Jari Ehrnroothin hyvintoimintayhteiskunta

Jari Ehrnrooth on useilla foorumeilla kyseenalaistanut hyvinvointiyhteiskunnan tavoitteet ja saavutukset. Helsingin Sanomat on esittänyt hänelle - Ehrnroothin kirjoittaman kirjan (Hyvintoimintayhteiskunta, 2016) pohjalta – kymmenen kysymystä, joihin annettuihin vastauksiin tämä kirjoitus perustuu. Olen valikoinut kysymyssarjasta mielestäni tähdellisimmät, joita debatoin.

Ehrnrooth sanoo hyvinvoinnin muuttuneen pahoinvoinniksi ja esittää perusteluksi lisääntyneen alkoholinkulutuksen, rikollisuuden, liikalihavuuden, elintapasairaudet, lasten huostaanotot. mielenterveydenongelmat jne. Ehrnrooth johtaa em. seuraukset kaikkialle levinneestä ”hyvinvointiaatteesta”, johon hän suhtautuu erittäin kriittisesti.

Jotenkin hänen analyysinsä kalskahtaa korvaan vinoutuneelta arviolta (ei siis suoranaisesti väärältä tai valheelliselta) siitä, mitä on tapahtunut. Käsitän niin, että väitetyissä hyvinvointiyhteiskunnan vinoumissa ei ole taustalla ensisijaisesti hyvinvointiaate vaan ”elintasoaate”. Ongelma on tietenkin se, että näitä kahta on vaikea erottaa toisistaan. Jos siis saavutamme elintasossa korkeahkon tason, niin olemmeko silloin saavuttaneet myös hyvinvoinnin korkean tason. Mielestäni emme välttämättä. Korkea elintaso ja suuret tuloerot aiheuttamat osittain edellä Ehrnroothin esittämät yhteiskunnalliset ongelmat, ei hyvinvointiyhteiskunta. Ehrnroothin mainitsemat ongelmat ovat voimassa kaikkialla läntisessä maailmassa riippumatta siitä onko kysymys hyvinvointiyhteiskunnasta vai ei.

Ohessa muutama vastateesi Yhdysvallat -nimisen koelaboratorion näkökulmasta:

Yhdysvalloissa rikollisuutta hoidetaan tolkuttomalla määrällä vankilatuomioita (niin laajasti, että se vaikuttaa jopa työllisyysasteeseen laskevasti!), ei kattavalla sosiaaliturvalla. Liikalihavuus on ensisijaisesti köyhien ongelma, osin puuttuvan hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen puuttumisen takia. Elintapasairaudet johtuvat suurelta osin syrjäytyneiden yliedustuksesta tässä kategoriassa. Mielenterveysongelmien syy on vain osin ”hyvinvointikysymys”. Siihen vaikuttavat hyvin monet seikat, kuten esim. perimä. Kysymys ei siis ole siitä onko länsimaissa ”liikaa” hyvinvointiaatetta vaan siitä, että hyvinvointiyhteiskunnan automaattiset vakauttajat eivät ole toimineet riittävän tehokkaasti. Hyvinvointiyhteiskunnan vastainen uusliberalistinen (käytän sanaa paremman puutteessa) taloudellinen ajattelu pirstoo hyvinvointiaatetta tehokkaasti mm. murentaen rahoituspohjaa.

Hyvinvointiyhteiskunta on määrittelykysymys. Sen tavoitteena on osin elintason parantaminen, jotta on jotain, mitä jakaa. Tänä päivänä mallista puhutaan yhtä sujuvasti sekä oikealla että vasemmalla, kuitenkin niin että sisältö voi olla aivan erilainen. Äärimmillään hyvinvointiyhteiskunta lähestyy ”yövartijavaltiota” oikealla ja hyvin kattavien julkisten palvelujen tarjontaa (sosialismi) vasemmalla.

Jotenkin näen Ehrnroothin arvioissa saman tyyppistä uudelleen arviointia, joka on nähtävissä demokratiakritiikissä. Autoritäärisen hallinnon ihailu on levinnyt pikkuhiljaa läntisiinkin demokratioihin. Kansanvaltaan ei oikein uskota: on muodikasta väheksyä kansanvaltaa verrattuna autoritääriseen hallintomalliin. Luottamus tavallisen ihmisen päätöksentekokykyyn ei ole kaksinen. Osa ihmisistä – eliitti edellä - on kyllästynyt kansanvaltaiseen järjestelmään miettimättä pahemmin sitä, mitä saadaan tilalle. Monet ajattelevat, että ”tulisi joku viisas sanomaan, miten asiat tehdään”. Sellaista viisasta ei kuitenkaan ole, eikä tule. Valistunut itsevaltias olemme me, tavalliset kansalaiset. Otammeko vastuun?

Ehrnroothin mukaan hyvinvointi ilman sivistystä ja moraalia ei ole muuta kuin primitiivistä hyvää oloa. Hänen mukaansa läntinen ihminen on saavuttanut vapauden, rauhan ja aineellisen turvan, mutta samalla kulttuurin henkinen tila on taantunut pakanallisten kulttiuskontojen asteelle. Ja vielä: onnellisuuden tavoittelu asettuu oikeamielisyyden edelle ja voittamisen palvonta korvaa moraalisen itsetutkiskelun.

Kirjailija käsittelee teemojaan aivan liian yleisellä tasolla: läntinen ihminen ei ole saavuttanut vapautta, rauhaa eikä aineellista turvaa. Työ on pahasti kesken. Tämä on oikeistopoliitikon puhetta. Kymmenessä teesissään hän ei käsittele lainkaan tulojen epätasaista jakautumista. Hän ajattelee kaikkea keskiarvoina. Juuri niin ei asioita voi käsitellä. Allekirjoitan kuitenkin ajatuksen, että pinnallisuus voittaa alaa. Ihmiset eivät jaksa perehtyä syihin syviin, vaan tyytyvät helppoihin ratkaisuihin.

Mutta, mutta…..

Hän luo kuvan työstä kauhistuttavana marxilaisena riistona, jonka käsityksen tämän päivän ihmiset Ehrnroothin mukaan edelleen jakavat. Tämän sijaan työ on Ehrnroothin mielestä ”vapaan yksilön arvokkaan elämän tärkein perusta”. Ei taida olla läheskään kaikissa töissä, väitän minä. Kysymys on esimerkiksi siitä kokeeko ihminen saavansa työstä riittävän korvauksen ja ovatko työolosuhteet kunnossa. Myös vertailu muihin ihmisiin tulee sallia: onko eliitin työ siitä maksettavan korvauksen arvoinen. En oikein usko tähän ajatteluun, jossa työ on itseisarvo.

Ehrnroothin asetelmat ovat teoreettisia ja yleistäviä. Periaatetasolla minäkin olen samaa mieltä: ”työ miehen tiellä pitää”. Hän menee kuitenkin pidemmälle. Ehrnrooth asettaa ikään kuin työn ja vapaa-ajan toisiaan vastaan todeten, että vapaa aika, jonka täyttää hedonismi on ”usein terveyttä uhkaava”.

Millä argumenteilla yhdistetään hyvinvointiyhteiskunnan periaatteet ja hedonismi?

Otetaanpa tähän näkökulma briteistä. Arvioin taannoin BBC:n dokumentin (2004) ”Why I Hate The Sixties”. Siinä väitettiin liberaalien uusien ajatusten aiheuttaneen hyvin monet ongelmat 1960-luvulla. Perusteena oli auktoriteettiuskon heikkeneminen ja vapauden nimiin vannominen kaikissa asioissa. Juuri hedonismia syytettiin monesta pahasta. Kukaan dokumentissa haastatelluista ei syyttänyt ”tapojen turmeluksesta” hyvinvointiyhteiskuntaa (joksi brittiyhteiskuntaa ei voinut tuolloin luokitella), vaan vapaamielisiä aatteita, jotka antoivat ihmisille liikkumatilan, jolla he ”pilasivat” elämäänsä ja yhteiskunnan perusteita. Kuusikymmentälukulaisuus perustui parantuneeseen elintasoon ja irtiottoon aneemiseksi koetusta sodan jälkeisestä ajasta.

Ehrnrooth edustaa esillä pitämääni hyvinvointikonservatismia joiltakin osin. Hän asettuu vastustamaan lisääntynyttä alkoholinkulutusta. Vanha työväenaate suhtautui kriittisesti alkoholinkäyttöön. Osana Forssan vuoden 1903 ohjelmaa työväki tavoitteli kansakunnan hyvinvointia jopa alkoholinkäyttökiellolla. Meillä taas tänä päivänä selkeimmin kokoomus ajaa alkoholin käytön vapauttamista monin eri tavoin, ehkäpä osana hyvinvoinnin tavoittelua. Suhtautuminen alkoholinkäyttöön on minunkin mielestäni leväperäistä. Ajatus, että ”vapaus käyttää” määrittää pelkästään alkoholinkäytön on mielestäni arveluttavaa. Alkoholisairaudet ovat iso kansantaloudellinen ongelma. Tästä olen Ehrnroothin kanssa hyvin pitkälle samaa mieltä.

”On täysin mahdollista järjestää eduskuntavaalit vapaiden yksilöiden eikä puolueiden vaalina”, väittää Ehrnrooth yhtenä teesinään. Epäilen, että mielipide ”puolueesta” syntyy puoluekäsitteen huonosta ulkoisesta kuvasta (jota se sitä paitsi ei ansaitse). Ihmisillä on täysin luontainen tapa liittoutua toisten kanssa. Itse asiassa siihen on suuri tarve; se on välttämätöntä, jotta asioita saadaan vietyä läpi. Niinpä vapaiden yksilöiden keskinäiset vaalit ovat utopiaa. Käsite ”puolue” vain vaihtuu toisen nimiseksi. Jos ”vapailta yksilöiltä” kielletään yhteenliittymät, he liittyvät yhteen joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Voidaan joutua ojasta allikkoon: jos demokratian mukaisiksi liittoumiksi ei järjestäydytä, liittoudutaan ulkoparlamentaarisesti.

”Haittaverot ovat parhaita veroja”, esittää Ehrnrooth suositun ajatuksen. Käytännössä kysymys on monimutkaisesta asiasta, jossa liian kireillä haittaveroilla tukahdutetaan elinkeinoelämän kehitystä, ja sitä kautta vaikeutetaan tulonmuodostusta ja joudutaan edelleen kiristämään haittaveroja. Painopistettä voidaan lisätä haittaverojen suuntaan, mutta siirtymä ei voi olla dramaattisen suuri.

”Terveitä ja työkykyisiä henkilöitä ei pidä sosiaaliturvan tuella päästää lojumaan työelämän ulkopuolella”. Mielipide on asenteellinen ja oikeistolaisen kova, jonka vain harva maltillinen oikeistolainenkaan vahvistaa. Hyvää Ehrnroothin teeseissä on ehdotus julkisen sektorin paremmasta käytöstä ihmisten työllistäjänä. Ruotsin parempi työllisyysaste perustuu juuri kuntien työllistämisvastuuseen. Jos kunnat työllistävät nykyistä selvästi laajemmin vaikeasti työllistettäviä työttömiä, ei voida enää puhua entiseen malliin kunnan työntuottavuuden kasvattamisesta, jota on vaadittu. Tämänkin ajatuksen Ehrnrooth mielestäni mitätöi puhumalla ylemmyydentuntoisesti julkisen sektorin järjestämästä ”työpalveluksesta”.

Luulenpa, että työn käsite on tulevaisuudessa sellaisessa myllerryksessä, että kukaan meistä ei pysty sitä ennustamaan. Ympärillämme tapahtuva tekninen kehitys muuttaa koko ajan työn ja vapaa-ajan keskinäistä suhdetta. Henkilökohtaisella tasolla työtä on joko paljon tai vähän, työ jakautuu eri tavalla kuin nykyisin, työn luonne muuttuu robotisaation myötä, yksinkertaiset työt vähenevät ja työ on jatkuvaa kouluttautumista – eikä todellakaan enää vain puheissa. Työpaikkoja syntyy ja kuolee ja työntekijöiden tulee sopeutua tähän lennosta. Tämän hullunmyllyn keskellä tulee ihmetelleeksi onko yksilön väitetyllä lojuvalla ilmaismatkustamisella yhteiskunnassa niin keskeinen negatiivinen merkitys kuin Ehrnrooth antaa ymmärtää.

Ehrnrooth kieltää olevansa oikeistolainen. Hän kieltää olevansa myös vasemmistolainen. Hän ei ole myöskään arvokonservatiivi eikä arvoliberaali. Mikä hän sitten on? Minusta hän oli joskus kauan sitten ikään kuin toisinajatteleva vasemmistoälykkö. Osin vaikeaselkoisen filosofisen kuoren läpi on kuitenkin jo kauan sitten kuoriutunut oikeistolainen ajattelija, joka tosin edelleen osittain naamioi oikeistolaisuutensa hieman mystifioituun kaapuun.

Hän on kehittänyt oman ajatuskehikkonsa, jonka sisällä hän luottaa ”sitoutumiseen moraaliseen toimintaan”. Rajoittamaton vapaus ei merkitse järkevää toimintaa, sanoo Ehrnrooth. Meillä näyttää yleinen henki olevan, että sääntelyä on liikaa ja sitä pyritään höllentämään – jää nähtäväksi, miten siinä onnistutaan. Joka tapauksessa Ehrnroothin mielestä ilmeisesti olemassa olevaa vapauden määrää on kahlittava, joten hän ajaa nykyisen trendin vastaista linjaa. ”Sitoutuminen moraaliseen toimintaan” on irrallinen lausahdus, johon on vaikeaa ottaa kantaa. Tietyllä varauksella voin pitää Ehrnroothin ajatusta realistisena, sillä sääntelyn merkittävään keventämiseen en oikein jaksa uskoa. Hän hakenee jonkinlaista moraalin sisäistä koodistoa, jonka avulla ihmiset käyttäytyisivät säädyllisesti. Hän ei - oletukseni mukaan – kuitenkaan luota täysin ihmisten moraalikoodiin, vaan haluaa varmistuksen valvonnan avulla. Onko tässä takana ajatus, jossa hypätään melko suoraan ihmisen sinänsä vapaan omantunnon noudattamisesta poikkeamisten karsintaan amerikkalaiseen tyyliin ”kovalla holhouksella”?

Ehrnrooth jatkaa:

”Hyvinvointiajattelussa ajatellaan usein, että ihmiselle kuuluu jotain vain, koska hän on olemassa, mutta minusta se johtaa yhteiskuntamoraalin laskemiseen. Sellainen ajatus, että on hyvä elää vapaana tekemättä mitään johtaa siltä ajalta, kun työ oli kärsimystä”. Mielenkiintoinen kysymys. Kun Yhdysvalloissa työllisyysaste on vain 62 prosenttia, niin mistä se voisi johtua? Sosiaaliturvahan on alhaisella tasolla. Olen käsitellyt asiaa blogikirjoituksen verran ja yksi johtopäätöksistä – mutta ei minun – on, että julkisen sektorin tuki työllistymisessä on aivan liian pieni(!). Yhdysvalloissa on myös paljon ihmisiä, jotka ovat jääneet työelämän ulkopuolelle, koska elintaso on jo riittävän korkea. Ollaan tekemisissä asioiden kanssa, joiden yhteys hyvinvointiyhteiskunnan väitettyyn laiskistavaan vaikutukseen on vähäinen.

::::::::::::::::::::::::::

Jos puristaisi Ehrnroothin ajatukset tiiviiksi lauseiksi, niin voisiko ydin koostua hänen omasta ajatuksestaan, joka on seuraavanlainen?

”….. mitään ei saa ilmaiseksi, vaan kysymys on vapaan yksilön sopimuksesta, jonka hän solmii saadessaan yhteiskunnalta jotakin. Jos ihminen on toimintakykyinen, hänen on tehtävä jotakin vastineeksi saamistaan palveluista.” Jälleen kerran olemme tilanteessa, jossa Ehrnrooth haluaa käsittää vastikkeellisuuden konkreettisesti: se on kahdenvälinen sopimus yksilön ja yhteiskunnan välillä. Koska sopimusta ei allekirjoiteta on se yksilön ja yhteisön sisäinen ”päätös”. Uskon, että useimmat ihmiset sisäistävät tämän nykyisinkin. Sitä vain ei ajatella sopimuksena. Ja jos ajatellaan, niin mitenkähän on eliitin osalta? Löytyykö vilpitöntä sitoutumista?

Verrattuna melkein mihin tahansa yhteiskuntaan olen sitä mieltä, että suomalaisen sana pitää harvinaisen hyvin (tutkimusten mukaan Suomi on aivan kärjessä luottamusyhteiskuntavertailussa). Jos olen hyväuskoinen ja väärällä tavalla isänmaallinen, tuomittakoon minut siitä.

Ehrnrooth katsoo hyvinvointiyhteiskunnan epäonnistuneen tehtävässään ja hakee sen sijalle uutta huomattavan korkealentoista yhteiskuntamallia, niin korkealentoista, etten sen toteutumiseen usko. Ehrnroothilta unohtuu tavallisen keskivertokansalaisen näkökulma. Hyvinvointiyhteiskunta merkitsee erityisen paljon sanokaamme 70-80 prosentille kansalaisista. Osalle eliitistä se ei tänäänkään merkitse kovin paljoa (paitsi verorasitteena). Juuri henkisen eliitin näkökulma vaikuttaa olevan Ehrnroothin näkökulma. Ja tästä seuraa, että hyvinvointi-ideologia on hänen mielestään tullut tiensä päähän. Edessä voi olla vain romahdus.

Minusta hyvinvointiyhteiskunnan viime aikoina hiipunut menestys (ei siis epäonnistuminen) johtuu samasta kuin minkä tahansa yhteiskunnallisen ajattelun väljähtäminen. Aika muuttuu, olosuhteet ja aatteet sen mukana. Eri asia on, että Ehrnroothin muutosehdotuksiin suhtaudun kriittisesti. Mutta hyvinvointiyhteiskunnan päivittämistarpeesta olen samaa mieltä – täytyy vain löytyä oikea suunta.