Margaret Thatcher on kuollut. Kai on niin, että rouva Thatcherin persoona herättää jokaisessa värähdyksiä. Häneen suhtautuminen jakaa ihmisiä puolustajiin ja vastustajiin, mutta on varmaan myös niitä, jotka suhtautuvat omassa sisimmässään ristiriitaisesti häneen. Myönnetään onnistumiset, mutta samalla arvostellaan häntä eräänlaisesta kliinisestä kylmyydestä. Kemistinä hän ikään kuin suoritti kokeita kohteena elävät ihmiset.
Minusta Margaret Thatcher on antiteesi Britannian toisen maailmansodan jälkeiselle pääministerille Clement Attleelle. Jos ihmisiltä kysyy tänä päivänä, kumpi näistä poliittisista hahmoista on tunnetumpi, ei vaatimattoman oloinen Attlee saisi monta ääntä. Kuitenkin Attlee loi paljon sellaista, jonka Thatcher kohtasi ja - joku voi sanoa - tuhosi. Attlee halusi luoda ”Uuden Jerusalemin” voimansa tunnossa, olihan hän kepittänyt vaaleissa toisen maailmansodan suuren sankarin Winston Churchillin tyrmäävästi. Uusi Jerusalem tarkoitti pitkälle vietyä hyvinvointiyhteiskuntaa, jonka keskiössä oli julkinen terveydenhoitojärjestelmä. Siihen Thatcherkaan ei tohtinut puuttua. Attleen sosialisointiohjelma oli suuruudessaan samaa mahtiluokkaa kuin Thatcherin suorittama yhteiskunnalle siirrettyjen palvelujen purkamisohjelma. Pidän heitä Britannian kahtena suurena johtajana toisen maailmansodan jälkeen. He olivat vastinparit toisilleen.
Thatcher oli äärimmäisen kunnianhimoinen ihminen. Kun hän poistui viimeisen kerran Downing Street 10:stä, hänellä oli kyynelet silmissä. Miksi ? Siksikö, että hän oli menettänyt pääministeriyden, ehkä niinkin, mutta ensisijassa mielestäni siksi, että hän oli kärsinyt henkilökohtaisen tappion. Thatcherin kaatuminen johtui ennen kaikkea siitä samasta itsepintaisuudesta, joka nosti hänet vallan huipulle. Hän ajoi toistuvasti asioita, jotka olivat poliittisesti itsemurhastrategioita. Lopulta hänen oma puolueensa kyllästyi häneen.
Oma suhtautumiseni Thatcheriin on kriittinen, vaikka myönnänkin hänen suuruutensa valtiomiehenä. Eräässä aikaisemmassa blogikirjoituksessa esitin väitteen, että Thatcher ja Reagan päästivät uusliberalismin konservatismin sisälle. Näin mielestäni tapahtui. Tästä cocktailista käytettiin sitten nimitystä uuskonservatismi. Seuraukset ovat olleet valtavat globaalille taloudelle. Se pitkä talouden kuplaton vaihe, jota kesti 1930-luvulta aina 1970-luvun lopulle päättyi (esim. öljykriisi 1973 ei ollut mielestäni taloudesta lähtenyt kriisi, vaan arabien kosto Yhdysvaltojen politiikalle) 1980-luvun alkuun. Silloin käynnistettiin sääntelyn purku. Alkoi taistelu isoa valtiota vastaan ja rahamarkkinat saivat otteen demokratioista. Tässä Reaganin vaikutus oli merkittävämpi kuin Thatcherin jo senkin takia, että Yhdysvaltain painoarvo oli niin paljon suurempi. Tietenkin teoreettinen pohja tehokkaiden markkinoiden opille luotiin taloustieteilijöiden keskuudessa jo aiemmin, mutta Reagan ja osin Thatcher ottivat sen käyttöön. Vaikka sääntelyn purku aluksi näyttikin toimivan taloutta piristävästi, johti se pian toistuviin rahamarkkinakriiseihin (Meksiko, Brasilia, Argentiina ja Chile vuonna 1982, Ruotsi ja Suomi vuonna 1991, Meksiko uudelleen vuonna 1995, Thaimaa, Malesia, Indonesia ja Korea vuonna 1998, Argentiina uudelleen vuonna 2002 ja sen jälkeen nykyisen finanssikriisin maat). Ero tätä kautta edeltäneeseen 40 vuoden ajanjaksoon on järisyttävä.
Tietenkään Thatcheria ei voida syyttää jostain Thaimaan romahduksesta, mutta suunnannäyttäjä hän oli uudessa talouspolitiikassa. Ja se suunta saa minulta kovan kritiikin.
Kokonaisuutena katson, että markkinoiden vapauttamisessa mentiin liian pitkälle liian nopeasti. Ihmiset eivät kuitenkaan ole järkiolentoja, joiden käyttäytymistä ohjaa johdonmukainen rationalismi, vaikka Milton Friedman ja kumppanit niin yrittivätkin uskotella. Nyt nähtynä sekä Yhdysvallat, että Englanti olivat globaalissa työnjaossa jonkinmoisia häviäjiä. Kumpikin yritti vastata tietoisesti tai tiedostamatta tähän ongelmaan. Syntipukki tehtiin valtiosta, jota se ei ollut.
Ehkä suurimmaksi ongelmaksi Englannin kannalta näen teollisen pohjan sortumisen 1970-luvulta alkaen. Se ei ollut tietenkään Thatcherin syytä. Autoteollisuuden kukoistus 1950- ja 1960-luvuilla onnistuttiin tyrimään. Osan vastuusta saa kantaa vanhoillinen ammattiyhdistysliike, joka puolusti oikeuksiaan, muttei yhteiskunnan uusiutumista eikä uusia innovaatioita. Kaivosteollisuuden ongelmat olivat tämän syvän yhteiskunnallisen kriisin selvin näyteikkuna.
Harold Wilson yritti 1960-luvulla nostaa Britannian moderniksi teollisuusvaltioksi, mutta yritys jäi lyhyeksi ja kaatui talouden kilpailukykyongelmiin.
Thatcher mielestäni luovutti tai antoi periksi teollisuuden kehittämistyössä edeltäjiensä tavoin liian helposti. Jäljelle jäi vimma, jolla teollisuuden ammattiyhdistysliike piti ajaa alas. Tässä mielessä ajattelutapa oli yhteneväinen Reaganin kanssa. Molempien valtioiden osalta olisi pitänyt panostaa teollisuuden aitoon kehittämiseen, mutta sen sijaan edistettiin yksipuolisesti rahamarkkinoiden mahtiasemaa. Lontoon City symboloi tätä parhaiten.
Miksi Englanti ajautuu toistuvasti kriiseihin? Aluksi varmaan oli kysymys suurvallan kuolintuskista. Brittiläisestä imperiumista koitui aivan liian suuri hintalappu. Englanti pyrki olemaan mukana suurvaltojen varustelukilvassa liian kauan ilman, että sillä oli siihen edellytyksiä. Vaikeampi on selittää, mitä on tapahtunut imperiumin hajoamisen jälkeen. Rahamarkkinoiden suosimien lisäksi pienipalkkaiset palveluelinkeinot kukoistivat. Yhtenä ongelmien aiheuttajana näen ammattiyhdistysliikkeen alasajon. Vaikka ammattiyhdistykset olivatkin aiheuttamassa omalta osaltaan Englannin alamäen, mentiin työntekijäjärjestöjen sortamisessa liian pitkälle. Skandinaavinen malli, jossa palkkakehitys oli suhteellisen nopea, tuhosi solidaarisen palkkapolitiikan vaikutuksesta heikommat yritykset. Samalla se kannusti uusien kilpailukykyisten yritysten ja tuotteiden kehittämiseen ja tuotti paremman tuloksen kuin Englannin malli.
Thatcherille Yhdysvallat oli mieleinen viitekehys. Vaikka Yhdysvaltain ja Englannin välit ovat olleet toisen maailmasodan jälkeen monilta osin kitkaiset, rakentui Reaganin ja Thatcherin välille sielujen sympatia. Thatcherin suhde EU:hun oli epäluuloinen ja rasitteinen. Jäsenyydestä huolimatta EU oli Thatcherille trauma.
Näen Falklandin näytössodan jonkinlaisena Thatcherin pääministeriuran pelastajana. Mielestäni hänen suosionsa oli vajonnut alas ennen sotaa, mutta ulkoinen vihollinen ja voitettu sota toi armahduksen. Taitavaa vallassa pysymisen taktikointia? Ehkä sitäkin.
Entä kommunismin romahtaminen? Reagan ja Thatcher yhdessä saivat sen aikaan? Enpä usko, kyllä Neuvostoliitto kaatui omaan mahdottomuuteensa, vapaan tiedonkulun puutteeseen ja kilpailukyvyttömään talouteen. Lyhytnäköisessä historiakatsannossa nähdään asiat niin yksinkertaisina!
Helsingin Sanomissa (9.4.2013) Tuomas Niskakangas toteaa, että ”Reagan ja Thatcher loivat taloudelle hyvät kasvuedellytykset, joista koko maailmantalous nautti myöhempinä vuosikymmeninä”. En allekirjoita tätäkään. Talous kyllä nousi aluksi, mutta tapahtui varsinkin Yhdysvaltain kohdalla velkarahalla. Kasvu ei perustunut realiteetteihin (teollisuuden kilpailukykypuutteet olivat ilmeiset, suuret tuloerot johtivat kotitalouksien velkaantumiseen jne.). Talouden 1980-luvulla alkaneen sääntelyn purun voidaan katsoa olevan yksi syy nykyiseen kriisiin, jota on jatkunut viisi vuotta.
Nyt asia yritetään nähdä niin, että edelleen meneillään olevaan oikeistosuuntaukseen (republikaanit Yhdysvalloissa, teekutsuliike, David Cameronin politiikka Englannissa) verrattuna Reagan ja Thatcher edustivat keskustaa tai jopa vasemmistoa (!) Ei kai sentään. Mielestäni tässä historian prosessissa on kysymys siitä, että Reaganin ja Thatcherin aloittamaa politiikkaa on jatkettu oppi-isää ja -äitiäkin uskollisemmin.
Ilmentääkö Thatcherin kannattajien suhtautuminen häneen voimakkaan johtajan kaipuuta? Jää vaikutelma, että monet, jotka ovat näennäisesti demokraattisen järjestelmän kannalla "salaa" mielessään toivovat, että tulisi "joku" ja panisi kansanvallan kuriin. Margaret Thatcher soveltuu varsin hyvin tähän rooliin. Thatcherin ihailun taustalla on mielestäni tämä kaipuu suureen johtajaan.
”Olin oikeassa, kuten tavallista”, tämä lause kuvastakoon loppukaneettina Margaret Thatcherin itsevarmaa persoonaa. Lausahdus liitetään niin elimellisesti Thatcherin olemukseen, että eräässä tilaisuudessa ääneen lausuttuna, se herätti positiivista hilpeyttä paikalla olleissa George Bush vanhemmassa ja Mihail Gorbatsovissa.
Margaret Thatcher oli kova nainen. Ehkä annos inhimillisyyttä ja nöyryyttä olisi tehnyt hänestä naisen minun mieleeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti