Mikä Suomea uhkaa?

Suomella ei ole mitään muuta pelättävää kuin pelko itse. Tämä Franklin Delano Rooseveltin laman aikaisesta (1933) puheesta sovellettu katkelma taitaa sopia Suomeenkin. Tietyistä takaiskuista huolimatta emme ole antaneet paljonkaan periksi vuoden 2008 elintasosta.

Talous ja turvallisuus kytketään usein yhteen. Niistä ei voida puhua ilman EU-kytkentää.

Yksioikoinen – mutta monen harrastama - logiikka pelkistettynä voisi mennä vaikka näin: liityimme EU:hun ja rahaliittoon, koska meillä oli turvallisuusuhka, Venäjä. Onko näin? En ole oikein koskaan sulattanut tätä ajatusta. Liityimme EU:hun ja rahaliittoon, koska halusimme kuulua läntiseen hyvinvointiperheeseen ja osallistua länsieurooppalaisen taloudellisesti vahvan demokratian kehittämiseen.

Turvallisuuskysymykset on otettu vahvikkeeksi, koska osa asiantuntijoista ja kansalaista haluaa liittyä sotilasliittoon. Jätin aikanaan EU-kansanäänestyksessä äänestämättä minua vaivanneen epätietoisuuden takia. En osannut määrittää hyötyjä ja haittoja – tietolähteistä ei kylläkään ollut pulaa. Tämä ei merkitse sitä, ettenkö olisi odottanut yhdentyvältä Euroopalta paljon enemmän, kuin mitä on saatu. Aluksi menestyksekäs tarina on kääntynyt loputtomalta tuntuvien vaikeuksien rimpsuksi.

Oma valuutta olisi ilman muuta ollut kilpailukyvyn kannalta parempi ratkaisu. Tästä on todisteena Ruotsin ratkaisu: ollaan mukana EU:ssa, mutta ei yhteisessä valuutassa. Ruotsin kilpailukyky on tullut säädellyksi valuutan kautta ”automaattisesti”. Toki Ruotsi menestyy myös Suomea huomattavasti laajemman vientirepertuaarin avulla. Suomessa taas ajateltiin, että jatkuva inflaatio-devalvaatiokierre loppuu, kun liitymme vahvaan yhteisvaluuttaan. Minkä se on tietysti tehnytkin!

Olen monesti ihmetellyt turvallisuuspoliittista keskustelua. Todetaan, että liittoumattomana emme pärjää, mutta sitten tulee selitys, jonka logiikkaa en ymmärrä. Sanotaan suurin piirtein näin: ”Kansainvälinen tilanne on kiristynyt, josta esimerkkinä on Ukrainan tilanne. Ukrainan tilanne heijastuu suoraan meille, ja vaatii meitä tekemään liittoutumisratkaisun”. Hyväksyn päätelmän ensimmäisen osan, mutta en toista. On selvää että monilla eri alueilla – muun muassa Ukrainassa – vallitseva jännittynyt tai suorastaan sotaisa tilanne vaikuttaa elämäämme monella tavoin esim. kauppapakotteiden vuoksi. Myös puolustuskyvystä on pidettävä huolta, mutta tähän lisäisin, että siitä tulee pitää huolta joka tapauksessa. Varautumista on jatkettava, jotta maatamme ei kuvitella sotilaalliseksi tyhjiöksi. Mutta tähän kohtaan vedän rajan.

Venäjän suurvalta-aseman tunnustamispyrkimys on asia, jota ei voida sivuuttaa. Mutta ei se sitä merkitse, että trumpilaisittain ilmoitetaan, että ”Krim on menetetty, mitä maksatte tästä hyväksynnästä?” Liikemies Trump näyttää käyvän kauppaa vanhasta muistista vaikka isoäidistään - ainakin presidenttiehdokkaana, miksei presidenttinäkin - jos tehtävään jotenkin ihmeellisesti yltäisi.

Venäjä on osoittanut, että sillä on vaikutusvaltaa asioihin, ja sen aliarvioiminen oli ja on virhe. Se on valmis suuriin ponnistuksiin ja uhrauksiinkin saavuttaakseen päämääränsä. Se luo vaikuttavuusvyöhykkeitä, mutta mikään ei viittaa siihen, että se jatkumon tapaan lähtisi sodan tielle. Sen tavoitteena on nykyaikaisen suurvalta-aseman tavoittelu hybridi- kybersotavalmisteluineen. Nämä on otettava tapahtuneina tosiasioina. Kylmä sota ei poikennut meneillään olevasta vaiheesta kovinkaan paljon – tekniikka vain oli kehittymättömämpää.

Monesti kuulee väitteen, että tavanomaisin asein tapahtuvasta puolustuskyvystä on turha puhua, koska suurvalta hävittää ydinasein helposti pikkuvaltiot tieltään. Kaikki ne sodat, joita on käyty toisen maailmansodan jälkeen on käyty tavanomaisin asein – ja niin myös nämä, jotka ovat meneillään. Normaali tavanomaisin asein tapahtuva varustautuminen pahan päivän varalle on siis täysin relevanttia.

Meillä ei ole logiikkaa ”Ukraina – Krim – Suomi”. Meillä on logiikka, jossa Itämeren alue on osa jännittynyttä kansainvälistä tilannetta. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että yksikään suurvalta haluaisi aiheuttaa konfliktin Itämeren piirissä. Venäjän juuri tekemä neuvotteluavaus on siksi syytä ottaa vakavasti.

München 1938 -syndrooma vaivaa monia, ja he ovat valmiita vetämään suorasukaisia johtopäätöksiä. Kannattaa kuitenkin muistaa, että tämä ”1938-logiikka” on huomattavasti useammin epäonnistunut kuin onnistunut. Muistettakoon vain, kuinka Anthony Eden Suezilla 1956 noitui Gamal Abdel Nasserin Hitleriksi 1938-teorioineen ja kuinka USA - Eisenhowerin sanoin - määritti Vietnamin dominoteorian kautta: kommunismi ottaa ensin yhden valtion, sitten toisen ja……. Mitään tällaista ei tapahtunut, vaikka Yhdysvallat hävisi sodan. Vielä tuoreessa muistissa on Tony Blairin erehdys vuodelta 2003, kun hän leimasi Zaddam Husseinin Hitleriksi, joka nappaa maan kerrallaan.

:::::::::::::::::::

Hetken mielijohteesta lisään tähän katkelman juuri lukemastani Toini Havun toimittamasta kirjasta ”Ilon ja aatteen vuodet” (1965). Siinä on yhtenä kirjoittajana Matti Kurjensaari, joka määrittää Suomen (oikeammin suomalaisten) suhdetta Venäjään (silloin kun suhteet olivat rasitteiset) oivalla tavalla: ”…geopoliittinen asemamme vaati olemuksestamme suuren jopa ylivoimaisen osan. Se oli yötä päivää kiristävä kahle, rautarengas. Mitä tulisi persoonallisuudesta ja kansasta, joka kantaa tällaista taakkaa? Miten voitaisiin elää normaalia ihmiselämää? Sellainen ihminen olisi jakomielinen, henkinen invalidi. Todellinen Venäjän vanki. Pahemmin ei meitä voitaisi sitoa itäiseen naapuriin”.