keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Vanha ja uusi kylmä sota, osa 1/2

Seuraavassa kirjoituksessa on lähtökohtana oletus, että on syntymässä uusi kylmä sota. Sillä, onko todella tapahtumassa niin, en rasita itseäni. Tämä on oletus, jonka varassa yritän ymmärtää juuri nyt tapahtuvaa vastakkainasettelua.

Seuraavassa käytän käsitteitä vanha (1946-1991) ja uusi kylmä sota (2010-luvulla).

Vanhan kylmän sodan yksi merkkipylväistä oli Winston Churchillin puhe Fultonissa vuonna 1946, jossa hän julisti ”rautaesiripun laskeutuneen mantereen halki Itämeren Stettinistä Adrianmeren Triesteen”. Lännen ja idän rajat sementoitiin jo toisen maailmansodan aikaisissa neuvotteluissa liittoutuneiden kesken. Kylmää sotaa käytiin siis keskeltä Eurooppaa kulkevalla rajalla. Sotaa käytiin Neuvostoliitto-johtoisen idän ja USA-johtoisen lännen välillä asevarustelun avulla ja sitä uhkana käyttäen toista osapuolta vastaan. Taistelu tapahtui paljolti ydinasepelotteen avulla kuitenkin niin, että kuumaa sotaa pyrittiin välttämään viimeiseen saakka. Molemmilla oli ydinasearsenaalia toisen tuhoamiseen moneen kertaan. Ydinaseet paradoksaalisesti estivät paikallisten konfliktien eskaloitumisen suursodaksi.

Jo Yhdysvaltain kuuluisa Moskovan suurlähettiläs George F. Kennan totesi 1940-luvun lopulla, että Kreml ”suhtautuu neuroottisesti maailman tapahtumiin” ja tämän takana on sen perinnäinen turvattomuuden tunne. Turvallisuutta uhkasi taloudellisesti ylivoimainen länsi.

Kennan piti Neuvostoliiton laajentumishalukkuutta pohjimmiltaan vuosisatoja vanhan venäläisen nationalismin luonnollisena jatkeena.

Kennan päätyi siis kahteen johtopäätökseen: 1) Venäjä kokee turvattomuuden tunnetta ja 2) Sillä on laajentumispyrkimysten traditio. Kuitenkin Kennan totesi painokkaasti, että Neuvostoliitto päinvastoin kuin Hitler ei ryhdy seikkailupolitiikkaan. Se ei ota tarpeettomia riskejä.

Tietenkin Kennan toi esille myös ideologian Neuvostoliiton politiikan johtotähtenä: vallitsi sovittamaton ristiriita sosialismin ja kapitalismin välillä.

Tänäkin päivänä Kennanin johtopäätökset ovat relevantteja. Hän ikään kuin näki Neuvostoliiton (Venäjän) läpi ja suositteli esimiehilleen ulkopolitiikan perusteita näistä lähtökohdista. Näin syntynyt ”patoamispolitiikka” (Policy of Containment) heijastuu myös tänä päivänä USA:n suhtautumisessa Venäjään.

Molemmilla kylmän sodan osapuolilla oli sotilasliittopohjaiset etupiirinsä, lännellä Nato ja idällä Varsovan liitto. Näiden väliin jäivät ns. puolueettomat valtiot kuten Sveitsi, Itävalta ja Ruotsi. Lisäksi vastavoimaksi bipolaariselle maailmankäsitykselle synnytettiin Afrikan ja Aasian maiden yhteenliittymä taistelemaan kolonialismia vastaan ns. Bandungin konferenssin (vuonna 1955) tuloksena. Tästä yhteenliittymästä kehittyi ”sitoutumattomien valtioiden liike” (Non-aligned Movement), joskaan se ei koskaan kehittynyt miksikään valtavirran yksimieliseksi liittoutumaksi, päinvastoin osa mukana olleista maista jäi lännen puolelle ja osa sovelsi sosialismia yhteiskuntajärjestelmässään.

Oliko kylmä sota lännen voitto ideologisessa taistelussa vai oliko kysymys ensisijaisesti valtapolitiikasta? Sosialismin häviämisen jälkeen kylmä sota on edelleen relevanttia neljännesvuosisadan tauon jälkeen. Eikö silloin kannata korostaa muita syitä kuin ideologisia syitä uuden (ja miksei myös vanhan) kylmän sodan katalysaattorina?

Uudessa kylmässä sodassa näyttää muodostuvan Yhdysvaltojen johtama länsi toiselle ja Venäjä mahdollisine liittolaisineen toiselle puolelle. Äkkipäätä ajatellen symmetriaa ei voi olla, koska osapuolien voimavarat ovat niin eri tasolla. Venäjän ydinasearsenaalin takia tällainen arvio on kuitenkin pettävällä pohjalla: Venäjä on sotilaallisesti vahva. Kolmas voimaryhmä on Kiinan ympärille muodostunut tai muodostuva kehittyvien maiden ryhmä, mutta onko lopulta mikään muuttunut tässäkään suhteessa? Kiina oli voimatekijä myös vanhan kylmän sodan aikana eikä mitenkään asettunut Neuvostoliiton puolelle, vaikka ideologia oli suurin piirtein sama.

