista hänen toimintansa oli. Keräsen kirjan parhaita jaksoja ovat Vennamon käyttämien varsin likaisten keinojen kuvaus. Vennamo sovelsi häikäilemättä niitä samoja menetelmiä laumansa kaitsemiseen, kuin mistä hän poliittisia vastustajiaan syytti.

Sekä Vennamo että Soini ovat suuria populisteja. Molemmilla on ollut sana hallussaan, molemmat ovat taistelleet ”vanhoja puolueita” vastaan, molempien taustalla on suomalaisten perinteinen herraviha…..

Soinismit vertautuvat Vennamon propagandaan. Molemmilla on avustajansa. Soinismi-brändin takana on ollut ainakin Jukka Jusula ja Vennamon takana hänen läheisensä (SMP = Sirkka, minä ja Pekka). Spontaaniudesta ei voida puhua kuin ehkä satunnaisesti. Esimerkiksi Vennamon ”Sorsa-Virolaisen siviilijuntta” kuulostaa ennalta mietityltä.

Soini on näistä kahdesta henkisesti laaja-alaisempi Vennamon uskomattoman yksioikoisen, vallanhimoisen sinnikkyyden rinnalla. Soini on rento painos tosikkomaisesta Vennamosta. Uudempi painos on myös kielenkätössään esikuvaansa värikkäämpi (!) persoona. Nuorempi ”Vennamo” on nykyaikainen kansainvälinen tyyppi junttisuomalaisesta pintaolemuksestaan huolimatta.

Soinilla ei ole ”Kekkosta”, tai jos on, niin EU symbolisessa mielessä täyttää paikan. Kysymys on jälleen vallankäytöstä. EU kreikkoineen on puristanut osaltaan mehuja irti Suomen taloudesta ja Soini on ollut johdonmukaisesti oppositiossa valittuja luototuslinjoja vastaan. Soini näyttää – päinvastoin kuin Vennamo, jonka menestys ei osoittautunut kestäväksi – ainakin lyhyellä aikavälillä voittajalta.

Kumpaakaan ei voi syyttää uurastuksen puutteesta. Vennamo sai odottaa oman puolueensa menestystä toistakymmentä vuotta. Ja Timo Soini sai tehdä jalkatyötä Vennamon juoksupoikana ja perillisenä vuosia ja taas vuosia. Molemmat palkittiin, mutta oliko Veikko Vennamo onnellinen mies kaiken jälkeen?

Tähän yhtäläisyydet loppuvatkin. Vai loppuvatko? Soini taistelee konservatiivisen työväestön sieluista. Osa näistä on juuri niitä ihmisiä tai heidän jälkeläisiään, jotka muuttivat aikoinaan maalta kaupunkiin paremman elämän toivossa, mutta juurettomina antoivat äänensä Vennamolle. Vennamon puolue oli kuitenkin ensisijaisesti tuvan penkin jurnuttajien puolue, kun taas Soinin retoriikka tehoaa laajalti erilaisiin kansalaispiireihin – osin myös sivistyneistöön.

Myös Vennamon kannattajien voidaan katsoa olevan pienituloisia konservatiiveja, jotka eivät halunnet äänestää sosialisteja. Sekä Soini että Vennamo tarjoavat ”uuden” protestin ”vanhaa” poliittista kulttuuria vastaan. Ajatus on hiukan mystinen, sillä käytännössä molemmat ”uudet” kulttuurit tarpeen tullen turvautuvat hyvinkin vanhoihin poliittisiin menetelmiin.

Perussuomalaisten ja SMP:n kansanedustajat poikkeavat toisistaan siinä mielessä, että SMP:n edustajille oli ominaista vanhoillinen kristillinen opetuslapsimainen jäyhyys. Ei voinut mitenkään kuvitella, että he olisivat suorittaneet irtiottoja hyvistä tavoista kuten soinilaiset ovat tehneet. Tai sitten - mihin Vennamo itse paljastuksissaan viittaa – torveiltiin piilossa julkisuudelta.

Tunteeko Soini sisimmässään, että valtaosa hänen ja hänen puolueensa äänistä on lainassa vai tunteeko hän, että on tapahtunut pysyvä poliittinen uusjako, jonka kiinteänä osana ovat perussuomalaiset? Minulla on tunne, että Soinin joskus väistyessä perussuomalaiset jakautuvat toistensa kanssa riiteleviin fraktioihin aivan kuten SMP:kin jakautui. ”Peruspomo”-kirjassaan Soini viittaa Urpo Leppäseen, joka sanoi, että perussuomalaiset ovat fraktioiden puolue (siis jo voimissaan ollessaan).

Sekä SMP että perusuomalaiset ovat yhden miehen puolueilta, sillä varauksella, että Soinilla on käytössään kokemus SMP:n kohtalosta.

Vennamon ja Soinin vertaaminen toisiinsa suoraviivaisesti tekee vääryyttä historialle. Tämän vuosikymmenen olosuhteet poikkeavat seitsemänkymmentäluvun olosuhteista ehkä jopa dramaattisesti. Yhteistä on kannattajien valtavirrasta syrjään joutumisen tunne ja ehkä - Soinin aikakaudella - persulaisten tunne, että he osaavat hoitaa asiat paremmin kuin vanhat puolueet.

Yhteistä on varmaan kannatuksen menetyksen suurin uhka: se on (hallitus)vastuuseen joutuminen. Tosin ensimmäinen painos vennamolaisuutta kaatui edellä esitettyihin sisäsyntyisiin syihin, mutta Pekka Vennamon johdolla tapahtunut uusi tuleminen 1980-luvulla taltutettiin hallituspaikoilla.

2 kommenttia:

  1. Kotiseudullani Vennamo kävi saarnaamassa helluntalaisnuotilla ja sai hiukan yksinkertaiset kuulijansa lumotuksi. Soini on sellainen tuuliviiri että sieltä voi odotaa milteipä mitä tahansa, tänäaamuna kuulin hänen suosittelevan Kreikalle latvian toteuttamia talousuudistuksia. Tasaveroa ja maastamuuttokin liikaväestölle kuului ohjeisiin. Tässäpä onkin juuri demokratian akileenkantapää, yksinkertaisen enemmistön tajuntaan uppoaa yksinkertainen sanoma, ja vaikka idoli harjoittaisi kannattajoidensa etujen vastaista toimintaa kaikki uppoaa. Vakavimmat seuraamukset voi koitua ulkoministerin touhuiluista ilman minkäänlaista vakaumusta, kuten meneilään olevista kokoustapahtumista näkyy. Virolaisten ,liettualaisten ja Puolalaisten postsosialistisen trauman vuoksi me menetimme maineemme rauhanrakentajana.

    VastaaPoista
  2. Mielenkiintoista tai joka ironista on muistaa, etta seka Vennamo etta Soini ovat poikenneet suomalaisen kristillisyyden valtavirrasta (siis luterilaisuudesta): Vennamo oli Meri-tyttarensa mukaan ateisti, Soini kaantyi katoliseksi 1980-luvulla. Molemmat poliitikot kuitenkin ovat puolustaneet jollain tavalla kristillisia arvoja ja hyvaksyneet lahinna luterilaisten kannattajiensa tuen.

    VastaaPoista