Käsite voodoo-talous syntyi, kun George Bush vanhempi käytti sitä kuvatakseen edeltäjänsä Ronald Reaganin talouspolitiikkaa. Se oli Bushilta ainakin näennäisesti yllättävä veto, sillä edustavathan molemmat presidentit samaa puoluetta. Toisaalta olen oppinut tuntemaan nimenomaan vanhemman Bushin (pojasta ei polvi parantunut, päinvastoin) realistisena ja asiansa osaavana presidenttinä, jota jälkipolvi on aliarvioinut.
Olisiko kysymys perimmältään siitä, että Bush vanhempi edusti vanhoja perinteisiä konservatiivisia arvoja ja hänen edeltäjänsä Reagan ”päästi” riskipitoiset uusliberaalit opit (supply-side economics, trickle-down theory) salakavalasti konservatismin sisälle? Aluksi konservatiivit olivat innoissaan (ja äärioikeisto on edelleenkin!) uuden keksimisestä, mutta sitten tuli vastareaktio. Uusi talouspolitiikka jätti kuitenkin pysyvät jäljet amerikkalaiseen taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen ajatteluun, joskin kylvi synkän polarisaation siemenen johtavien puolueiden välille.
Bushin kommentti liittyy siihen erittäin ideologiseen lähestymistapaan, mikä Reaganilla oli omalla kaudellaan. Hän alensi veroja varsinkin suurituloisten osalta, ajoi ammattiyhdistystä alas ja pyrki pienentämään valtiota (so. pyrki heikentämään sosiaaliturvaa). Suuri osa Reaganin aikomuksista oli retoriikkaa, mutta verotuksen muutokset olivat todellisia. Niistä lisää vähän myöhemmin.
Puoluetoveri Bushkin havaitsi kuinka epärealistista Reaganin talouspolitiikka oli ja tuli vahingossa paljastaneeksi sen myös ulkopuolisille.
MOT oli valinnut aiheekseen (”Voodoo-talous otti vallan”) 3.3.2014 - rohkeasti, kuten aina - viime vuosikymmeninä noudatetun talouspolitiikan yhteyden mm. tuloerojen kasvuun ja yritysten suosimiseen verotuksessa. MOT kertoo hyvästä uskosta päästä ”hyvän kierteeseen” tarjonnan taloustieteen avulla. Malli tähän politiikkaan tuli Reaganin Yhdysvalloista ja Thatcherin Englannista.
Ohjelma on kunnianhimoinen yritys analysoida taloutta rakenteellisesti yhteiskunnassa heikommille jäävien näkökulmasta. Suhtaudun yritykseen periaatteessa myötäsukaisesti, mutta kyllä kritisoitavaakin löytyy. Melkein kaikki dokumentit yksinkertaistavat todellisuutta ja niin tapahtuu tälläkin kertaa.
Dokumentissa haastateltu professori Markku Kuisma näkee ongelmien ytimessä kansainvälisen verokilpailun, jolle ”ei ole tulossa loppua”. Tämä on helppo allekirjoittaa. Mutta mistä kaikki oikein lähti liikkeelle?
Yhdysvallat oli 1960-luvulla kehittymässä hyvinvointiyhteiskunnan suuntaan, vaikkei tuota nimeä tuolloin käytettykään. Viisikymmentä- ja kuusikymmentäluvut olivat Yhdysvaltain taloudellisen aseman kulta-aikaa. Myös keskiluokkaisilla kotitalouksilla meni lujaa, joskin köyhyyskin oli samaan aikaan räikeää. Hätkähdyttävää tässä oli, että 1940-luvun lopulta lähtien verotus oli kireää erityisesti korkeampien tuloluokkien osalta. Niinpä korkein marginaaliveroprosentti oli 1940-luvun lopulta 1960-luvun alkuun noin 90 prosenttia (todellisuudessa prosentti erilaisten vähennysten jälkeen oli toki alempi). Monet nykyliberaalit käyttävät hyvästä syystä tätä verotuksen tasoa esimerkkinä siitä, kuinka taloudella meni tuolloin paljon lujempaa kuin nykyisin, vaikka tänään saadaan nauttia paljon alhaisemmista veroprosenteista.
Yhdysvalloissa syntyi todellisia verokapinoita. Reaganin päästessä valtaan, hän dramaattisesti pudotti veroprosentteja (joskin yhdessä vaiheessa korotti pienituloisten veroja ideologiansa mukaisesti!) 1980-luvun alussa. Ylin marginaaliveroprosentti putosi 70 prosentista 28 prosenttiin! Uusliberaalien Arthur Laffer (ns. Lafferin käyrä) oli opettanut, että veroprosentin ollessa liian korkea verotulot itse asiassa putosivat. Reagan päätti ”korjata” asian kerralla. Tähän liittyvät tarjonnan taloustieteen opit, joiden mukaan rikkaille annetut verohelpotukset ”valuvat” (trickle-down) alaspäin koko kansantalouden hyväksi. Aluksi talous näyttikin kehittyvän odotettuun suuntaan, mutta sitten velkaantuminen alkoi kaatua päälle. Verot olivat aivan liian alhaalla kattaakseen menotalouden paineet. Jo Reaganin kaudella erityisesti puolustusmenot mitoitettiin aivan eri tasolle, kuin mitä oli liittovaltion tulotaso. Samaan aikaan menotalouden supistukset eli sosiaaliturvan leikkaukset jäivät lähinnä retoriikan tasolle.
Sen jälkeen veropolitiikka on tempoillut lähinnä sen mukaan, kuka on ollut Valkoisen talon isäntä. Clinton nosti ylimmän marginaaliveron 39 prosenttiin (liitovaltion talous saavutti tasapainon hetkeksi!), Bush laski sen 35 prosenttiin ja Obama kauhean riitelyn jälkeen nosti 39 prosenttiin. Lopputulemana oli kuitenkin rankka velkaantuminen 1990- ja 2000-luvulla lukuun ottamatta Clintonin kauden paria vuotta. Finanssikriisi – jonka jäljet johtavat monilta osin noudatettuun voodoo-talouspolitiikkaan – syvensi velkaantumista.
Reaganin politiikka oli yhdistelmä tiedettä, uskomustaloustiedettä ja ideologiaa: kun ”jokainen yrittää parhaansa, niin siitä seuraa kaikkien hyvä”. Kyynikko voisi lisätä tähän, että näin niitä aikuisten satuja keksitään!
Mutta miten tämä kaikki liittyy MOTin teemaan? Ajatus on, että Suomessa on noudatettu reaganilaista talouspolitikkaa ja unohdettu suhdannetasaukseen perustuva keynesiläinen talouspolitiikka. Yhdysvalloissa eräs presidentti Kennedyn talouspoliittinen neuvonantaja totesi 1960-luvun alussa, että suhdannevaihtelujen tasauksessa oli päästy pitkälle, mutta edelleen tasauksessa oli parannettavaa. Keynesiläisyys oli siis talouspolitiikan valtavirtaa. Onkin totta, että keynesiläisyys oli voimissaan tuolloin 1960-luvulla (talouskasvu oli myös tasaisen kovaa), mutta Suomessa ei ole oikein koskaan noudatettu keynesiläisyyttä. Suhdannevaihtelut ovat olleet jyrkkiä. Korkeasuhdanteessa on eletty ylikierroksilla ja taantumissa on iskenyt snellmanilainen kuritalous.
Osa MOTin kritiikistä koskee lähinnä menettelytapoja (talouspolitiikan avoimuutta) eikä niinkään noudatettuja talouspolitiikan ideologisia suuntaviivoja. Näin erityisesti koskien valtiovarainministeriön valmisteluja. En nyt kajoa näihin.