Venäjä ilman sosialismia on ydinasevalta, jolla on oma etupiirinsä. Sillä ei ole nyt sotilasliittoa puskurinaan. Nato sen sijaan on olemassa vahvistuneena, vaikka Varsovan liitto on hajonnut neljännesvuosisata sitten. Jos asettuu Venäjän asemaan, näyttää Nato laajentuneen aggressiivisesti kohti Venäjän ydinalueita. Venäjän näkökulmasta Nato on edelleen sen vihollinen, vaikka kuinka toitotetaan rauhankumppanuudesta ja selitetään hienovaraisesti sen ystävällismielisiä tarkoitusperiä. Synnytetään ikään kuin kuva, että Venäjän karhua vastassa on nallekarhu, jolla on pehmeät ja hyväntahtoiset aikomukset. Naton taholta yritetään luoda yhteenkuuluvuutta lännen demokratioiden välille, jotka ”jakavat samat arvot”. Tämä on sinänsä ymmärrettävää, mutta samalla korostetaan kylmän sodan hengessä vastakkainasettelua idän autoritäärisen yhteiskuntamallin kanssa.

Vanhassa kylmässä sodassa taistelut käytiin etupiirien rajoilla (Vietnam, Korea, Afrikka, Lähi-itä). Etupiirien sisällä kumpikaan ei aidosti haastanut toista. USA pystytti Pax Americanan Väli-Amerikkaan ja Etelä-Amerikkaan Länsi Euroopan lisäksi ja Neuvostoliitto teki säälimättömästi tyhjäksi omien liittolaistensa kapinayritykset Itä-Euroopassa (Itä-Saksa, Unkari, Puola, Tsekkoslovakia).

Vakavimmat kriisit syntyivät katsekontaktietäisyydellä Berliinissä (Checkpoint Charlie!) vuonna 1961 ja Kuubassa vuonna 1962. Juuri Kuubassa Yhdysvallat tulkitsi Neuvostoliiton tunkeutuneen omaan etupiiriinsä ja silloin kolmas maailmansota oli myös lähinnä puhkeamista.

Kylmän sodan villi kortti oli Kiina. Se sijoitti itsensä taktisesti ja strategisesti kahden suurvallan väliin ja vaati itselleen kunnioitusta kolmantena maailmanmahtina.

Vanhassa kylmässä sodassa oli taipumusta tulkita kaikki kriisit ideologisesti kylmän sodan asetelmiksi. On selvää, että osa kriiseistä kärjistyi paikallisiksi sodiksi ideologisen asetelman ylitulkinnan vuoksi. Tyypillinen esimerkki tästä on Vietnamin sota. Se oli myös esimerkki ”Münchenin kaavan” soveltamisesta täysin uusissa olosuhteissa. Münchenin kaavalla (1938) tarkoitan diktaattorin pyrkimystä uhkaillen saavuttaa etuja syöden pikkuvaltion toisensa perään ilman akuuttia sodan vaaraa. Vietnamissa ”Münchenistä” käytettiin nimeä dominoteoria. Sen mukaan yksi toisensa jälkeen Kaukoidän maat alistetaan kommunismiin pystyyn asetettujen, mutta kaatuvien dominopalikoiden tapaan, jos etenemistä ei pysäytetä Vietnamissa.

Vietnamissa mikään ei mennyt teorian mukaan. Vaikka Yhdysvallat hävisi sodan totaalisesti, ei Vietnamin ”menetys” johtanut Kaukoidän maiden siirtymiseen kommunistisiksi. Historia ei siis toista itseään, vaikka meilläkin yritetään luoda Ukrainasta ”Münchenin sääntöä”. Lyndon B. Johnson käytti eksaktisti tätä samaa vertausta perustellessaan, miksi USA:n piti pysyä Vietnamissa. Robert McNamaran tulkinta - paljon sodan päättymisen jälkeen - Vietnamista sisällissotana vaikuttaa osuvalta. Vietnam vain sopi hyvin kylmän sodan klassiseen kaavaan ideologioiden välisestä taistelusta.

Myöskään Afrikassa sosialismi ei edennyt alkumenestyksen jälkeen. Afrikka oli ideologioiden välinen taistelukenttä. Eikä arabisosialismikaan menestynyt Neuvostoliiton odottamalla tavalla.

Juuri näinä aikoina Kiinalla on ehkä suurimmat intressit levittää vaikutusvaltaansa perinteisten etupiirien ulkopuolella Afrikassa. Se on myös saavuttanut taloutensa ekspansion avulla menestystä mantereella.

Etelä-Amerikassa Chile on esimerkki ideologian ylikorostamisesta valtataistelun osana. Chile oli harvoja vuosikymmenien ajan demokraattisesti johdettuja Etelä-Amerikan valtioita. Nixonin ja Kissingerin vainoharhaisen ja hysteerisen tulkinnan mukaan Chile näytti ”menetetyltä”, kun Salvador Allende pääsi normaaleissa demokraattisesti järjestetyissä vaaleissa valtaan. Jopa Chilen armeijan johto oli demokratian kannalla. Mutta USA:n mielestä kylmän sodan asetelmaa oli väkisin toteutettava Chilessä. Valtaan nostettu Augusto Pinochet oli Chilen demokratian tuhoamisen symboli.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti