Polarisaation syveneminen ja tasapuolisuuden kirous

Polarisoitumiskäsite on nykyisin varsin yleisesti käytössä. Se kuvaa jyrkkää jakautumista kahteen (tai useampaan) leiriin. Erityisesti politiikassa käsitteestä on tullut käyttökelpoinen keino kuvata niiden ristiriitojen luonnetta, jotka nyt ja lähihistoriassa ovat olleet pinnalla.

Paljon vaikeampaa on selvittää syitä polarisaatioon. Yhtenä vaikutusmekanismina on tiedonvälityksen muutokset. Netin kautta anonyymina tai nimellä voidaan toiseen osapuoleen kohdistaa vaikka kuinka kärkevää syyttelyä ja vihakampanjaa. Kysymys on kokonaan uuden viestintäkulttuurin synnyttämisestä totuudentarkistuskanavineen. Twitterin avulla pystytään kommentoimaan nopeasti, ja synnyttämään pin-pong -efekti tietoisella ärsyttämisellä. Twitter-kulttuuri on paitsi tehokas (positiivinen) tapa reagoida lyhyesti ja nopeasti maailman myllerrykseen, niin usein myös objektiivisen tiedonvälityksen syöpä.

Yhdysvalloissa nykyisen presidentinvaalikampanjan yhteydessä polarisaatiosta on tullut tavaramerkki. Sillä on kuitenkin pitkä historia, joka ulottuu ainakin 1990-luvulle (tosiasiassa vielä paljon pidemmälle) . Silloin polarisaatio sai käynnistävän voimansa republikaanien lanseeraamasta Clinton-vihasta. Myös Bush nuoremman aikainen konservatiivien radikalisoituminen (Tea Party) on polarisaation taustalla.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt tapa, millä moniarvoisuuteen pyrkivä media yrittää sopeutua tähän kaksi- tai monijakoisesti polarisoituneeseen maailmaan. Medialla esimerkiksi Suomessa ei ole vielä samanlaisia taipumuksia kuin Yhdysvalloissa, jossa totuudella on yhä useammin vain välinearvo. Sitä käytetään, jos sille on tarvetta. Ja niin kai se usein on, että kun kaikki keinot on kokeiltu ja mikään ei auta, niin viimeisenä keinona turvaudutaan rehellisyyteen.

Kun suomalainen media yrittää käsitellä – perinteiseen tyyliin - tasapuolisesti Yhdysvalloista tulevia viestejä, kulmakarvat nousevat. Väkisin yritetään säilyttää tasapuolinen arvio, vaikka useimmat suomalaiset suoralta kädeltä leimaavat Trumpin käytöksen epätasapainoiseksi. Jotkut republikaanien vanhat kannattajat tosin yrittävät epätoivoisesti löytää älyllisiä syitä Trumpin käyttäytymiselle.

Yritän sanoa, että molempien osapuolien tasapuolinen syyttäminen ongelmista on järjetöntä. Vain toisen ehdokkaista käyttäytyminen on toistuvasti epäkelpoa.

Pahinta on tietenkin, että kannattajat ovat tarttuneet Trumpin hölmöilyihin epätoivoisesti huomattuaan amerikkalaisen unelman kadonneen lopullisesti näköpiiristä. Harva kiinnittää huomiota siihen, että tämä tuloeroja laajentava kehitys käynnistyi dramaattisella tavalla sankaripresidentti ja republikaani Ronald Reaganin aikana (suurin marginaaliveroprosentti pudotettiin 70 prosentista 28 prosenttiin ja alhaisin marginaaliveroprosentti korotetiin 10 prosentista 15 prosenttiin). Reaganin uusliberaalit seuraajat täydensivät keski- ja pienituloisen työväenluokan toiveiden tuhoutumisen. Nyt maksetaan tekojen seuraamuksia. Tähän paradoksiin palaan joskus myöhemmin.

Objektiivisuuden tavoittelu muuttuu tässä ympäristössä irvikuvakseen.

Paul Krugman yritti eräässä kolumnissaan kuvata ”objektiivisen tasapuolisuuden” tavoittelua, kun hän valitti, että vallitsee ”tasapuolisuuskultti” (Balance Cult). Selventääkseen asiaa hän kuvitteli TV-dokumentin, jossa kuvataan maapallon muotoa. Asiaan kuuluu, että litteää muotoa käsitellään yhtä laajasti kuin pallomaista muotoa. Tämä ihan sen takia, ettei kenenkään uskonnollisia tunteita loukattaisi. Kuviteltu dokumentti päättyy varsinaiseen kukkaseen, kun juontaja toteaa johtopäätöksenä, että ”maapallon muodosta on erilaisia käsityksiä”!

Yhdysvalloissa polarisaatio on edennyt niin pitkälle, että jos Trump päästelee sammakoita suustaan jatkuvalla syötöllä, niin polarisoitu tasapuolisuuskultti toimii siten, että välittömästi tasoitetaan tilanne kertomalla demokraattien (tai Clintonin) loputtomista virheitä oli niihin syytä tai ei. Täytyyhän tasapuolisuuden toimia. Kysymys on polarisaation kääntämisestä väkisin tasapuolisuuskultiksi.

Ymmärrän kyllä, että lehdistö (tai media yleensä) joutuu koville kuvatessaan improvisoituja lausuntoja eikä läheskään aina onnistu raportoinnissaan. Olisi kuitenkin rohkeasti näytettävä lehden kanta, jos siihen nähdään selkeät syyt, eikä jäädä kyttäämään vaalien tulosta.