Kadonnutta menestystä etsimässä

Olympiakisojen menestys oli sitten vaatimaton sekä absoluuttisesti että suhteessa odotuksiin. Ehkä turhauttavinta oli odotusten osoittautuminen katteettomiksi. Tässä ei ole tarkoitus olla mitenkään syyttelevä, vaan pikemminkin syitä syviä etsiskelevä.

Käsittelen aihetta pääosin yleisurheilun näkökulmasta, mutta tarkastelu on soveltuvin osin kohdistettavissa myös muihin lajeihin.

Eräässä blogini kommenttipuheenvuorossa - puolessa välissä Rion kisoja - totesin vähän alakuloisesti seuraavasti: ”Eikö siinä ole jotain omituista, että suomalainen ei pääse edes pistesijoille käytävissä kisoissa? Aiemmista kisoista on rekisteröitävissä hyvän onnen mitalisteja, mutta nyt rikotaan todennäköisyyden rajoja siinä mielessä, että mikään ei tunnu onnistuvan . …. Itse urheilijoiden kannalta toivon onnistumista: eikö edes sellaista kuin työvoitto enää tunneta?”

Esitän esimerkin siitä, mitä tarkoitan alisuorittamisella. Keihäänheittäjä on heittänyt kesän aikana 56-60 metrin tuloksia ja kuuden parhaan voittotuloksen keskiarvo on 58 metriä. Samainen heittäjä on heittänyt edellisenä kesänä 63 metriä. ”Odotus” tarkoittaa monien mielestä sitä, että venymällä 63-64 metrin tulos on saavutettavissa . Tosiasiassa olympiakisojen paras heitto kantaa urheilijan jännittäessä 54 metriä, jonka jälkeen ihmetellään odotusten ja toteutuneen eroa, eli 10 metriä. Miltei säännöksi on muodostunut suoritustason putoaminen – harvaa poikkeusta lukuun ottamatta – ennen kisaa saavutetuista tuloksista. Oskari Mörön kaltaiset venyjät ovat sitten luku erikseen. Toiset kuten Minna Nikkanen ja Nooralotta Neziri tekivät kelposuoritukset, vaikkeivat päässeet tavoitteisiinsa.

Onko menestymättömyys pistettävä jännityksen piikkiin? Ovatko suomalaiset tavallista kovempia jännittäjiä? Epäilemättä osa urheilijoista kipsaa ratkaisevalla hetkellä. Ehkä kysymys on tietyn sisäisen rentouden puutteesta. Suomalaiset ovat urheiluhullua kansaa, joten menestysodotukset ovat kovia. Paine kasvaa usein sietämättömäksi. Tätä voisi verrata monien kansakuntien hysteeriseen jalkapalloinnostukseen: odotukset ovat hirvittävät.

Katsojan kannalta kokemuksen karttuminen on ainakin minun kohdallani merkinnyt ymmärryksen lisääntymistä urheilusuorituksiin. Hyvin usein tarttuu korvaan urheilijan hyväntuulisuuden ilmaukset, kun hän kehuu hienoa tunnelmaa ja kisapaikkakokemusta. Epäilemättä kisafiilis onkin monelle ylevä hetki. Totta kai kysymys on myös hyvän hengen nostatuksesta itse kilpailusuoritusta varten. Keihäänheiton olympiavoittaja Heli Rantanen tosin sanoi, että todellisin menestymismahdollisuuksin varustettu urheilija välttelee mediaa. Jotenkin ymmärrän häntä: kell onni on, se onnen kätkeköön.

Paineet ovat näkyneet tappioiden koittaessa pettymysten poikkeuksellisen voimakkaina purkautumisina. Urheilijat ovat ladanneet itseensä valtavia odotuksia ja muiden odotukset tulevat siihen päälle. Joukkueen kollektiivinen menestymättömyys on heijastunut yksittäisten urheilijoiden ahdistuksena tappion hetkellä.

Painija Petra Ollin ja nyrkkeilijä Mira Potkosen kohdalla tappiot olivat musertavia ainakin hetkellisesti. Harvoin suomalaiset urheilijat osoittavat tunteensa tappion hetkellä näin avoimesti kuin nämä kaksi. Molemmat olivat median valtavan etukäteishehkutuksen kohteina. Odotusten kontrasti odottamattomaan (?) lopputulokseen verrattuna oli valtava. TosiTV-sarjoista tutut tunteenpurkaukset ovat nyt tosiurheilun osa.

Ja kuitenkin Mira Potkonen voitti – siis voitti – pronssimitalin.

Mietin valmentajan ja urheilijan suhdetta erityisesti Petra Ollin ja Kirgisian Aisuluu Tynybekovan välisen ottelun yhteydessä. Kirgisialaisen taustajoukot kannustivat sekä ottelua ennen että tauolla aktiivisesti painijaansa kosketellen, kannustaen ja halaten urheilijaa. Ollin valmentaja Olli Raska piti etäisyyttä suojattiinsa ja antoi vähän vaikutelman ennen ottelua, että menehän siitä painimaan. Myös ottelun jälkeen valmentajasta jäi lähinnä tyly kuva.

Kyllä psykologisessa valmennuksessa on vielä työsarkaa.

Tappiot on kohdattu oikeastaan kahdella eri tavalla: toiset eivät ole millänsäkään, vaan kiittävät saadusta (ja suodusta) kokemuksesta ja kisojen upeasta tunnelmasta. Kaikkien kovimmin odotuksin kisoihin lähteneet ovat kokeneet tappiot ja putoamiset jatkosta lievästi sanottuna karvaasti.

Myös perinteet ovat painolastina. On jouduttu antamaan periksi siitä tasosta, joka aikaisempina olympiavuosina saavutettiin - vähän kerrallaan, mutta varmasti. Muutamissa viime kesäolympiakisoissa jo yhden mitalin saaminen on ollut valtavan työn takana. Silti odotukset ovat aina epärealistisen korkealla.

Monille kisoihin osallistuminen on jo iso asia ja kai se niin on, että entisen mitalisuman sijasta odotuksena monilla urheilijoilla onkin jo kisarajan saavuttaminen ja pääsy itse kisoihin. Tulosurheilussa lähtökohta on kuitenkin menestyminen itse kisassa, vaikkei mitaleille saakka niin ainakin pistesijan tai oman ennätyksen saavuttaminen.

Olen odottanut doping-kontrollin tiivistymisen seurauksena tulostason putoamista laaja-alaisesti. Tulostaso onkin pudonnut joiltakin osin, mutta ei läheskään kauttaaltaan. Moukarinheitto on esimerkiksi laji, johon doping-kontrolli on purrut ja epäilyttävät Valko-Venäjän menestykset ovat ainakin osittain karisseet. Samalla suomalaisille on avautunut piste- ja mitalisijamahdollisuuksia.

Doping-valvonnan terästäminen on siis lisännyt suomalaisten menestymismahdollisuuksia vain pieneltä osin.

Vakioselityksiä menestymättömyydelle ovat edellä esitettyjen lisäksi kiristyvä kilpailu, uusien maiden läpimurto urheilun eturintamaan ja ison rahan mahtava vaikutus ohi perinteisen urheiluhengen. Meillä tarvitaan huippu-urheilun siirtämistä nykyaikaan. Ongelmiin on pyritty myös reagoimaan. Suurella melulla perustettu huippu-urheiluyksikkö on ideana hyvä, mutta sisälsi heti alkuun epäilyn käytännön tulosten aikaansaamisesta. Tähän saakka tulos on ollut pettymys, mutta pitää olla malttia odottaa.

Tarvitaan valmennusapua ulkomailta, menoa ulkomaille kovimpiin mahdollisiin paikkoihin ja mahdollisesti panostuksia nykyistä valikoivammin potentiaalisiin menestyslajeihin. On lajeja, joissa muutostarpeet on oivallettu. Tällainen laji on esimerkiksi jääkiekko, jossa korjattiin valmennusohjelmia sekä panostettiin nykyajan haasteisiin vastaaviin pelaajatyyppeihin.

PS

Vielähän tähän sopii jokin ilonpilkahdus - kisat ovat kesken.