Yhdysvaltain keskuspankki (FED) on juuri julkaissut puhtaaksi kirjoitetut puheenvuorot (transcripts) rahapolitiikkaa käsittelevistä kokouksistaan vuodelta 2008. Käy ilmi, että keskuspankin pankkiirit ovat olleet neuvottomia, mitä olisi pitänyt tehdä finanssikriisin käynnistyttyä. Se ei kuitenkaan ole Paul Krugmanin pointti, kun hän nostaa pöytäkirjoista huomionarvoiset asiat esiin tuoreessa New York Timesin kolumnissaan ”The Inflation Obsession”. Krugmanin päähuomio kiinnittyy pankkiirien ylisuureen inflaatiopelkoon ja se tapahtuu muiden oleellisempien asioiden kustannuksella.
The Atlantic-lehden tilastojen mukaan pöytäkirjoissa oli elokuussa 2008 peräti 322 mainintaa inflaatiosta ja vain 28 mainintaa työttömyydestä ja 19 mainintaa systeemisestä riskistä. Samat puheet jatkuivat pitkään tämän jälkeenkin. Kannattaa muistaa, että asuntojen hinnat olivat korkeimmillaan vuoden 2006 puolessa välissä ja hintojen romahdus oli pitkälle edennyt tauti syksyllä 2008. Tästä huolimatta inflaatio oli kaikkien pelon kohteena. On pakko kysyä, miten hereillä asiantuntijat ovat äkkikäänteissä. Vielä oleellisempi kysymys on, miksi pitkän ajan kuluessakaan ei osattu havainnoida oikeita asioita. Olisiko syy löydettävissä vuosien 2004-2007 ilmapiiristä. Itse muistan vauhtisokeuden, joka vallitsi. Kun joku yritti huomauttaa, että nyt mennään liian kovaa, niin vastaus oli: ”säälittävää!”
Myös alan lehdet ovat toitottaneet inflaatiopelkoja aivan viime vuosinakin. Kerta toisensa jälkeen on nostettu inflaation uhkakuva otsikoihin - turhaan. Krugmanin mukaan sama keskustelu käytiin jo suuren laman aikaan 1930-luvulla. Kun Englanti oli deflaatiokierteessä puhuttiin inflaatiouhasta. Ehkä tässä inflaatiokeskustelussa on myös kysymys siitä, että toisen maailmansodan jälkeen inflaatio oli oikeasti paha peikko ja nyt toisenlaisissa olosuhteissa ei olla pystytty luopumaan vanhasta mantrasta.
Vai mistä oikein on kysymys?
Krugmanin mukaan ei osata erottaa lyhyen ajan yksittäisten tuotteiden inflaatiosysäyksiä pidemmän ajan kokonaisinflaation todennäköisyydestä. Esimerkiksi öljyn hinta vaihtelee hyvinkin lyhyin aikavälein, mutta se ei merkitse, että olemattomat inflaatio-odotukset kokonaisuudessaan olisivat muuttuneet. Myös keskuspankin rahan painaminen on tulkittu herkästi inflaatioherkäksi välineeksi, vaikka talous vaeltaa taantumassa, eikä inflaatiolle ole sijaa.
Inflaatiolla pelottelijat ovat konservatiiveja esikuvinaan Friedrich Hayek ja Joseph Schumpeter. He varoittavat pakkomielteenomaisesti joka välissä valtion vaarallisista interventioista, jotka lisäisivät inflaatiouhkaa. Kysymys on ideologiasta: julkisen sektorin ei sallittaisi tehdä oikein mitään, ei myöskään piristää taloutta. Helpoin tapa torjua puuttuminen on pelotella tulevalla inflaatiolla. Tyypillistä tarjonnan taloustieteen argumentointia. Inflaatio ei ole toistaiseksi uhka kummallakaan puolella Atlanttia.
Krugmanin mukaan inflaatiopakkomielteen vallassa elävät ovat estäneet julkisia toimijoita tekemästä riittävästi taantuman torjumiseksi. Monin eri tavoin vaikuttava taantuma ja esimerkiksi Kiinan massiivinen tulo markkinoille halpoine hintoineen sekä kulutuselektroniikan halpenevat hinnat ovat estäneet tehokkaasti inflaation nousun.
Myönnän kyllä itsekin, että olen ihmetellyt inflaation vähäistä määrää jossain vaiheessa. Olen kuulunut niihin, jotka jo kouluajoista lähtien ovat pelännet inflaatiota pahimpana vaihtoehtona. Mutta ajat ovat muuttuneet, sodan jälkeiset vuosikymmenet ovat takana päin.
Milloin tapahtuu käänne? Missä vaiheessa oikeasti nousevat esille inflaatio-odotukset ja mitkä ovat silloin vastatoimet? Onnistuuko vastatoimien ajoitus? Kaikki – myöskin Krugman – näyttävät odottavan, että muutos tapahtuu hitaasti ja matillisesti: ei siis syytä huoleen?
Edellä kuvattu ”keskustelu”, jossa osapuolina ovat jälkikeynesiläinen Krugman ja inflaatiopelkoiset tarjonnan taloustieteen edustajat muodostaa tavattoman voimakkaan taloustieteen koulukuntien ja ideologioiden välisen ristiriidan, jonka keskellä edelleen elämme molemmin puoli Atlanttia.
------------------------------------------
Ehkä yllätykset tulevatkin toisaalta. Yhdistelmä, jossa korot ovat lähellä nollaa ja pörssikurssit ovat nousseet käsittämättömästi ovat houkutelleet pörssiyritykset omien osakkeiden ostoon yhä uudelleen halvalla velkarahalla. Ostoilla on tietenkin nostatettu kursseja. Samalla yritykset ovat nopeasti velkaantuneet.
FED on pyrkinyt velkapapereiden ostoillaan elvyttämään taloutta. Samalla kuitenkin markkinoille on pumpattu valtavasti rahaa, josta suuri osa on ajautunut pörssiosakkeisiin. Pörssin ”inflatorinen” kehitys merkitsee pörssikuplaa.
Liika raha tuppautuu aina menemään johonkin. Jotenkin saman tyyppinen ilmiö tapahtui 2000-luvun alussa, kun FED piti IT-romahduksen jälkeen korkoja liian alhaalla liian kauan (jopa neljä vuotta) elvyttääkseen taloutta. Osa halvasta velkarahasta meni asuntojen hintoihin tunnetuin seuraamuksin. Käykö nyt niin, että Fedin alhaiset korot asuntojen hintaromahduksen jälkeisen elvytyksen nimissä ovat menneet ja menevät pörssikurssien paisutteluun?
Tästä Krugman ei puhu mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti