Luin melko tuoreeltaan Kenneth Rogoffin ja Carmen Reinhardtin teoksen This Time Is Different (Tällä kertaa on toisin) pari vuotta sitten. Nyt kirjasta on paljastunut laskuvirhe ja koko joukko taloustieteilijöitä on rientänyt haaskalle. Virhe koskee Rogoffin ja Reinhardtin kehittämää ”90 prosentin sääntöä”. Kun siis valtion velkaa ylittää 90 prosentin rajan BKT:stä, on erittäin vaikeaa pysäyttää jatkovelkaantumista ja käynnistää kasvua.
Uusien lukujen perusteella talouden kasvu näyttää jatkuvan 90 prosentin velan jälkeenkin, joten johtopäätös 90 prosentin kohtalokkuudesta olisi siis väärä. Kirjasta on muodostunut kriisitaloustieteen klassikko. Sillä on kunniapaikka kirjahyllyssäni. Kirja on toiminut välikappaleena isossa riidassa, joka koskee keynesiläisyyden ydintä: tuleeko taantumassa elvyttää (ottaa lisää velkaa) vai toteuttaa säästöjä. Kirjan kirjoittajat näyttivät viitoittavan nykykriisissä tietä kohti niukkuutta, kohti ankaria säästötoimia, koska 90 prosentin jälkeen velanotto ruokkii itse itseään.
EU-komissio näyttää olevan vahvasti säästöohjelmien kannalla vedoten siihen, että ei ole olemassa rahasampoa, joka rahoittaisi kuralla olevia talouksia. Monet taloustieteilijät ovat asettaneet tämän linjan kaikesta huolimatta kyseenalaiseksi. Erityisesti 1930-luvun opetuksiin vihkiytyneet taloustieteilijät ovat olleet tällä kannalla. Ehkäpä tahtomattaankin Rogoff ja Reinhardt ovat joutuneet kiistan välikappaleiksi kirjallaan.
Kuuluisin niukkaslinjan (austerity) vastaisista toisinajatelijoista on ollut nobelisti Paul Krugman. Hän – vaikka arvostaakin Rogoffin ja Reinhardtin korkealle – ei malta olla toteamatta tuoreessa New York Timesin kolumnissaan, että R&R:n kirjaa luettiin – tahtoivatpa he sitä tai eivät – hallitusten keynesiläisen kuluttamislinjan (=elvyttävän linjan) vastaisena. Krugmanin mukaan ”Reinhardtin-Rogoffin fiasco” pani politiikan tekijät laiminlyömään työttömyyden hoidon ja ajamaan alas ”talouden kriisiä hyväksi käyttäen” julkisen sektorin sosiaaliset ohjelmat. Vaikka Krugman onkin tunnettu särmikkäästä kielenkäytöstään, niin pitikö hänen vielä kääntää puukkoa haavassa!
Harmittaa kirjan tekijöiden puolesta. Haluaisin kuitenkin tuoda esille oman näkemykseni kirjan pääviestistä. Se nimittäin koskee kysymystä, miksi talouden kuplat toistuvat ja vieläpä saman kaavan mukaisesti vuosikymmenestä ja jopa vuosisadasta toiseen. Reinhardt ja Rogoff tutkivat talouden kriisit ainakin viimeiseltä 150 vuodelta ja päätyivät karuun johtopäätökseen: menneistä ei haluttu ottaa oppia. Aina uusi sukupolvi unohti edellisen sukupolven opetukset ja syöksyi uusiin kuplia tuottaviin seikkailuihin. Päinvastoin kuin monet kuvittelevat eivät talouden lait ole juuri muuttuneet 1850-luvun puolenvälin jälkeen.
Yhdysvalloissa ja monissa muissa maissa syöksyttiin rahamarkkinakriiseihin vuosina 1837, 1858, 1873, 1884, 1893, 1907 ja 1929 (vain kriisin keskeinen vuosi mainiten). Vietettiin laissez fairen -riemujuhlaa karmein seurauksin. Ihmisten pankkiin tallettamat rahat hukattiin riskisijoituksiin. Vuosikymmeniä jatkuneen rauhallisemman (lue: säännellymmän) kauden jälkeen on sama meno jatkunut 1980-luvulta alkaen.
Mielestäni voisimme suhtautua tulevaisuuteen paljon luottavaisemmin, jos ottaisimme vakavasti tuon This Time Is Different -teoksen pääsanoman.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti