Blokkipolitiikka Suomeen?

Erkki Tuomioja esitti, että punavihreä oppositio laatisi yhteisen vaaliohjelman, joka olisi alku blokkipolitiikalle Suomessa. Hän ei siis tarkoittanut kahden valtapuolueen järjestelmää, joka edellyttäisi koko vaalijärjestelmän muutosta. Silti en lämpene ajatukselle.

Ajattelu poikkeaa radikaalisti Suomessa noudatetusta poliittisesta käytännöstä ja se on ollut Tuomiojan tarkoituskin. Meillä on luotu käsitys, että sotkut hallitustyöskentelyssä johtuvat siitä, että meillä on liian paljon puolueita hallituksessa (tai oppositiossa). Tätä moninaisuutta voitaisiin kaventaa puolueiden välisillä yhteisillä vaaliohjelmilla ja/tai blokkipolitiikalla.

Tosiasiassa liberaali demokratia on melkoisessa kriisissä millä tahansa vaihtoehdolla. Parissa kolmessakymmenessä maassa on siirrytty demokratiasta autoritääriseen järjestelmään ja päinvastaiseen suuntaan vain muutamassa valtiossa. Demokraattinen järjestelmä on jatkossakin haasteiden edessä.

Sen jälkeen, kun populistipuolueet tulivat politiikan markkinoille Euroopassa tilanne poliittisessa kentässä on mutkistunut. Vakiintuneet puolueet eivät halua yhteisiä ohjelmia populistien kanssa. Muun muassa Ranskassa, Ruotsissa, Englannissa ja Saksassa on otettu radikaaleja kantoja populisteja vastaan. On vaikeaa muodostaa kahta blokkia, jos inhottu populistipuolue jää irralliseksi osaksi kenttää.

Pitäisikö meillä Suomessa olla 1+1+1 ratkaisu eli porvariblokki, vihervasemmistoblokki ja populistit Ruotsin mallin mukaan? Tuskin. Meillä asia on ratkaistu siten, että työväenpuolue perussuomalaiset on ilmoittautunut porvaripuolueeksi.

Näen nyt, että politiikassa vaikuttaa ainakin kaksi merkittävää toisilleen vastakkaista voimaa. Ensinnäkin suuri hajautuminen, jossa mielipiteitä ja liittoutumia on joka lähtöön. Olemassa olevat puolueetkin ovat jakautuneet fraktioihin, jotka yrittävät pinnistellä esiin, kuten esim. kokoomuksen puheenjohtajakamppailussa kävi ilmi.

Toinen valtavirta politiikassa on polarisoituminen. Se on hämmentävä ilmiö, joka on toki vaikuttanut taustalla aiemminkin ja vaihdellut vuosien ja vuosikymmenien saatossa, mutta on nyt juuri voimissaan. Paras esimerkki tästä on Yhdysvallat, jossa fraktio A (teekutsulaiset ja heidän hengenheimolaisensa) pakottavat B:n eli republikaanien maltilliset omalle jyrkälle kannalleen C:tä eli demokraatteja vastaan, ei asiasyistä vaan periaatesyistä. Asiaan kuuluu, että C:stä on irronnut D eli sandersilaiset, jotka edustavat puoluekentän vasemmistoa. Tämän rakenteen päällä touhuaa E eli Donald Trump -niminen liikemies, joka nyppii idean sieltä, toisen täältä (oikealta ja vasemmalta) ja muuttaa mielipidekombinaatiota aina silloin tällöin.

Polarisaation ihmeellinen piirre on, että kun se lähtöasetelmiltaan on poliittista kenttää jyrkästi jakava, niin käytännön politiikassa se saattaa vetää lokaan molemmat pääkilpailijatahot. Olen yrittänyt valottaa tätä ongelmaa siten, että kun republikaanit torpedoivat kaikki demokraattien merkittävät lakialoitteet, niin kansa ei lausu tuomiota pelkästään republikaaneille, vaan samaan viemäriin vedetään myös demokraatit. Polarisaatio vetää puoleensa magneetin tavoin eripuraisia osapuolia. Vallitsee ”balanssikultti” eli kahdesta pahasta on vaikea valita, koska molemmat tulkitaan pahoiksi, ”yhtä syyllisiksi”. Tällä jaolla ei ole tietenkään mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Monin tavoin poliittista kenttää pilkkova ristiriita on polarisaation sisälle muodostunut rakenne. Tahdolla sitä on vaikea murtaa. Suuri osa äänestäjistä ottaa polarisaatiorakenteen annettuna tosiasiana ja kohdistaa poliittisen inhonsa jaottelematta koko poliittiseen kenttään Polarisaatio vaikuttaa siis kahteen suuntaan samanaikaisesti se sulattaa paradoksaalisesti koko poliittisen kentän yhdeksi vastenmieliseksi mössöksi ja toisaalta hajottaa sen fraktioiksi, jotka ovat toisiaan vastaan, mutta samalla negatiivisesti riippuvaisia toisistaan.

Pitääkö siis väkisellä luoda suuria poliittisia kokonaisuuksia (blokkeja), jos ne eivät istu nykypäivään? Ihanteellisuus on hyvästä, mutta pragmaattisesti ajatellen pahasta.

Jos ajatellaan, että liberaalissa demokratiassa on kolme päävaihtoehtoa (kaksipuoluejärjestelmä, monipuoluejärjestelmä blokkivaihtoehdolla ja kolmantena monipuoluejärjestelmä aina kullakin kertaa hallituskokoonpanosta neuvotellen), niin on vaikeaa sanoa, mikä olisi toimivin ratkaisu. Tilanne vaihtelee vaalijärjestelmästä ja poliittisesta kulttuurista riippuen.

Tuomiojan ehdotus on piristävä, mutta en useistakaan syistä usko sen toteutumiseen. Uskookohan esittäjä itsekään? Ensinnäkin sdp:n oikeistosiipi ei halua yhteistyöhön vasemmistoliiton kanssa, vaan porvarien kanssa (joko keskustan tai kokoomuksen).

Vihreät ovat voimansa tunnossa rakentamassa vihreää dynastiaa, johon repeilisi pieni osa kokoomusta ja sdp:tä kaukana siintävänä päämääränä pääministeripuolue vihreät. Tähän ei kuulu liittoutuminen muiden kanssa, vaan oman itsenäisyyden korostaminen ja höllä yhteistyö nykyopposition kanssa. Toimitaan pikemminkin rinnan samaan suuntaan kuin yhteistyössä muiden kanssa.

Porvaripuolella perussuomaiset haluavat olla milloin työväenpuolue milloin porvaripuolue aina sen mukaan, mikä taktisesti tulee kysymykseen. Perussuomalaisia on vaikeaa sijoittaa mihinkään kombinaatioon. Sen on taivuttava melko monelle mutkalle ja luovuttava äärimielipiteistään, muutoin se ei pärjää hallituksessa. Puoluetta pitää pystyssä Soinin persoona. Meillä perussuomalaiset ovat populismin toinen aalto vennamolaisten jälkeen. Aika näyttää, josko perussuomalaisten normaaliparlamentarisoituessa meille kasvaa uusi kolmannen sukupolven populistipuolue vähän Tanskan malliin.

Tuomiojan ajatuksena on politiikan muutos siten, että vihervasemmistolainen kombinaatio voimallaan saa mannerlaatat liikkeelle ja politiikan muutoksen aikaiseksi. On vaikeaa uskoa, että vihervasemmisto kasvaa niin suureksi, että se pystyy kampeamaan porvarit pois vallasta. Pikemminkin sdp kasvattamalla omaa osuutta äänistä tunkee väkisin hallitukseen, todennäköisesti punamultapohjalta. Nyt on nimittäin selvä tilaus sille.

Tuomioja katsoo, että ”itseriittoisten puolueiden” aika on ohi. Hän on myös valmis antaman periksi kompromissipohjalta: yhteinen hallitusohjelmarunko tai vaaliohjelma ei ole välttämätön edellytys yhteistyölle, vähempikin riittää. Mutta kuinka lähelle silloin tullaan nykyistä käytäntöä?

Tuomiojan ehdotukseen sisältyy siis suuri ajatus muutoksesta. Hän on aina rakentanut uraansa tällaisille momenteille. Ne jakavat mielipiteitä, mutta eivät jätä kylmäksi.