Perinteisen länsimaisen demokratian mukaisesti kansallisvaltioissa pyritään parlamentaarisiin enemmistöhallituksiin, jotta poliittisten tavoitteiden taakse saadaan riittävästi voimaa. Helsingin Sanomissa esiteltiin 21.4. Moises Naimin teos The End of Power. En ole lukenut kirjaa, mutta esittely oli sen verran laaja, että aiheeseen pääsee kiinni. Käytän kirjan esittelyä tässä vain ohuesti demokraattisen päätöksenteon erittelyyn. Mielipiteet ovat omiani. Kirja kuvaa perinteisten vallankäyttömekanismien murtumista. Siinä sivussa tulee perinteisen demokratian toimintakyky kyseenalaistetuksi. Näkökulma kirjassa on, että ihmisten vaikutuskanavat ovat laajentuneet voimakkaasti ja ihmisten ajamia asioita voidaan hoitaa lukemattomilla muilla tavoilla kuin enemmistöhallitusten kautta.
Kirjassa on esitetty melko hätkähdyttävä tieto, että vuonna 2012 vain neljässä 34 maan muodostamasta rikkaiden länsimaiden ryhmästä oli enemmistöhallitus. Tämä tukee kirjan perussanomaa, että kansakuntien johtaminen perinteiseen tyyliin on vaikeutunut. Helppoa ei ole diktatuureillakaan: diktatuurien määrä on vähentynyt dramaattisesti vuoden 1977 89:stä nykyiseen 22:een. Näin nykyinen mielipideilmaston pirstoutuneisuus, vapautunut tiedonvälitys ja auktoriteettien kyseenalaistaminen on vaikuttanut negatiivisesti molempiin vanhoihin päävaihtoehtoihin, demokratioihin ja diktatuureihin.
Globaalisti on muodostunut valtava määrä pieniä painostusryhmiä, joiden mielipiteet ja ohjelmat leviävät helposti sosiaalisen median välityksellä jokaiseen maailman kolkkaan. Ilman muuta näillä tahoilla on vaikutus kunkin valtion poliittiseen kenttään sitä monipuolistaen/sitä sekoittaen.
Kirjan esittelyssä annetaan ymmärtää, että tilalle ei ole tullut selvästi tunnistettavia valtakeskuksia. Näen itse asiat hiukan toisin. Euroopassa on pyritty vastaamaan haasteeseen Euroopan unionilla. Se on kuitenkin kansallisvaltioiden muodostama liittouma eikä ole sellaisenaan uusi lähestymistapa demokratiaan. Pikemminkin se on vanha ratkaisu uusissa kuosissa. Onpahan eräs tapa puolustaa vanhaa demokratiaa uusien haasteiden keskellä.
Myös ajatus, että perinteistä demokratiaa ei uhkaisi isot globaalit voimat ei pidä paikkaansa. Rahamarkkinakriisi on paljastanut, miten säätelemättömät rahamarkkinat syövät tilaa kansanvaltaisilta järjestelmiltä. Ne ovat suoranainen demokratian uhka ilman vahvaa säätelyä.
Maailma on edelleen myös suuryritysten – muidenkin kuin suurpankkien – temmellyskenttä. Nämä tahot ovat kehittäneet lobbauskoneistot saadakseen hallituksilta ja parlamenteilta puristettua mieluisia päätöksiä. Muun muassa Military Industrial Complex on edelleen voimissaan.
Perinteisten enemmistöhallitusten toimintakykyä ovat heikentäneet myös erilaiset populistiset ryhmät ja protestiliikkeet. Ne ovat kaventaneet perinteisten poliittisten ryhmien kannatusta ja aiheuttaneet uusia haasteita hallitusten muodostamiselle. Tämä on yksi merkittävä syy vähemmistöhallitusten muodostamiselle: saman tyyppisesti ajattelevia ryhmiä ei ole ollut riittävästi. Suomessa on päädytty epäortodoksiseen ratkaisuun - ja samalla hyvin laajapohjaiseen hallitukseen – kompromissina erityisesti perussuomalaisten esittämälle haasteelle.
Demokratian perinnöstä kilpailevat tahot ovat luoneet eri tyyppisiä vaihtoehtoja, joilla on pyritty korvaamaan perinteisten poliittisten puolueiden muodostamia valtakeskittymiä ja täyttämään tavallaan syntynyt valtatyhjiö. Valtatyhjiö on syntynyt perinteisiin ryhmiin kohdistuvasta epäluulosta. On erittäin vaikea kuitenkaan nähdä selvää korvaavaa järjestelmää demokratialle. Pikemminkin kysymys on vallasta käytävästä loputtomasta taistelusta. Uudet vallantavoittelijat ja vanhat poliittiset voimat ovat asettuneet toisiaan vastaan.
Epäselvyys houkuttelee kansalaisia erilaisten ääriryhmien pariin, koska näillä on ”selkeä” viesti, miten asioita pitäisi hoitaa. Joskus on vaikea erottaa poliittisia äärilaitoja demokratian periaatteille perustuvista populistisista ryhmistä.
Kaukana takanpäin ovat suuret yhtenäisiksi kuvitellut kertomukset (joihin osaltaan perustuvat johtavat poliittiset aatteet) ja ehkä myös postmodernismi, vaikka jälkimmäisen tarkoitus olikin ilmentää suurten kertomusten purkautumista. Kaiken kattava relativismi on kyllä postmodernin ja tämän päivän tunnusomainen piirre, mutta ehkä uusille liikkeille on ominaista myös tavoitteiden ehdottomuus, joka ei edistä kompromissien syntyä.
Länsimaihin on synnytetty eräänlaiset poliittisten mielipiteiden markkinat. Markkinoilla lukemattomat erilaiset ryhmät myyvät aatoksiaan tavallisen kansalaisten iloksi ja hämmennykseksi. Kuitenkin päätöksentekokykyinen hallitus tarvitsee taakseen vastuulliset poliittiset tahot, joilla on riittävän laaja-alainen näkemys asioiden hoidosta. Yhden tai muutaman asian liikkeillä ei ole tätä voimaa.
Monesti tulee mieleen, että demokratia halutaan alistaa kyllä/ei vastausten mielipidemarkkinoiksi erilaisissa pinnallisissa kyselyissä. Tavoitteena on monimutkaisten asioiden äärimmäinen yksinkertaistaminen. Monet, muun muassa minä, ovat kyllästyneet tähän kyselymanian näennäisdemokraattiseen trendiin. Todellisuudessa edessä olevat haasteet ovat kuitenkin ratkaistavissa vain parhaiden voimien intensiivisillä ponnistuksilla. Päättäjille on annettava aikaa asioiden kunnolliseen valmisteluun – ja sittenkin on vaikeaa.
Jos siis demokratia on kuitenkin päävastaus haasteisiin, on demokratiaa muutettava niin, että se vastaa kansalaisten tahtoa ja toisaalta johtaa vastuullisiin päätöksiin.
Mitkä ovat hallitsemisen päätehtävät länsimaisessa demokratiassa? Turvallisuus on tietenkin perustavaa laatua ole tarve, joka valtiovallan tulee taata. Se tarkoittaa esimerkiksi uskottavia puolustusvoimia, mutta myös siviilielämän turvattuja olosuhteita. Myös luonnon ja ihmisen vuorovaikutuksen on oltava kunnossa. Mutta tämän jälkeen tullaankin jokaista ihmistä koskeviin hyvinvointipalveluihin. Liki kaikki ihmiset haluavat, että nämä asiat ovat ”parlamentaarisesti järjestettynä” kunnossa.
Jos Pekka Himasen paljon parjattu luonnos hyvinvointiyhteiskunta 2.0:sta määritetään riittävällä täsmällisyydellä, ollaan hänen tutkimustyössään oikeilla jäljillä. Nykyinen hyvinvointiyhteiskunta 1.0 on liian hyvä säilytettäväksi, siksi sitä pitää kehittää 2.0:n suuntaan. Tällä hetkellä hyvinvointipalvelujen uudelle versiolle on erittäin kova kysyntä. Kustannukset karkaavat käsistä ja mielipidekirjo, mitkä palvelut ovat ehdottoman tärkeitä ja miten ne on järjestettävä, on laaja. Hyvinvointiyhteiskunta 1.0 pitäisi purkaa osiin ja muodostaa ”syntyvästä materiaalista” uusi. Jos nykyisen hallituksen ponnistelut mullistaa lainsäädäntö ja hallinto vaikuttavat möhkälemäisen suurilta, niin hyvinvointiyhteiskunta (ei siis valtio!) 2.0 on eliksiiriltään vielä haasteellisempi. Asiat eivät parane himasgaten pilkkakampanjoilla, vaan tarttumalla oikeasti haasteisiin.
Edellä oleva voisi muodostaa ”uuden demokratian” keskeisen sisällön. Sen varaan voisi pyrkiä rakentamaan toimivan tuoreen demokratian. Uuden demokratian uskottavuus on siis kiinni sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden vaatimusten täyttämisestä ja sen jälkeen hyvinvoinnin takaamisesta kansalaisille. Enpä kadehdi haastetta, mutta välttämätöntä siihen vastaaminen kuitenkin on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti