Parannetaanko työllisyyttä väärillä keinoilla?

Foreign Affairs -lehdessä (heinä-elokuu 2016) oli mielenkiintoinen artikkeli, ”The Truth About American Unemployment”, amerikkalaisten käsityksestä työttömyydestä nimenomaan työllisyysasteen näkökulmasta. Kirjoittaja Jason Furman on todella paneutunut asiaan. Kirjoituksessa on muutamia yllättäviä näkökulmia, jotka panevat miettimään olemmeko me Suomessa tekemässä järkeviä päätöksiä työllisyyttä koskien.

On tietenkin rohkeaa siirtää amerikkalainen kokemus Suomeen, mutta toisaalta ajattelen, että Yhdysvalloissa ollaan monissa asioissa edellä meitä, ja on täysin mahdollista, että USA:n tilanne kuvaa haasteita Suomessa nyt ja lähitulevaisuudessa. Kuten tunnettua työllisyysaste on Suomessa tätä nykyä noin 68,5 prosenttia ja hallituksen tavoite on 72 prosenttia, jonka toteutumista monet aiheesta epäilevät. Ruotsi työllisyysaste on 75,5 prosenttia. Myös Tanskassa ja Saksassa päästään korkeisiin lukuihin. Mutta Yhdysvalloissa, jota monet pitävät varsinaisena työyhteiskuntana ollaan vain 62 prosentissa. Tämä siitä huolimatta, että työttömyys on vain noin viiden prosentin luokkaa. Mitä ne amerikkalaiset oikein tekevät?

Furmanin kirjoituksen kovaa ydintä on sen asian toteaminen, että työllisyysaste on pudonnut tasaisesti vuodesta 1953 lähtien, jolloin parhaassa työiässä (25-54 vuotiaat) olevien miesten osalta työllisyysaste oli kunnioitettavat 97 prosenttia. Sieltä on tultu alas nykyiseen 88 prosenttiin. Naisten osalta pudotus on ollut vastaavasti 77 prosentista 74 prosenttiin. Lohdullista tulosta selittää varmaankin naisten invaasio työmarkkinoille viimeisten vuosikymmenien aikana. Joka tapauksessa luvut paljastavat, että kysymys ei ole mistään aivan viime aikaisesta ilmiöstä.

Sitten syiden pohdintaan.

Osa parhaassa työiässä olevista on vaurauden yhteiskunnassa voinut vetäytyä työmarkkinoilta. Heillä on ollut mahdollisuus valita työssä olon ja valitsemansa muun tekemisen välillä.

Tuorein työmarkkinoilta vetäytymisen trendi alkoi vuonna 2008 käynnistyneen taantuman aikoihin. Tuolloin vanhimmat baby boomersit (suuret ikäluokat) olivat 62 vuoden iässä. Kovin pitkälle tämä selitysmalli ei kuitenkaan johda: lähellä eläkeikää olevien ikääntyvien työntekijöiden vetäytyminen työmarkkinoilta ei selitä työllisyysasteen laskua, eikä sitä selitä myöskään edellä mainittu parhaassa työiässä olevien työllisyysasteen lasku.

Alhainen työttömyyslukema ei sisällä niitä, jotka jäivät taantumassa vapaaehtoisesti pois työmarkkinoilta. Tällä on merkitystä, mutta tämäkään ei ole ratkaiseva selitys työpaikkaomavaisuuden laskulle.

Eniten työmarkkinoilta on pudonnut vähän koulutettuja miehiä. Enintään high schoolin käyneiden osalta työllisyysaste on pudonnut vuoden 1964 97 prosentista vuoden 2015 83 prosenttiin. Vaikutus työllisyysasteeseen on tuntuva.

Työelämän ulkopuolelle jääneiden määrää selittävät seuraavat seikat:

1) Työkyvyttömyysvakuutuksella olevat.

2) Miesten runsas pois jääminen työmarkkinoilta opiskelujen, perheen hoidon (tasa-arvoistuminen!) ym. takia.

3) Liittovaltion tuella toimeentulevat, joita ei kiinnosta töihin paluu.

Näiden kaikkien vaikutus ei ole kuitenkaan ratkaiseva johtuen alhaisesta sosiaaliturvasta.

Hämmentävää on, että joustavien palkkojen maassa voisi olettaa alhaisen työssä käyvien määrän johtavan/johtaneen palkkojen nousuun, mutta päinvastoin vähän koulutettujen suhteellinen palkka on pudonnut muihin palkansaajaryhmiin verrattuna huomattavan paljon. Supply-side -selitykset eivät tepsi tässä yhteydessä.

Merkittävästi työllisyysasteeseen vaikuttaviksi syiksi Furman laskee seuraavat sekat: ensinnäkin teollisuustyön romahdusmaisen väheneminen (miljoonia työpaikkoja on menetetty eikä uusia ole tullut tilalle), toisena hän mainitsee teknologiapohjaisen osaamisen työpaikkojen muutoksen (skill-biased technological change), jossa työpaikkoja on säilynyt tai lisääntynyt valikoiden ja kolmantena vankilaan joutuneiden suuren määrän (todella Yhdysvalloille ominainen selitys!). Furman ei juurikaan analysoi syvällisemmin globalisaation vaikutusta töistä poisjääntiin. Toisaalta työttömyyden alhainen määrä USA:ssa estää liioittelemasta halpatyömaiden osuutta, sanoo Donald Trump mitä tahansa.

Hämmentävää on, että parhaassa työiässä (25-54 vuotiaat) olevien työssäkäyvien määrä on laskenut Yhdysvalloissa jyrkimmin OECD-maista.

Furman ottaa vertailumaaksi Ranskan, jonka avulla hän yrittää löytää viisasten kiven työllisyysasteen alhaisuudelle. Johtopäätös näyttäisi löytyvän Ranskan työsuhdeturvasta, jonka piirissä on 90 prosenttia työtätekevistä, kun Yhdysvalloissa vastaava prosentti on 12! Furman nostaa siis syyksi amerikkalaiset joustavat työsuhteet (hire and fire on helppoa). Toisaalta, eipä Ranskakaan pääse juhlimaan työllisyysastetilastoissa, sen lukema on vain viitisen prosenttia korkeampi kuin Yhdysvaltojen. Ranskan lukua heikentää työttömyyden korkeahko taso. Vertailumaiksi sopisivat paremmin Pohjoismaat.

Minimipalkka on Ranskassa 50 prosenttia korkeampi kuin Yhdysvalloissa. Jos siis Ranska on näin joustamaton, niin eikö Yhdysvaltain pitäisi juhlia työllisyysastetilastoissa?

Furman asettaa kiperän kysymyksen, kun hän luettelee joitakin faktoja: USA:ssa on OECD-maiden alhaisin työmarkkinasäätely ja kolmanneksi alhaisin minimipalkkataso. Eikö tämän pitäisi johtaa parempaan työllisyysasteeseen? USA on kuitenkin työllisyysasteessa OECD:n alhaisimmalla tasolla yhdessä Kreikan, Italian, Portugalin ja Espanjan kanssa, jotka sitä paitsi kärsivät korkeasta työttömyydestä. Furman syyttää liittovaltion puuttuvaa panosta: USA käyttää vain 0,1 prosenttia BKT:stä aktiiviseen työmarkkinapolitiikkaan.

Kysymys kuuluu, miksi suuremmalla työmarkkinajoustavuudella joudutaan tyytymään hyvin alhaiseen työllisyysasteeseen? Meillä Suomessa suositellaan tietyillä tahoilla nimenomaan joustavampaa työmarkkinapolitiikkaa, jotta ihmiset saataisiin töihin. Samalla valtion otetta tiukennetaan tukien jakamisessa.

On mielenkiintoista, että Barack Obama pyrkii parantamaan työpaikkaomavaraisuutta osin päinvastaisilla (osin samoilla) toimilla, kuin mitä meillä monet asiantuntijat neuvovat ja mihin Suomen hallitus pyrkii. Hän haluaa tukea alityöllistettyjä, pidentää työttömyysvakuutusajan kestoa, alhaisia palkkoja liitovaltion subventiolla, huonosti koulutettuja panostuksella koulutukseen, matalapalkkaisia veroratkaisuilla ja tuloeroja pienentämällä sekä köyhiä minimipalkkojen nostamisella ja vankien työllistymistä vankilatuomioita lyhentämällä.

Edellä olevasta voi päätellä ainakin sen, että meillä Suomessakin on vahvana työllisyysasteen alenemistrendi samaan aikaan, kun valtiovallan toimenpiteillä sitä yritetään nostaa. Dynaamisten työllisyyttä nostavien keinojen avulla pitäisi sekä kumota aleneva trendi että saada vielä prosentit nousuun.

Ottamatta lopullista kantaa meillä asetettuihin työelämän joustavoittamiskeinoihin, on syytä pitää mielessä, että maailman joustavimpien työsuhteiden Yhdysvalloissa työllisyysaste on hämmästyttävän alhainen. Samaan aikaan joustavuus on omalta osaltaan aiheuttanut valtavat tuloerot ilman, että on saavutettu työhön sitoutumisen asteessa merkittäviä edistysaskelia. Joustavoittaminen voi toimia työllisyysastetta nostavasti, mutta entä jos se toimii myös alaspäin?