Helsingin Sanomat julkaisi jälleen Nato-jäsenyyden kannatusmittauksen. Kysely on tehty 4-5.2. 2014 eli juuri ennen Venäjän Ukrainaan suuntaamia vastatoimia. Olen jännityksellä odottanut mielipidetiedustelua, joka tehdään nyt kun Ukrainan kriisi on meneillään. Eliitin painostus on kova. Hurjimmat vaativat Nato-liittoutumista heti, ei kun hakemus vetämään.
Tilanne Nato-kannatuksessa HS:n mukaan ei ole oikeastaan värähtänytkään edellisistä mittauksista. Kannatus on todella alhaalla (18 prosenttia). Pidemmällä aikavälillä Nato-kannatus on laskenut erityisesti siitä, mitä se on ollut vuosina 2005-2010.
Jos katsoo mielipiteensä julkisuuteen juuri nyt esille tuoneiden mielipiteitä, niin selvästi yliedustettuna ovat olleet liittymisen kannattajat. Se merkinnee sitä, että uusi mittaus näinä aikoina nostaa Nato-kannatusta tähän nyt tehtyyn kannatusmittaukseen verrattuna.
Hesari on julistautunut nähdäkseni Nato-kannattajaksi, joka on hiukan yllättävä poikkeama sitoutumattomalta, liberaalilta lehdeltä. HS-gallupin käsittelytapa 6.3.2014 (”Kreikka-vaaleista tuleekin Krimi-vaalit”) oli erikoinen. Mielipidetiedustelun epämiellyttävä (?) tulos häivytettiin taustalle lehden kommentoinnissa ja pääasiaksi nostettiin puolustuskyvyn parantaminen: Suomen puolustusvoimille kuulema ”sataa lupauksia rahasta”. Pitäisiköhän pistää jäitä hattuun!
On tietysti ymmärrettävää, että ihmiset ovat huolestuneita, mutta on vaikea ymmärtää panikoitumista. Minusta on noloa, että eliitti (johon kai itsekin kuulun) käyttäytyy kaikkein säikyimmin. Ollaankohan kristallikruunuja jo irrottelemassa muuttokuormaan?
Otan historianäkökulman aiheeseen. Suomen ja Venäjän historia on täynnä sotia ja olemme hävinneet niistä useimmat. Asia näyttää selvältä: tulevaisuudessa tarvitaan vähän tukevampaa selkänojaa!
Mutta onko näin?
Venäjän ja Suomen sodat ovat liittyneet usein paitsi Ruotsin vallan laajentumispyrkimyksiin, niin myös liittoutumisiin Suomen ympäristössä meidän vahingoksemme.
Käsittelen seuraavassa asiaa ns. risuaitatekniikalla, josta risut on riisuttu pois. On täysin lukijan päätettävissä onko seuraavassa esitetty yhteenveto pelkistys, yksinkertaistus vai peräti vääristelyä.
-------------------------------------------
Kaarle XII:n tavoitteena oli luoda vielä aiempaa suurempi Ruotsi 1700-luvun alussa. On totta, että Tanska, Venäjä ja Puola julistivat sodan Ruotsille, mutta alkumenestys houkutteli Kaarlen ahnehtimaan suurvalta-asemaa. Kauas Venäjän alueelle ulottunut ryöstö- ja sotaretki päättyi onnettomasti ja Suomi oli tietenkin kärsivä osapuoli.
Sitten tuli hattujen ”kostosota” Venäjää vastaan 1740-luvun alussa, jolla pyrittiin kuittaamaan Kaarle XII:n tappiot. Murheellisesti kävi siinäkin.
1700-luvun lopulla Kustaa III yritti lisätä suosiotaan hyökkäyssodalla Venäjälle. Tuloksen oli näennäisesti voitto (merellä), mutta ei niin merkittävä, että rajoja olisi muutettu.
Sitten tuli Suomen sota. Napoleon painosti Venäjän avulla Ruotsia mannermaasulkemukseen Englantia vastaan, mutta itsepäinen Ruotsin kuningas pisti hanttiin. Aleksanteri I ei olisi mitenkään halunnut sotaa vähäpätöisen Suomen takia, mutta joutui lopulta antamaan periksi Napoleonin toistuville vaatimuksille. Sota päättyi tunnetulla tavalla. Tappiosarakkeeseen tuli taas yksi merkintä.
Sortovuodet ovat harvoja selkeitä pelkästään Suomeen kohdistuneita aggressioita Venäjän taholta ilman ulkopuolisia liitto- , etupiiri- ym. suhteita. Tavoitteena oli selkeästi saada Suomi kuriin. Tosin Suomi silloin kuului Venäjään.
Itsenäistyminen tapahtui onnekkaiden sattumusten yhteisvaikutuksesta. Venäjä ja Saksa heikkenivät saman aikaisesti 1917-1918. Venäjän ja Suomen välille ei syttynyt sotaa ehkä eniten Venäjän sekasortoisen tilanteen takia. Bolsevikit tunnustivat ensimmäisinä Suomen itsenäisyyden. Saksalla oli huomattavan pitkälle vietyjä tavoitteita Suomen suunnalla mm. raaka-ainevarojen lähteenä, mutta onneksi Saksa luhistui juuri vuoden 1918 aikana.
Talvisodan taustalla oli ns. Ribbentrop-sopimus, jossa Saksa ja Neuvostoliitto jakoivat välissään olevia alueita etupiireihin. Suursodassa Suomi oli tahaton välikappale, jolta ei kysytty mielipidettä. Silti haluan tuoda esille Stalinin käsittämättömän pitkämielisyyden, jolla hän yritti taivuttaa Suomen alueluovutuksiin tai pikemminkin aluevaihtoihin. Olisivatko rajoitetut tavoitteet riittäneet Stalinille? Tämä on asia, josta kiistely on julistettu loppuneeksi: Stalin yritti etupiirisopimuksen mukaisesti vallata koko Suomen.
Kun asia jäi talvisodassa kesken pyysi Molotov marraskuussa 1940 Hitleriltä lupaa saada hoitaa sopimus loppuun saakka eli miehittää Suomen. Hitler ei suostunut.
Jatkosota käynnistyi, kun saksalaiset hyökkäsivät 22.6. 1941 Suomen ilmatilaa hyväksikäyttäen Neuvostoliiton kimppuun. Suomen puolelta sota oli aluksi talvisodan hyvityssota Saksan rinnalla muuttuen sitten suursuomisodaksi edelleen Saksan rinnalla. Jälleen ihmeelliset onnen tähdet olivat Suomen yllä, kun Saksa heikentyneenä joutui irrottamaan otteensa Suomesta ja Neuvostoliitto vahvistuneena halusi edetä suorinta reittiä Berliiniin. Pääsyy menestykseen oli toki Suomen armeijan taistelukyky.Suomi pelastui tästäkin puristuksesta.
Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto oli lähinnä kiinnostunut – paitsi YYA-sopimuksen tinkimättömästä noudattamisesta - niin myös luoteisrajansa puolustamisesta. Tällöin muutamaan otteeseen Neuvostoliitto olisi halunnut venäläis-suomalaista esikuntayhteistyötä sotaharjoituksineen (erityisesti 1978) ja toisaalta neuvotteluja luoteisrajansa yhteisvoimin tapahtuvasta turvaamisesta (erityisesti ns. Andrushkevitshin tapaus) 1970-luvun alussa. Ensimmäisessä tapauksessa puolustusvoiman komentaja Lauri Sutela torjui yhteistyön, vaikka Kekkonen piti ”jonkinasteista” yhteistyötä mahdollisena. Jälkimmäisessä tapauksessa Suomi suoritti joitakin väistöliikkeitä aluksi, mutta sitten Sutela ilmoitti suorasukaisesti, että Suomi puolustaa yksin omia rajojaan. Tämä lienee Suomen periaatteellinen kanta. Siispä Venäjä nyt pyrkii itse huolehtimaan luoteisrajansa turvallisuudesta. Ei pidä yllättyä, jos venäläiset perustavat tukikohtia Muurmanskin alueelle.
Olen edellä halunnut kuvata Suomen ja Venäjän (Neuvostoliiton) ongelmallisia suhteita todistaakseni, että Suomi ei ole ollut Venäjän ensisijainen kohde, vaan kriisit ja sodat ovat yleensä liittyneet erilaisiin liittoutumiin eri osapuolten kesken Suomen lähiympäristössä. On tietenkin selvää, että jatkossakin voidaan tehdä sopimuksia Suomen pään yli, enkä näe niitä liittoutumis- tai liittoutumattomuuskysymyksinä. Liittoutuminen merkitsee, että Suomen ja Venäjän välille muodostuu aiemmasta poikkeava etupiiriraja. Suomea on vaikeaa käyttää vaihtorahana, mutta molemmat osapuolet raahaavat rautaa rajalle. Olemme mahdollisen konfliktin eturintamassa.
Venäjän ensisijainen intressi ei ole Suomi, vaan sen luoteisraja, jossa sitä vastassa on Nato. Suomen tavoitteena tulee olla – niin kuin tähänkin asti – rauhan säilyttäminen alueella.
Jostakin syystä meillä on muutamien viime vuosien aikana vähitellen ja tietoisesti kasvatettu Venäjän viholliskuvaa. Kun näin on jatkettu tarpeeksi pitkään, muodostuu viholliskuvasta tottumus, itsestäänselvyys. Ketä tämä palvelee?
Voittopuolisesti Suomen ja Venäjän suhteet ovat hyvät. Tämä tahtoo unohtua. Edellä niitä on tarkoituksellisesti käsitelty kriisien ja sotien näkökulmasta. Meille on tärkeintä säilyttää hyvät ”markkinataloussuhteet” ja pyrkiä toistemme ymmärtämiseen entistä syvällisemmin.
Pohjan Suomen linjalle tarjoaa Paasikiven ja ehkä Carl Enckellin linja (josta olen kirjoittanut aiemmin blogikirjoituksen: ”Carl Enckellin linjalla”, 11.9.2012) modernisoituna ja irrotettuna välittömästi toisen maailmansodan jälkeisestä viitekehyksestä. Enckell puuttui nimenomaan joidenkin suomalaisten nöyristelykulttuuriin ja jopa maanpetokselliseen toimintaan.
Venäjän taholta tulee aika ajoin painostusta, kuten lastenhuoltajakiista osoitti. Tähän on syytä tottua, joskaan sitä ei pidä hyväksyä. Venäjän ja venäläisten sielun ymmärtäminen tarkoittaa sitä, että näemme Venäjän halun puolustaa omia kansalaisia myös (toisen) suvereenin valtion alueella. Meidän on vain opittava tämä ja rakennettava vasta-argumenttimme, vaikka se merkitsisikin tilapäistä viilenemistä suhteissamme.
Muutoin näen suhteemme vähän samalla tavalla kuin Nikolai I. Kun Nikolain avustajat tulivat esittämään, että itsenäisesti käyttäytyvälle Suomelle pitäisi tehdä jotain, hän vastasi jotenkin tähän tyyliin , että ”älkää tulko esittämään minulle Suomen asioita, se on ainoa rauhallinen kolkka rajoillamme”. Juuri tästä on kysymys. Meillä on itsellämme tärkeä rooli ylläpitää rauhan rajaa. Siihen ei kuulu nähdäkseni sotilaallinen liittoutuminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti