Onko Suomen talouden ongelmat ja työttömyys rakenteista vai suhdanteista johtuvaa? Siinäpä elämää suurempi kysymys, jonka keskellä olemme ja joka on myös edessämme. Useimmat vastannevat, että sekä että.
Jos ajatellaan asiaa rakennemuutoksen kannalta niin metsäsektorin ja Nokian alamäet viittaavat rakenteellisista muutoksista johtuvaan työttömyyden kasvuun. Lähtökohta tässä ajattelussa on, että tapahtuneet muutokset ovat pysyviä, jolloin ei ole paluuta entiseen työllistymiseen. Vientiriippuvainen talous kärsii kuitenkin myös suhdanteista. Ei voida sanoa, että metsäteollisuus olisi väistämättä auringonlaskun ala (uudet tuotteet!), vaan osa anemiasta johtuu myös kysynnän heikkoudesta. Maailmantalouden takkuilu on vahva syy metsäsektorin taantumaan.
Elektroniikkateollisuuden osalta arvio on hankala, koska puhelin-Nokian menestys on toistaiseksi ohi ja on vaikea kuvitella, että se entisillä eväillä nousisi takaisin. Siispä Nokian romahdus on rakenteellista laatua ja kokonsa takia on vaikuttanut koko elektroniikkateollisuuteen. Mutta uusi Nokia voi nousta tuhkasta…..
Jos lähdetään siitä, että suuri osa meidän taloutemme heikkoudesta johtuu huonoista vientisuhdanteista, ei ehkä ole syytä myöskään kohdistaa kovin kovia toimenpiteitä julkiseen sektoriimme. Jos taas katsotaan viennin vaikeudet rakenteellisiksi merkitsee se sitä, että vientituloissa on tapahtunut merkittävä ja pysyväluotoinen pudotus, jolloin tarvitaan vastaavasti supistuksia julkisella sektorilla.
Meillä on vain muutamia taloustieteilijöitä, jotka haluavat asettaa yksipuolisen rakennelogiikan kyseenalaiseksi. Ehkä tunnetuimmat ovat Pertti Haaparanta, Matti Tuomala ja varauksin myös Jaakko Kiander. Samalla kysymys on keynesiläisen ja anti-keynesiläisen talouspolitiikan vastakkainasettelusta. Haaparanta ja kumppanit ovat selkeästi keynesiläisiä eli kysynnän merkitystä painottavia taloustieteilijöitä.
EU:ssa on vahvoja voimia, jotka ovat asettuneet rakennemuutoksia painottavalle kannalle. Heikkoja Etelä-Euroopan talouksia on patistettu väkisellä rakenteellisiin muutoksiin eli leikkauksiin.
Vallitsee syvä juopa suhdanteita painottavien ja rakenteita painottavien välillä. Meillä Suomessa ovat historiallisesti olleet vahvoilla talouden saneeraajat ja leikkaajat Snellmanista alkaen. Viime vuosina ei ole kuitenkaan haluttu tehdä repiviä leikkauksia 1990-luvun alun malliin, koska vaikutukset erityisesti työllisyyteen olivat järisyttävät. Jotain on siis opittu.
Elämme selvästi tällä hetkellä talouden murroksen aikaa. Kehittyvät maat ovat heittäneet haasteen kehittyneille maille. Kehittyneet läntiset maat ovat rakentaneet elintasonsa ”vanhan normaalin” varaan ja joutuneet suuriin vaikeuksiin. Julkinen velka on kasvanut, kun palveluja ei ole voitu rahoittaa verotulorahoituksella riittävästi. Talouden pääuoma viittaa ratkaisuihin rakenteiden puolella. Niin voimakaita ovat globalisaation tuomat muutokset. Silti ratkaisu voi piillä kysynnän voimistumisessa. Jos talouden elementit erityisesti vientiteollisuudessa saadaan kuntoon on mahdollisuus käynnistää kasvu – ei tosin kovin voimakas – jolla suhdannetaantuma saadaan voitettua. Samalla paine julkisen sektorin leikkauksiin vähenee.
Joka tapauksessa hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen on siirtynyt hitaan kasvun vaiheeseen ja osia jo luoduista rakenteista joudutaan lievästi purkamaan, ei mielestäni kuitenkaan missään paniikkitilassa ja pikaisesti, vaan rauhallisesti ja harkiten.
On selvää, että kummallakin puolella jakolinjaa talouden kasvu on välttämätön. Rakennelogiikan kannalla olevien mielestä talouden kasvu ei ole riittävä, kun taas kysyntäorientoituneet ovat sillä kannalla, että vienti voi voimistua eli kysyntä maailmalla voi piristyä niin, että se vaikuttaa myös Suomen talouden kohentumiseen, jolloin ankaria toimenpiteitä taloudessa voidaan rajoittaa.
Nykyiseen talouteen muodostunut kaksoisvee-kuvio on poikkeuksellinen ja hämää kokeneitakin taloustieteilijöitä. Se on tuntematon elementti. Olen useissa blogikirjoituksissa pyrkinyt tuomaan esille tätä mallia. Kuuluisin kaksoisvee syntyi Yhdysvaltain talouteen 1930-luvulla. Syynä oli silloin talouden elvytyksen liian nopea lopettaminen ja talouspolitiikan kiristämisen liian aikainen aloittaminen: työttömyys paukahti vuonna 1937 uudelleen lähelle 20 prosenttia. Siitä selvittiin, kun syttyi toinen maailmansota…..
On erittäin todennäköistä, että Suomen talouden uuteen takapakkiin 2012-2013 (bkt kasvoi tässä välillä 2010-2011 jopa 2,7-3,0 prosentin vauhdilla) on USA:n tapaisia kysynnän lamaantumisesta johtuvia syitä vuoden 1937 tapaan. Äkkinäiset leikkauslistat ovat tässä tilanteessa vaarallisia…..
Jos asetetaan 1930-luvun ja 1990-luvun lamat rinnakkain nykyisen finanssi- ja eurokriisin kanssa, niin kaksi aiempaa ovat olleet syvempiä. Jotkut pitävät nykyistä pahimpana sen keston takia, mutta kyllä 1990-luvun lama jo yksistään työttömyysvaikutuksen takia oli pahempi kuin nykyinen.
Kysymys on myös siitä, minkä kokoisessa velkalastissa voidaan elää. IMF:n tuoreen tulkinnan mukaan suurikaan velkamäärä ei ole valtava rasite, jos käänne alenevaan suuntaan saadaan aikaiseksi. Talouden kasvu ja korkea velka eivät ole toisiaan poissulkevia IMF:n tutkimuksen mukaan. Tästä näkökulmasta Suomella on varaa velkaantua, jos velkaantumisen taittuminen on nähtävissä. Ydinkysymys on tietenkin, miten velkaantuminen taitetaan. Tosin esimerkiksi professori Pertti Haaparannan mielestä – vaikka olisikin kysymys kysynnän ongelmien sijasta rakenteellista ongelmista – ratkaisu olisi joka tapauksessa julkisissa investoinneissa ja niiden rahoitus tapahtuisi lisälainanotolla.
Sote-, kunta ja eläkeuudistuksilla pyritään luomaan edellytykset paremmalle menojen hallinnalle tulevaisuudessa. Näistä ei valitse yhteistä tahtotilaa. Eläkeuudistuksella pyritään työvoiman tarjonnan lisäämiseen. Sillä ei ole kuitenkaan merkitystä juuri nyt, vaan vasta pidemmällä aikavälillä, mutta ei sote- ja kuntauudistustenkaan vaikutukset ole välittömiä.
Yllättävän hyvänä pysynyt työllisyystilanne johtuu Jaakko Kianderin mukaan (T&Y 1/2014: ”Suuntaviivoja julkisen talouden tiekarttaan”) siitä, että aiempien korkean tuottavuuden alojen (elektroniikkateollisuus) hiipuminen on alentanut talouden keskimääräistä tuottavuutta. Paradoksaalisesti tämä on hidastanut työllisyyden heikkenemistä. Myös kotitalouksien kysyntä on pitänyt yllä työllisyyttä, joskin nyt on nähtävissä kysynnän hiipumista.
Kyllähän tässä on havaittavissa myös ideologinen vastakkainasettelu. Pelkistetysti voisi sanoa, että keynesiläiset edustavat vasemmistoliberaaleja ja voimakkaiden rakennemuutosten kannattajat oikeistolaisia näkemyksiä. Krugmanilainen kysyntäkeskeinen ajattelu on voittanut alaa, mutta ei ole - ihme kyllä – finanssikriisistä huolimatta tullut vallitsevaksi ajattelutavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti