Kaikkien aikojen olympiakisat

Otsake ei tarkoita sitä, että Riossa järjestettäisiin historian onnistuneimmat olympiakisat, vaan sitä että oma kiinnostukseni ulottuu vuoteen 1896 saakka, kaikkiin nykyajan olympiakisoihin. Oma penkkiurheiluhistoriani ulottuu hämärinä muistikuvina vuoteen 1960. Varsinkin vuoden 1964 ja sen jälkeisiä lukuisia kisoja olen seurannut intensiivisesti. Omien penkkiurheilukokemusteni lisäksi olen perehtynyt kisojen historiaan varsinkin yleisurheilun osalta.

Kiinnostus jättää pysyvän leiman. Vieläkään en pysty ohittamaan kisoja seuraamatta, vaikka päätänkin etukäteen hellittää. Saska Saarikoski kertoo tuoreessa kolumnissaan Helsingin Sanomissa turhautumisestaan olympiakisoihin. Kisat kun tunnistetaan parhaiten tänään korruptiosta ja dopingista. En voi sanoa, etteivätkö samat asiat kiusaa minuakin.

Kisat ovat tietenkin paisuneet miltei muodottomiksi verrattuna ainoihin oikeisiin kisoihin eli Helsingin olympiakisoihin (heh). Nykyisessä kiinnostuksessa on paljon tottumuksen tuomaa rutiinia; kisoja seuraan vanhasta muistista. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että motivaatio saattaa herätä yhtäkkisesti, ja se on sitten menoa. Pienikin suomalaismenestys auttaisi asiaa.

Niin menestys? Se on kadonnut suomalaisilta käsittääkseni parin kolmen asian takia. Ensinnäkin koko urheilumaailma on kaupallistunut ja sitä mukaan kun uusia kansakunta on tullut mukana ne ovat ottaneet käyttöön meidän itsemme aikanaan kokeman kansallishengen. Mitä olisimmekaan ilman ”hymyilevää Hannesta” tai kivikasvoista Paavo Nurmea. Kymmenien vuosien ajan uudet kansakunnat ovat nostattaneet kansallista omanarvontuntoa. Urheilun harrastaneisuus on kasvanut räjähdysmäisesti. Kolehmaisen, Ritolan ja Nurmen aikana kilpailu oli vähäisempää. Menestystä on parhaiten saatavissa uusissa olympialajeissa, koska ne eivät heti lyö läpi maailmalaajuisesti. Tätä menestyskaavaa Suomikin on menestyksellä käyttänyt.

Toiseksi urheilun paras tulos syntyy rahasta ja rahalla. Se tunkee joka paikkaan; vanha amatööriurheilu on muisto vain. Isot panokset tuovat isoja tuloksia. Vielä 1968 Paavo Nurmi syvästi liikuttuneena totesi radiohaastattelussa (puhekielimuotoinen sanatarkka sitaatti), että ”kyllä siinä täytyy olla jotain muuta… urheilu on liikuntoa, ja nuorella pojalla se on liikunto, joka sen vie, ja urheilu perustuu siihen (ääni pettäen) eikä rahaan”. Nurmi oli sekä oikeassa että väärässä (siksi ihailen häntä niin kovasti). Urheilun perimmäisenä pontimena on innostus, ei kahta sanaa, mutta se katoaa huippua tavoiteltaessa nopeasti, jos sponsoreita ei löydy. Nurmi otti kertomansa mukaan palkkioita vastaan ”vasta jälkeen sitten, ettei ennakkoon siinä ollut mitään. En minä milloinkaan ole mitään pyytänyt keneltäkään ennakkoa”. Kyllä hän pyysi, koska Nurmi tiesi, että suuri yleisö tuli hänen takiaan katsomoon. Ja järjestäjä maksoivat Nurmen vaatiman summan samasta syystä – muuten hän ei olisi ilmestynyt viivalle.

Olympiakisamenestykset loivat Nurmelle niin kuin monelle muullekin edellytykset rahan tekemiseen muissa kisoissa. Ainakin ne tarjosivat alkupääoman Nurmen kaltaiselle pörssihaille. Huiput urheilevat tänä päivänä itselleen, mutta urheilun kirjossa olympiakisat ovat säilyttäneet kansojen välisen kilpailuasetelman hyvässä ja pahassa.

Kolmanneksi urheilumenestys perustuu niin huomattavalta osalta dopingin käyttöön, että Kalevan kisoista on minulle tullut puhtauden symboli. Ilkeämielinen lisäisi tähän, että senhän näkee jo tuloksistakin. Onhan se kauheaa katsella, miten MM- tai olympiakisojen tulokset ratkeavat osin vasta 4 tai 10 vuoden kuluttua näytteiden uusinta-analyysien jälkeen. Sitä paitsi, kuka voi sanoa, että seulan läpäisseet ovat/olivat ”puhtaita”, ehkä heillä vain oli onnea. Makuhan tällaisesta urheilusta menee! Valtava TV- ja markkinointikoneisto pitää huolen kuitenkin siitä, että kisat säilyvät mielessämme.

Dopingilla urheilussa on mielestäni kaksi suurta aaltoa. Ensimmäinen oli 1970-80-luvulla, kun doping löi massiivisesti läpi. On kyllä sanottava, että dopingia oli jo 1960-luvulla (ja varmasti sitä ennenkin). Jälkeenpäin on paljastunut veridoping- ym. tapauksia. Epäilen, että käyttö oli kuitenkin sattumanvaraista eikä missään tapauksessa systemaattista. Mietin joskus, miten 1950-luvulla polion runtelema ihminen voi nousta huipulle… ei millään muulla tavalla kuin saamalla keholleen ”vahvistusta”.

Seitsemänkymmentä- ja kahdeksankymmentäluvun dopingin käytön symboli oli Itä-Saksa, joka sovelsi vanhaa ”urheilulla itsetuntoa ja mainetta” -iskulausetta dopingilla terästettynä. Systemaattinen menestys ei ollutkaan (pelkästään) erinomaisen ”järjestelmän” ansiota, vaan systemaattisen dopingin käytön tulosta.

Suomen ”doping-menestyksellä" on silläkin pitkä historia varsinkin 1970-luvulta lähtien, vaikka epäilin aikanaan menestyksen pääsyyksi suuria ikäluokkia, jotka tulivat parhaaseen urheilijaikään juuri tuolloin. Vuoden 2001 musertavien dopingkokemusten jälkeen vilpin paljastajat ovat ilmeisesti saaneet toistaiseksi yliotteen. Ei doping ole kadonnut, mutta menestyksen välikätenä se on harvinaistunut. Ja tämä näkyy mm. olympiakisojen tuloksissa.

Myönnän naiiviuteni, sillä ”toinen doping-aalto” onkin pelkää kuvitelmaa. Näennäisesti se on viime vuosien asia. Tosiasiassa se on ”aalto”, joka ei ole koskaan poistunut: systemaattista dopingia on harrastettu esimerkiksi Venäjällä iät ja ajat. Toinen naiiviuden kohde on afrikkalainen juoksijalahjakkuus. Vain herra tietää sen dopingin käytön määrää, mikä sisältyy – kiistattoman lahjakkuuden ohella - kenialaisten ja etiopialaisten urheilumenestykseen.

Saska Saarikivi yrittää erottaa vähemmän doping-herkät lajit (joukkuepelit) enemmän doping-herkistä lajeista. Epäilen logiikkaa. Ihmisen luova mielikuvitus on loppumaton. Muistan, kun vanhaan huonoon aikaan urheilulääkäri Pekka Peltokallio Martti Vainion doping-käryn yhteydessä ihmetteli kestävyysjuoksijan dopingin käyttöä. Aineiden käytönhän ei pitänyt hyödyttää kestävyys- vaan voimalajeja, väitti Peltokallio! Jo silloin maallikko hymyili epäuskoisesti selitykselle.

Vanhaan hyvään aikaan olympiakisojen yleisurheilussa rikottiin maailmanennätyksiä. Tänään siinä ei onnistuta (poikkeuksia toki on), koska doping-valvonnassa on kuitenkin tiettyyn rajaan saakka onnistuttu. Vilpin avulla aikoinaan tehdyt ennätykset ovat niin kovia, että niiden lyömisellä ei päästä kontrolloiduissa olosuhteissa herkuttelemaan. Koko kulttuuri on muuttunut: maailmanennätykset ovat rikottavissa juoksulajeissa vain jänisjuoksujen avulla ja niitä ei olympiakisoissa nähdä. Enkä ainakaan itse kaipaakaan niitä.

Tavallinen penkkiurheilija on merkillisessä tilanteessa, koska hän ”eristää” mielestään dopingin omien urheilijoiden menestyksen ollessa kyseessä. Ei hän kiellä eikä myönnä dopingia… hän vain eristää sen menestyksestä. On hienoa kokea hetken ylevä tunne ja säilyttää se, jos ei ”muuta” ilmene.

Olympiakisat ovat kokeneet nousuja ja laskuja: vuoden 1948 Lontoon kisojen yhteydessä todettiin, että monet lontoolaiset tuskin huomasivat kisoja. Vuoden 2012 kisat olivat valtava menestys, joka kosketti koko Englantia. Heikoimmillaan olympiakisat taisivat olla vuonna 1968 (Mexico City), 1976 (Montreal) ja 1980 (Moskova). Uusi nousu alkoi 1984 Los Angelesista.

Hienointa olympiakisoissa nykyisin on mielestäni, että niiden kautta harvinaisemmat lajit saavat suurta huomiota osakseen. Moni saattaa sekä katsomossa että nuorissa harrastajissa saada kipinän uuden lajin pariin.

Olympiakisoista on kasvanut valtava bisnes. Useimmat maapallon maat voivat vain haaveilla kisojen hakemisesta. Helsingin kisojen kokoisina kisat olisivat hyvin monen maan ulottuvilla. Mielestäni kisat hajautettuina saattaisivat tehdä niistä ”koko maailman kisat”. Ainakin tämä voisi olla näkyvissä olevan tulevaisuuden haave. Nykyaikainen tiedonvälitys mahdollistaisi tämän hyvin.

Rio ei vaikuta tänä päivänä itsestään selvältä olympiakaupungilta; pikemminkin se olisi riskivalinta, jos valinta suoritettaisiin nyt. Kannattaa muistaa, että valintakokous pidetiin vuonna 2009, jolloin Brasilian tilanne oli suotuisa. Maalta odotettiin nousua maailmanpolitiikan tekijäksi.

PS

Tuo edellä oleva on kirjoitettu kisojen ensimmäisenä päivänä. Tämä seuraava ”PS” on kirjoitettu kisojen puolessa välissä:

Näin jälkikäteen asenteeni, jossa en anna kansalliselle menestymiselle kisoissa niin suurta painoa kuin joskus aiemmin on helpotus. Odotukset näyttävät olevan sellaisia, että niissä useimmiten on sisäänrakennettu pettymys mukana. Kisoja voi seurata laji- ja kilpailukeskeisesti ilman valtavaa suomalaisodotusta. Huomaan aina innostuvani neljän vuoden välein esimerkiksi jousiammunnasta, joka on erinomainen TV-laji, ja jossa doping – mahdollisesti – ei näyttele kovin ratkaisevaa osuutta.

Yleisurheilun eräänlainen irvikuva on, että Suomen kaltainen maa menestyy parhaiten mitalitaulukossa, kun paljastuu edellisten kisojen mitalistien käryjä. Suhteellisen rehellisellä pohjalla kilpailevat suomalaiset hyötyvät, joskin vasta jälkikäteen.

PS

Eikö siinä ole jotain omituista, että suomalainen ei pääse edes pistesijoille käytävissä kisoissa? Aiemmista kisoista on rekisteröitävissä hyvän onnen mitalisteja, mutta nyt rikotaan todennäköisyyden rajoja siinä mielessä, että mikään ei tunnu onnistuvan . Mika Kojonkosken selitykset kumisevat tyhjyyttään. Itse urheilijoiden kannalta toivon onnistumista: eikö edes sellaista kuin työvoitto enää tunneta?

PS

Kisojen ehdoton voittaja on Yle Areena ”monikanavaratkaisullaan” (ml. kansainvälinen selostus), jolla se on tarjonnut kisoista yksilöllisen ja lajikohtaisen valikoiman katsojan kiinnostuksen mukaan. Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen yhteinen kansallinen kokemus on väistynyt, mutta toisaalta heikko menestys Riossa tarjoaa – olematta tippaakaan vahingoniloinen - mahdollisuuden parhaiden kilvoittelujen seuraamiseen. Niin, ehkä hetkeksi heitän ison pahan ”D:n” pois mielestäni ja nautin tekniikan tarjoamista katsomisnautinnoista.

PS

Turha teeskennellä. Kun yleisurheilu alkoi olin taas koukussa. Sen tuntee siitä, että juoksujen semifinaalitkin ovat tarkan erittelyn kohteena.