Reaganin Yhdysvaltojen toimenpiteet olivat paljon jyrkempiä, kuin mitä on voodoo-talouden toteutus Suomessa ikinä on ollut. Yhtymäkohtia kuitenkin löytyy: suurituloisten verotusta on kevennetty erityisesti pääomatulojen osalta, myös yritysverotusta on kevennetty. Veronalennuksia on käytetty, jotta talous piristyisi. Tuloksia on kuitenkin vaikeaa perustella ja todistaa. Erimielisyys saattaa syntyä 1990-luvun laman jälkeisistä vuosista: osa näkee lamasta nousun verojen kevennyksen ansioksi, mutta inhorealisti sanoo, että kaikki oikeastaan johtui devalvaatiosta. Nousun syy voi myös perustua elekroniikkateollisuuden nousuun.
Dokumentissa esille otetut tuottavuusohjelma, eläköitymisen myöhentäminen ja työttömien etujen pienentäminen tähtäävät kaikki työn tarjonnan lisäämiseen. Tämä on todella iso mielipiteitä jakava kysymys, sillä on vaikeaa perustella työn tarjonnan lisäämistä, jos työlle ei ole kysyntää. Olen mielessäni määritellyt asian niin, että työn tarjonnan logiikka perustuu erikoistapaukseen, siis siihen, että talouden ollessa nousussa ”työn tarjonta ottaa tulta” , so. työn tarjonnan lisääminen nousukauden kynnyksellä herättelee taloutta ja työmarkkinat alkavat imeä työvoimaa.
Jukka Pekkarinen perustelee dokumentissa noudatettua talouspolitiikkaa pragmaattisuudella, ts. käytäntö sanelee ja jos se on teorian mukaista, niin olkoon! Pekkarisen pragmatiikka koostuu talouspoliittisen ajattelun jatkuvuudesta ja hän kieltää yhteyden tietoiseen ideologiseen tarjonta-ajatteluun. Hän perustelee tarjontalähtöisyyden tarvetta työikäisten ikääntymisellä, tuottavuuden nousun hidastumisella ja viennin yksipuolistumisella. On ikään kuin jouduttu tarjontaongelman eteen ilman tarkoituksellisuutta. Pekkarinen kuitenkin myöntää, että asiantuntijatkin ovat ymmällä tapahtuneen edessä. Ohjelmassa käytetyt asiantuntijat Lauri Holappa, Pertti Honkanen ja hiukan yllättäen myös Markku Kuisma painottavat nykymallin ideologisuutta sekä sen irtautumista juuri pragmaattisuudesta.
Ehkä Kuisman analyysi on kaikkein terävin, kun hän toteaa, että tarjonnan taloustieteen teoriat ovat saattaneet olla alun perin jossain määrin perusteltavissa , mutta kun ne ovat muuttuneet yksinkertaistuksiksi ja ideologioiksi, ne ovat vääristäneet talouspolitiikka. Seurauksena on ollut voodoo-tyyppisiä ratkaisuja. Lafferin käyrä on mielestäni esimerkki tällaisesta sinänsä perusteltavissa olevasta ajatuksesta, mutta kun siitä on väännetty yksinkertaistettu ja tarkoitushakuinen ideologinen malli politiikan välineeksi, on jouduttu harhateille.
Iso kysymys on, miten sopeudutaan teknologiseen kehitykseen ja globalisaatioon. Missä määrin on kysymys Kuisman sanoin tarkoitushakuisesta ”sijoittajalähtöiseen globaalitalouteen sopeutumisesta”, ja missä määrin on kysymys siitä, että hyvinvointitappioita syntyy, koska talous toimii globaalisti halusimmepa tai emme, mutta hyvinvointiyhteiskunta toimii rajalliselta kansallisvaltiopohjalta.
Nuoren Lauri Holapan tuomio ”tarjonnalle, joka luo oman kysyntänsä”, eli tarjonnan taloustieteen klassiselle väitteelle, on mielestäni virkistävää tämän kaiken eliitin yksisuuntaistetun talouspoliittisen painostuksen alla. Hän moittii aiheellisesti kokonaiskysynnän unohtamisesta, valumisteoriaan (tihkumisteoriaan) uskomisesta ja takertumisesta kuritalouteen (austerity).
MOTin dokumentti on erinomainen keskustelupuheenvuoro, vaikka siinäkin yksinkertaistukset ovat silmiinpistäviä. Keskustelu jatkukoon.
www.historiajatkuu.blospot.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti