Antti Alaja ja Esa Suominen ovat kirjoittaneet taustateoksen viime vuosien talousmyllerrykselle. Kirjan nimi on ”Taloutta työväelle – markkinaliberalismin myyttejä murtamassa” (Into, 2013). He käyvät läpi talousteorioita John Maynard Keynesistä lähtien valottaakseen talouden prosesseja. Keskiössä on finanssikriisiin johtaneet syyt ja erityisesti teoriat tapahtuneen taustalla.
Käsittelen seuraavassa kirjaa rajoittuen pääosin taloustieteen sisällä olevien koulukuntien arviointiin.
Kirja asettaa vastatusten - syystäkin - uusklassisen taloustieteen tarjontapohjaisen ajattelun ja keynesiläisen kysyntäorientoituneen ajattelun (käytän tässä kirjoituksessa jälkikeynesiläisyydestä nimeä keynesiläisyys). Oikein oivallettuna kirja on jännittävä kuvaus dramaattisesta taistelusta taloustieteen sisällä. Ja kyllä se on kertomus myös hillittömästä oikeassa olemisen tarpeesta tai ”pakosta”.
Pitääkö taloustiedettä käsitellä luonnontieteen luonteisena tieteenä vai käyttäytymistieteenä? Pyrin valaisemaan myös tätä problematiikkaa seuraavassa. Taloustieteen yksi tragedioista on, että dominoiva ”tehokkaiden markkinoiden teoria” edellyttää rationaalisuutta ihmisten käytöksessä. Ajatus on, että kun jokainen yksilö käyttäytyy rationaalisesti, seuraa siitä järkiperäinen käytös taloudessa kokonaisuudessaan. Mutta mikä oli tulos? Finanssikriisissä kaikkien alhaisimmat vaistot nousivat päällimmäisiksi. Ahneus ja moraalikato paljastivat ihmisen todellisen luonteen ja muuttivat radikaalisti käsitystä sääntelyn tarpeesta.
Tehokkaiden markkinoiden maailmassa rationaalisuus viedään niin pitkälle, että laskusuhdanne on enää vain ”välttämätön paha”. Kukapa rationaalisesti käyttäytyvä ihminen tieten tahtoen aiheuttaisi itselleen tai muille vahinkoa! Mutta sitten tulee iso mutta…. Rationaalisen käyttäytymisen oletus kumoutuu sillä, että toimijana on raadollinen ihminen, jonka oma etu ei ole läheskään aina kaikkien muiden etu ja monesti ei edes hänen oma etunsa. Kahden oppisuunnan ristiriita tulee siis esille voimakkaana suhtautumisessa talouden syklisyyteen. Keynesiläisten mukaan talouden syklit kuuluvat kapitalismin sisäiseen rakenteeseen.
Uusklassikkojen mielestä markkinoilla olevaan tietoon sisältyy kaikki tarvittava informaatio. Keynesiläisten kriitikoiden mielestä markkinoilla vallitsevana olevaan epäsymmetriseen tietoon ja informaatioon kiinnitetään aivan liian vähän huomiota.
Tehokkaiden markkinoiden teoriassa oletetaan, että markkinavinoumat korjautuvat itsestään. Toisinajattelijoita oli yllättävilläkin tahoilla: George Soros, joka on kokeillut kaikki konnankoukut, mihin markkinoilla pystytään taisi kerran sanoa, että markkinat ovat vain hetken tasapainossa, kunnes jälleen vaipuvat ”normaalitilaan” eli epätasapainoon.
Kun siis markkinoiden piti kyetä korjaamaan itseään, kuten rationaalinen ajattelu edellyttää, ei valtiolle tai yhteiskunnalliselle säätelylle jäänyt oikeastaan roolia.
Miten tätä ajattelua toteutettiin käytännössä? Jo presidentti Clintonin aikana kumottu Glass-Steagall Act (1999) oli esimerkki siitä, kuinka kuviteltiin markkinoiden itsensä tietävän parhaiten, mitkä menettelyt johtivat parhaaseen lopputulokseen. Mahdollistettiin samanlainen tilanne, mikä tapahtui suuressa lamassa 1930-luvulla, kun talletus- ja investointipankit toimivat saman katon alla. Ihmiset menettivät esimerkiksi eläkesäästönsä, kun niistä saadut rahat oli riskisijoitettu ja riskit realisoituivat lamassa.
Glass-Steagallin kumoamiseen jälkeen palattiin takaisin ennen vuotta 1933 vallinneeseen tilanteeseen, jossa oli mahdollista perustaa finanssitavarataloja (talletus-, investointi- ja vakuutuspalvelut samassa yrityksessä). Tähän sisältyi paha ajatusvirhe, joka maksoi hirvittäviä summia finanssikriisiä seuranneessa suuressa taantumassa.
Alan Greenspan, joka toteutti käytännössä keskuspankin johtajana näitä teorioita myönsi virheensä (hän sanoi, että ”ajattelussani oli virhe”) oltuaan kongressin kuultavana syksyllä 2008. Siitä ei tarvinnut mennä kuin kaksi vuotta taaksepäin (2006), niin vastaan tulee sama mies, joka juuri tuolloin siirtyi eläkkeelle FEDistä juhlittuna sankarina, ja joka monien mielestä oli kaikkien aikojen paras keskuspankkijohtaja.
Kysymys ei ollut tietenkään mistään yhdysvaltalaisesta kokeilusta. Kulovalkean tavoin säätelyn purkuepidemia kaikkine lisukkeineen levisi ympäri maailman Suomeen saakka.
Uusklassisen taloustieteen kannattajien lempilapsi oli ja on pieni julkinen sektori. Isoa ei tarvita, koska talouden tasapaino hoituu markkinamekanismien kautta. Päinvastoin raskas julkinen sektori hidastaa talouden kehitystä.
Päinvastaista mieltä oli keynesiläinen Hyman P. Minsky, joka arvioi, että talouden suotuisa kehitys välittömästi toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä johtui julkisen sektorin isosta koosta, joka vakautti talouden voimakkaita heilahteluja. Työttömyysturva ja sosiaaliturva muodostivat ns. automaattiset vakauttajat.
Lainaan tähän Alajan ja Suomisen kirjasta kohdan, joka myös omasta mielestäni (”Työvoimamaaottelu Ruotsi vastaan Suomi”, 16.2.2014) on avainasia työttömyysongelman hoitamisessa: ”Minsky hahmotti työtakuujärjestelmän…. osana epävakaan kapitalismin vakauttamiseen tähtäävää institutionaalista kehystä, sillä (työtakuujärjestelmä)ohjelmien kautta ison valtion toiminnasta tulisi entistä vastasyklisempää ja päätösperäisen elvytyksen rooli jäisi vähäisemmäksi”. Hyvinvointiyhteiskunnan toimivuuden kannalta automaattiset vakauttajat ovat järjestelmän ytimessä, koska ne toimivat siltana suhdannevaihteluissa. Minskyn, kuten myös minun mielestäni, (isolla) julkisella sektorilla tulisi olla vastuu viimekätisestä työllistymisestä. Myös Minskyn viittaus elvytyksen toissijaisuudesta koskien työttömyyttä (erityisesti vajaatyökykyisiä ja ikäihmisiä) on terävä havainto. Elvytys on enemmänkin kansantalouden suuren kuvan tukemista matalasuhdanteessa.
Työtakuujärjestelmän käyttöönotto edellyttäisi mielestäni jonkinasteista yhteiskuntasopimusta, jossa elinkeinoelämä hyväksyy työttömien palkkaamisen julkiselle sektorille työtakuujärjestelmän kautta (ilmaistahan se ei ole) sitä vasten, että elinkeinoelämä itse saa palkata ”parhaat päältä” ja sitä vasten, että se kohtuullistaisi arvostelua koskien julkisen sektorin työn tuottavuusvaatimuksia. Totta kai yksityinenkin sektori osallistuu työvoiman rekrytointiin aktiivisesti, jos kysyntä niin sallii.
On päivän selvää, että tämä ajattelu lyö pahasti korvalle pienen valtion kannattajia ja tehokkaiden markkinoiden teoriaa sekä työn tarjonnan ensisijaisuutta korostavia malleja.
Minskyn epävakaisuushypoteesista on käytetty myös nimeä ”psykologisten suhdannevaihtelujen teoria”. Tullaan siis lähelle taloustieteen behavioristisia eli käyttäytymistieteellisiä malleja. George Akerlof ja vastikään Nobelilla palkittu Robert Schiller ovat tutkineet tätä puolta syvällisemmin. Heiltä on myös ilmestynyt suomeksikin kirja ”Vaistojen varassa” (”Animal Spirits”).
Finanssikriisin viimeiset vuodet eivät ole muodostuneet riemumarssiksi keynesiläisille, pikemminkin eri puolet ovat asettuneet tiukkaan vastarintaan toisiaan vastaan, joka on yllättänyt muun muassa minut. Tarjonnan taloustieteen matemaattisten mallien luojat vähättelevät keynesiläistä käytännöllisyyttä. Keille ”Taloutta työväelle” sopii luettavaksi? Tietenkin kaikille talousteorioista kiinnostuneille, mutta myöskin niille, jotka haluavat taustoittaa globaalin talouden myllerryksiä. Kirja ei ole varsinaisesti taloustieteen popularisointia, vaan sen lukeminen edellyttää taloustieteen perustietoja. Minulle se oli hyvä kertauskirja ja yhteenvedonomainen näkökulma kaikesta siitä, mitä 1990-luvulla ja 2000-luvulla on taloudessa tapahtunut ja siitä miten talousteoriat nämä tapahtumat selittävät.
Tällaisia puheenvuoroja tarvitaan valtavirran talouspolitiikan vastineeksi herättämään ne, jotka haluavat ajatella toisin kuin mihin meitä totutetaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti