”Talvi- ja jatkosodassa taisteltiin joka neliöstä, nyt annettiin kahdeksan hehtaaria ryssille vapaaehtoisesti”. Mielipide esitettiin, kun kävi ilmi, että hakukoneyhtiö Yandex päätti rakentaa kotikuntaani konesalin isohkolle tontille.
Mistä on kysymys? Harva esittää ryssäfobiansa noin voimakkaasti. Kysymys on laajemmasta ulkomaalaisvihamielisyydestä. Osa siitä kumpuaa syvältä historiasta. Tietenkin raakalaismaisissa vainoissa, joita venäläiset kohdistivat Suomeen on vinha perä. Ison vihan aika edustaa tyypillisesti tällaista historian vaihetta. Mutta se, mikä jätetään kertomatta, on oleellinen osa tapahtumasarjaa: Kaarle XII hävitti ensin sairaan raakalaismaisesti Luoteis-Venäjää ja Balttiaa. Kosto elää.
Tietenkin osa perimätiedosta perustuu Ruotsin ja Venäjän suurvalta-asemaan: on koettu, että oli pakko luoda kuva jatkuvasta taistelusta, jota pieni Suomi kävi jättiläisiä vastaan, milloin osana Ruotsia milloin itsenäisesti. Ja toki sotia on riittänyt. Useimmat niistä ovat liittyneet suurvaltojen keskinäiseen välienselvittelyyn eikä erityiseen ulkovaltojen suomikammoon. Suomi on tempautunut suurvaltojen välikappaleeksi tai sitten se on itse pyrkinyt tällaiseen tilanteeseen.
Mutta tänä päivänä on vaikea ymmärtää hurrifobiaa. Kun TV:ssä esitettiin vastikään ohjelmasarja ruotsalaisuudesta Suomessa, herätti se runsaasti kiukkua monissa kansallismielisissä suomalaisissa. Haluttiin nähdä asia niin, että Suomi on luotu suomalaisten toimesta ilman vastenmielisen Ruotsin vaikutusta. Mikä tahansa historiaan perehtyminen osoittaa tällaiset ajatukset virheellisiksi.
Ulkomaalaisantipatiat verhotaan vitsin muotoon, ikään kuin kysymys olisi leikistä. Toinen lähestymistapa on liioittelu: käytetään tahallaan ulkomaalaisperäisistä henkilöistä liioittelevia ilmauksia. Taustalla on kuitenkin silkka rasismi. Kun sitten ylitetään sopivaisuuden kynnys sanailussa, vetäydytään kiireesti puolustusasetelmaan: ”vitsistähän siinä oli kysymys”.
Viime aikoina on paljon puhuttu rotusorrosta Suomessa. En yritä luoda kuvaa, että asia olisi kevyesti hoidettavissa, päinvastoin kysymys on isosta asiasta. Menemättä yksityiskohtiin Suomen vastuista onnettomissa olosuhteissa eläviä kohtaan, keskityn ulkomaalisvihaan tässä ja nyt. Työperäinen maahanmuutto on avainkäsite. Erotetaan jyrkästi erilleen ne ulkomaalaiset (ja varsinkin Afrikasta tulleet), jotka tekevät töitä ja ne jotka tulevat yhteiskunnan elätettäviksi. Eroa näiden ulkomaalaisryhmien välillä on kuitenkin vaikea tehdä, vaikka mediassa asia halutaan nähdä näin. Kyllä ulkomaalaisen työllistyminen Suomessa on aina hankalampaa kuin syntyperäisen suomalaisen. Siihen meidän on totuttava, kuitenkaan siihen alistumatta. Monista eri syistä Suomen kansa ei ole uusiutunut riittävästi: tarvitaan käsiä ja aivoja ulkopuolelta.
Minusta oleellinen ongelma on ulkomaalaisvastainen taustavire. Kysymys on asenteesta kaikkea vierasta vastaan. Ikään kuin todellinen itsenäistymisprosessi olisi vielä kesken. Todellisella itsenäistymisprosessilla tarkoitan sitä, että itsetunto on niin vahva, että se sietää muunkin väriset ihmiset katukuvassa kuin ”puhtaan” valkoiset. Useimmat verhoavat toki ennakkoluulonsa paljon peitellymmin kuin mitä tarinani ensimmäinen virke kertoo.
Vastalääkkeenä näkisin strategisen lähestymistavan kunnan ja valtiovallan puolelta. On tarkkaan mietittävä miten kunnan kansainvälistymistä hoidetaan. Oppia voi ottaa niistä kunnista, joissa ulkomaalaisuus on arkipäivää. Kysymys ei ole siitä, että suhtaudutaan ulkomaalaisiin pelkästään neutraalisti, vaan miten heihin kohdistuvaa aktiivisuutta voidaan lisätä laaja-alaisesti, muutoin taakka jää muutamien harteille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti