Brittien menestys Rio de Janeiron olympiakisoissa on ollut mahtava. Lontoon olympiakisat vuonna 2008 olivat ponnahduslauta kovimmalle huipulle, mutta menestystä on tullut pidemmällä aikavälillä. Britit sijoittuivat vielä vahvistamattomassa mitalitilastossa Riossa toiselle sijalle 67 mitalilla (27+23+17). Se jätti kauas taakseen itseensä rinnastettavat Saksan, Japanin ja Ranskan. Oheisen kirjoituksen pohjana on Kauppalehden Auli Valpolan kirjoittama analyysi ”Lottoraha toi brittimenestystä”.
Oleellista tässä tarkastelussa on nousu vuoden 1996 Atlantan olympiakisojen aallonpohjasta, joissa britit saivat yhden (1) kullan ja 15 mitalia yhteensä! Mitalitilastossa se oli 36. (Suomi 40.). Seuraavana vuonna perustettiin ”UK Sport”, jonka vastuulle siirrettiin olympialajien rahoitus. Onko tämä ratkaiseva syy menestykseen? Sanoisin, että se on monien muiden asioiden ohella erittäin tärkeä syy tulevaan mitalisateeseen.
Kolme neljäsosaa UK Sportin rahoituksesta on peräisin loton tuotoista. Jää kuva, että UK Sportin fokuksen suuntaaminen olympialajien tukemiseen on avainasia. Yksittäisiä lahjakkuuksia ei siis jätetä enää sinnittelemään omilla vahvuuksillaan, vaan annetaan taloudellista tukea lahjakkaimmille.
UK Sport seuraa eri lajien kehittymistä, pyrkii löytämään lahjakkuudet ja panostaa vahvuuksiin. Myös valmennukseen, tutkimukseen ja urheilumenetystä tukevaan tieteeseen panostetaan.
Sitten tullaan mielenkiintoiseen seikkaan, johon itsekin viittasin aiemassa Rion kisoja käsitelleessä kirjoituksessa: rahoja ei jaeta demokraattisesti urheilun eri osa-alueille (sama periaate on käytössä Tanskassa ja tuotti Riossa erinomaisen tuloksen). Ratkaisevaa tässä ajattelussa on tietenkin se, että kysymys on huippu-urheilusta eikä tasa-arvon toteuttamisesta eri lajien välillä. Englantilaisessa kilpailuyhteiskunnassa jyrkähkö jako menestyjiin ja häviäjiin on ilmeisesti helpompi hyväksyä kuin Suomessa, jossa on toteutettu tasapainoilemaan eri intressiryhmien välillä. Valikoivan järjestelmän arvostelua on esiintynyt toki myös Britanniassa.
Olisin taipuvainen pohtimaan brittimenetelmän käyttämistä Suomessa soveltuvin osin.
Mielenkiintoista on, että päätuen kohteena Britanniassa ovat soutu ja pyöräily. Tulokset ovat olleet loistavia: britit hallitsevat lajeja. Keskittyminen vahvuuksiin on kannattanut. Kaikkiaan brittiurheilijat saivat Sydneystä 28 mitalia, Pekingistä 47 mitalia ja Lontoosta ennätykselliset 65 mitalia - ja nyt tämä ennätys on rikottu!
Meillä on oma huippu-urheiluyksikkömme. Toistaiseksi näytöt ovat olleet vähäisiä. Ehkä ratkaiseva kysymys on se sama, mikä Britanniassakin: löytyykö resursseja tarpeeksi? Britanniassa vastaus lienee selvä: kyllä kannatti panostaa.
Rahako siis ratkaisee? Selvää on, että huippuihin panostettaessa tulee tarkastella lajikulttuuria, valmennustaitoja ja urheilijoiden peruslahjakkuutta. Tärkeää on myös kyky antaa näyttöjä isoissa kansainvälisisä kisoissa (ennen MM- ja olympiakisoja). Vain sillä tavoin voidaan varmistua urheilijan kovuudesta tiukimmassa paikassa. Nyt Riossa havaitun alisuoriutumisen syyt pitäisi analysoida ja pyrkiä korjaamaan virheet.
Tärkein viesti edellä esitetystä on varmaankin se, että brittien esimerkki osoittaa, että muutos on mahdollinen, jos toimeen tartutaan. Tavoitteeksi voitaisiin ottaa aluksi Ruotsin tason, noin 10 mitalia, saavuttaminen. En pidä sitä mitenkään ylimitoitettuna, jos taloudelliset ja henkiset resurssit saadaan riittävälle tasolla.
Samalla voitaisiin pohtia huippu-urheilun merkitystä yhteiskunnalle yleensäkin. Tarvitsemmeko urheilijoiden ja urheiluyleisömme kannustukseksi huippu-urheilun ”elähdyttävää” voimaa? Vai keskitymmekö hyvinvoinnin säilyttämiseen ja parantamiseen antaen niiden lajien nousta, jotka siihen pystyvät - omilla voimavaroillaan?
Onhan se kummallista,kun urheilumaailmaamme on yhdennetty, entisen hajaanuksen jälkeen ja tulokset vain huononevat.
VastaaPoistaEntäpäs jos palattaisiin uudeleen aatelliseen urheiluun,esimerkiksi työväen identiteetti niin urheilussa kuin politiikassakin katoamassa,kun kyseisiä yhteisöjä ole enää kunnolla pidetty identiteetin rakentajana.
Erittäin hyvä esimerkki oli Olli Mäen tapaus,jonka menestyksenpontimena oli oman työväenluokkaisen identiteetin vahvistaminen.
Samoin Tapio Rautavaaran,eräänlainen uljas nöyryys oli tullilaisen urheilukasvatuksen tuotetta, ihmistä tulisi kehitää kokonaisuutena.
Järjestelmä joka huutaa muten kilpailun perään,pyrkii kumminkin juuri tässä urheilujärjestelmän alueella yhdistämään voimansa, ehkäpä juuri se onkin nykyisen suhteellisen menestymättömyytemme syy.
Alexsander Karelin on mielestäni erittäin hyvä esimerkki, kokonaisvaltaisesta urheilijan ja sivistyneen ihmisen tuottamisesta.
Epäilen, että mainitsemasi esimerkit - niin hienoja kuin ne ovatkin - eivät enää toimi tässä ajassa. Kaikki viittaa siihen, että jos haluamme pysyä bisneksessä, on syytä tehostaa ja keskittää. Vrt. Norja, joka on loistava talvella, mutta jonka menestys kesäkisoissa on vain hieman parempi kuin Suomen. Tanska taas keskittyy kesäkisoihin ja niissä lajeihin, joissa on menestymisen edellytyksiä, kuten Englantikin tekee. Oleellista on myös tuen meneminen mahd. suoraan kohteelle eli urheilijalle.
VastaaPoista