Venäjä on suivaantunut Ukrainan vallanvaihdosta ja käynnistänyt voimakkaan painostuksen ja kampanjan Ukrainan uusia vallanpitäjiä vastaan. Myös sotilaallisiin toimenpiteisin on ryhdytty. Sotaharjoitus on meneillään ja Krimin sotilastukikohtien reviiriä ollaan laajentamassa.
Venäjä on loukannut suvereenin valtion oikeuksia päättää omista asioistaan. Sen menettelyn ovat tuominneet kaikki varteenotettavat tahot. Liityn tuomitsijoihin.
Venäjä on vuokrannut Sevastopolin tukikohdan laivastonsa käyttöön aina vuoteen 2042 saakka. Nyt vallasta syrjäytetty Ukrainan presidentti Viktor Janukovitsh jatkoi vuokrasopimusta Venäjän kanssa pari vuotta sitten. Vastineeksi Ukraina saa Venäjältä halvempaa kaasua.
Tukikohta on ollut Sevastopolissa 1700-luvulta lähtien.
Krimin niemimaan väestöstä enemmistö eli 58,8 prosenttia on venäjänkielisiä (koko Ukrainan väestöstä 20 prosenttia on venäläisiä) ja he suhtautuvat myötämielisesti Venäjään ja kannattavat paluuta Venäjän vallan alle. Ukrainalaisia Krimin väestöstä on 24 prosenttia. Lisäksi on otettava huomioon tataarien vähemmistöryhmä (noin 12 prosenttia) , joka nyt näyttää liittoutuneen ukrainalaisen vähemmistön kanssa. Itse asiassa Krimin niemimaan asemassa on yhtäläisyyksiä Suomeen sillä tavalla, että Porkkalan palautus ja Krimin siirtyminen Ukrainan neuvostotasavallan yhteyteen tapahtuivat kansainvälisen suojasään aikaan 1950-luvun puolivälissä. Päätöksiä oli silloin tekemässä ukrainalainen Nikita Hrustsev.
Neuvostoliiton hajotessa venäläisenemmistöinen Krimi halusi Venäjän yhteyteen, mutta ongelmasta päästiin sopuun ja kompromissina Krimistä muodostettiin autonominen tasavalta. Oma arvioni on, että venäläisen väestön suuri määrä ja autonomia ovat alunperinkin tehneet Krimin niemimaasta venäläisten silmissä puoli-itsenäisen.
Hyvin monilla ihmisillä on käsitys, että Vladimir Putinille totuus on vain helposti muokattava väline asetettuihin tavoitteisin pääsemiseksi. Häneen ei yksinkertaisesti voi luottaa. Katsantokantaa tukee yksisuuntaistettu venäläinen media, joka on alkanut harjoittaa propagandaa Krimin venäläisväestöä puolustaakseen. Kerrotaan kuinka ihmiset pakenevat Venäjälle. Rajoille muodostuu jonoja, mutta ei kerrota, että jonot ovat Puolan rajalta, jonne hätääntyneet ukrainalaiset pyrkivät.
Rohkenen kuitenkin asettua ”vihollisen asemaan” eli pyrin erittelemään, mitkä syyt venäläisillä on toimenpiteisiinsä. Voisiko olla jopa niin, että venäläiset ovat aidosti huolestuneita kansalaistensa kohtalosta uusien vallanpitäjien alaisuudessa? Joka tapauksessa - huolesta huolimatta - toimenpiteet ovat olleet ylimitoitettuja. Toisaalta paniikkimainen suhtautuminen kriisin eskaloitumiseen on saanut ajoittain hysteerisiä piirteitä.
Olen viime aikojen suomalaisessa keskustelussa erottavinani pari johtavaa linjausta, joita seuraavassa erittelen. Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltoila toi esille yhden näkemyksen, jonka mukaan Venäjän sisäinen tilanne on synkeä, Venäjän eskaloitumiseen pitää varautua (lännen pitää asettaa seinä Venäjän toimille) ja Suomen pitää varautua puolustustaan vahvistamalla tulevaisuuteen (ja Venäjän uhkaan). Toisaalta Heikki Talvitie, Suomi-Venäjä-Seuran puheenjohtaja painotti, ettei Suomen ja Venäjän suhteisin pidä sotkea kaikkia kriisejä. Talvitie ei näe kriisiä edes koko Ukrainan kokoisena, vaan vain Krimiä koskevana ja sielläkin kysymys on Sevastopolin turvaamisesta.
Tässä kaksi erilaista näkökulmaa tähän kriisiin. Oleellinen ero on siis suhtautumisessa kriisin laajenemiseen.
Suomen valtion Ukraina-linja näyttäisi perustuvan EU:n yhteiseen linjaan eikä varautumista suurempaan konfliktiin Suomen puolelta juuri nyt tarvita. Suomen linja on siis maltillinen, niin kuin sen pitääkin olla.
Jos raaputtaa vähän eskaloitumisen uhkana näkevien taustaa, niin sieltä paljastuvat natomieliset tahot.
Nyt haikaillaan sen perään, että ”Nato-ikkuna ehti umpeutua”, ikään kuin tällainen avoin ikkuna olisi meidät pelastanut joltakin tulevalta pahalta.
Juuri nyt ollaan vaiheessa, jossa tunnustelut kriisin ratkaisemiseksi ovat käynnistymässä. On vaikea ymmärtää näitä hätiköityjä mielipiteitä, joilla luodaan kuva akuutista sodan mahdollisuudesta.
Mikä voisi horjuttaa edellä esitettyä? Voi olla, että järkiperäinen ajattelu ei johda kriisin parhaaseen analysointiin, vaan tarvitaan tunteiden koko kirjon huomioonottaminen. Myönnän avoimesti, että olen heikoilla, jos Ukrainan tapahtumia joudutaan arvioimaan pääosin tai pelkästään tunnepohjaisten reaktioiden näkökulmasta.
PS
HS:n mukaan (5.3.2014) venäjää äidinkielenään puhuvien osuus Krimillä on 77,0 prosenttia.
www.historiajatkuu.blogspot.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti