Uudessa kylmässä sodassa ei ole – jos ei ollut pääosin vanhassakaan – kysymys ideologioista, vaan valtapolitiikasta. Uusina varustautumiskeinoina ovat kybersodan välineet, taistelutehtäviin käytettävät lennokit ja muut ”etäsodan” keinot. Perusasetelma ei ole kuitenkaan muuttunut. Taistelu vaikutusvallasta todellisten tai kuviteltujen etujen saamiseksi jatkuu entiseen malliin.
Uhat ja vastauhat vaihtelevat. Vanhan kylmän sodan periaatteet ovat siirtyneet uuden osaksi. Ei Yhdysvallat pysty puuttumaan Syyrian tilanteeseen sotilaallisella interventiolla, vaan sen täytyy huomioida Venäjä ja Kiina.
Vähän aiemmin Irakin jälkimmäinen sota (Bush nuoremman sota) oli eräänlainen terrorismin vastainen ”kostosota”, jonka Yhdysvallat käynnisti tekosyillä. Tässä sodassa se sai hyvin pitkälle vapaat kädet.
Afganistan taas on esimerkki valtiosta, jossa kumpikin suurvalta on melko kehnolla menestyksellä yrittänyt saada otetta historian kauhukakarasta, johon ei näytä soveltuvan mikään perinteisen valtataistelun periaate.
Entisen Jugoslavian alueen sotien aikaan 1990-luvulla Venäjä ei heikkoudentilansa takia pystynyt kunnolla puolustamaan vanhaa liittolaistaan Serbiaa. Se jäi sivuraiteelle Naton operoidessa suvereenisti alueella. Venäjälle jäi tappiosarakkeeseen rasti, jota se ei ole unohtanut.
Tässä välissä – vanhan kylmän sodan jälkeen ja ennen uuden käynnistymistä – totuttiin ”globaalin talouden taisteluihin” - jossa häirikkönä oli kansainvälinen terrorismi - mutta Venäjä on julistanut nyt pelin poikki. Se ei hyväksy vähittäistä talouden ehdoin tapahtuvaa tunkeutumista etupiiriinsä. Loukattu suurvalta on ryhtynyt aggressiivisesti puolustamaan imperiumiaan, jota se katsoo lännen uhkaavan. Ukrainassa on kysymys juuri tästä. Tämä on realiteetti, joka lännessä tulisi huomioida.
Uudessa kylmässä sodassa katalysaattorina toimivat globaalin talouden häviäjät. Esimerkiksi Ukraina on kärsinyt valtavia tappioita elintasokilvassa. Se on ajautunut heikoksi lenkiksi, eräänlaiseksi heittopussiksi, idän ja lännen välille. EU:n hyväntahtoinen, mutta naiivi ja läpinäkyvä taloudellisen vallan ekspansio on kohdannut Venäjän vastarinnan.
Venäjän uuden kylmän sodan etupiiriä on siis vaikeaa ellei mahdotonta rikkoa. Venäjän ”tasapaino” sisältää sen etupiiriin kuuluvat entiset neuvostotasavallat. EU ryhtyi koettelemaan tätä julistamatonta tasapainoa ja sytytti ilmeisesti puolivahingossa uuden kylmän sodan taistelutantereen.
Sekä uuden että vanhan kylmän sodan maailma on kyyninen: ei näytä olevan mahdollisuutta asettua humaanisti köyhän asialle. Etupiirien sisällä toimivien maiden on itse selätettävä taloutensa haasteet. Ongelma on siinä, että kun talous on romahtanut riittävän syvälle, näköala on lohduton. Juuri tässä vaiheessa enemmän tai vähemmän hyvää tarkoittavat avunantajat rientävät paikalle.
EU on uudessa kylmässä sodassa Venäjän kannalta yksiselitteisesti ”länttä”. Sillä ei ole voimatasapainoasetelmassa itsenäistä asemaa, vaikka se ehkä kuvittelee niin. Se tulkitaan idässä osaksi uhkaa, joka kohdistuu Venäjän imperiumiin.
Entä mitä tapahtuu päävastustaja USA:n sisällä? Yhdysvaltain sisäpolitiikassa alkaa ilmetä ”vanhan hyvän ajan” kylmän sodan ilmiöitä: republikaanit esiintyvät sotaisina, ja jos tai kun pääsevät valtaan, voivat esiintyä suurina rauhantekijöinä (onhan selusta sotaisella propagandalla varmistettu), kun taas demokraattien halutaan näyttävän kompromettoituneilta hampaattomien kompromissien tekijöiltä.
Aivan kuten vanhassa kylmässä sodassa on nykyisinkin taipumusta painostaa eri valtioita valitsemaan puolensa. Vain harvalla maalla oli ja on kanttia esiintyä puolueettomana. Suomikin oli YYA-sopimuksen kaudella osa Neuvostoliiton ajattelemaa etupiiriä.
Nyt on valtava paine olla kuvitellun voittajan puolella. Vain Kiinalla on varaa olla puolueeton!
Natokin on aggressiivinen osapuoli, vaikka se peittääkin pyrkimyksensä rauhankumppanuuteen ja muihin sofistikoituihin menettelytapoihin. Tietenkin Naton menestys itäisessä Euroopassa voidaan selittää itäblokin kokemilla kauhuilla vanhassa kylmässä sodassa. Kun kävin Budapestin ”House of Horror” -museossa (vuoden 1956 kansannousun muistelupaikka) tunteet olivat pinnassa, niin kuin monella niistä, jotka olivat paikalla muistellakseen omaistensa kärsimyksiä. Toverini kääntyi ovelta pois, ymmärrän kyllä häntä.
Itä-Euroopan maat ovat halunneet Naton turvatakuut. Sitoutumattomiksi ne eivät katsoneet pystyvänsä sopeutumaan. Juuri nyt ne vaikuttavat haukkamaisemmilta kuin Naton pääasialliset vastuunkantajat. Turhaan. Uuden kylmän sodan asetelmassa johtavassa Nato-maassa, USA:ssa, ei harrasteta seikkailupolitiikkaa.
Myös uusi kylmä sota perustuu vanhan tapaan epäluottamukselle. Sotaa lietsotaan tekaistuilla viholliskuvilla. Pelon ilmapiirin luominen on kylmän sodan sytyke. On vaikeaa sanoa, miten tästä kierteestä päästään eroon, eivätkä kaikki sitä edes halua.
Muistuttaako uuden kylmän sodan tilanne aikaa ennen vuotta 1914, aikaa ennen vuotta 1939 vai enemminkin vanhan kylmän sodan aikaa? Vaikka globaali talous muistuttaa tilannetta ennen vuotta 1914 niin arvioissani punnukset kääntyvät vanhan kylmän sodan puolelle. Rintamalinja vain on siirtynyt Euroopassa huomattavan pitkälle itään.
Ukrainassa haetaan uuden kylmän sodan rajoja. Länsi suhtautuu jonkin verran ylemmyydentuntoisesti asemaansa johtavana valtaryhmittymänä, mutta Venäjä ei enää hyväksy oman valtansa alasajoa. Kysymys ei ole missään tapauksessa pelkästään Ukrainasta, vaan Venäjän tappiot ovat jatkuneet liian kauan, jotta se voisi niitä enää sietää. Jo aiemmin Georgiassa, Moldovassa ja Tadzikistanissa se on ryhtynyt ennaltaehkäiseviin toimiin.
Onko Putin tullut hulluksi? Kylmän sodan logiikalla hän on pikemminkin palannut vanhaan jäykkään vastakkainasetteluun. Kylmän sodan logiikalla Boris Jeltsin tuli aikanaan ”hulluksi” luovuttaessaan kansallisomaisuutta oligarkeille ja antaessaan Neuvostoliiton hajota. Putin meidän suunnattomaksi harmiksemme haluaa palata kylmän sodan asetelmiin.
Länsi on valinnut demokraattisten oikeuksien puolustamisen linjan, mutta lännen tukemat (uudet) johtajat ovat usein kaukana länsimaisista demokratiaperiaatteista (räikein esimerkki tästä taisi olla, kun USA tuki Saddam Husseinia Irakin ja Iranin välisessä sodassa). Lopulta jäljelle saattaa jäädä vain pelkkä valtapolitiikka. Venäjä kokee lännen humaanit ja kansanvaltaa tukevat periaatteet pelkästään itseään vastaan suunnatuiksi provokaatioiksi.
Emme ole siis päässeet eroon toisen maailmansodan jälkeen syntyneestä vastakkainasettelusta. Muutos on tapahtunut siinä, että länsi on edennyt pitkälle itään Venäjän etupiirin kustannuksella. Venäjä heikkouden tilassaan on joutunut antamaan periksi, mutta nyt on tultu viimeiselle rajalle.
George F. Kennanin turvattomuusklausuuli koskien Venäjää on tänä päivänäkin tarkoitettu vakavasti otettavaksi huomioksi.
PS
Ohessa vielä lainaus omasta blogikirjoituksestani 8.10.2013, jonka otsikoin ”Uhka, uhka, uhka”:
”Olen käsitellyt useissa blogikirjoituksissa Venäjää aivan viime aikoina. En usko niistä saatavan kuvaa, etteikö Venäjä vaivaisi minua pohdinnoissani, mutta olen yrittänyt pitää mietiskelyni rakentavina. Miten vaikeaa on nähdä suhteet luontevina!
On mielenkiintoista, kun monet tekevät hiki hatussa tavara- ja palvelukauppaa tämän suuren uhan kanssa ja laajentavat toimintaansa Venäjälle samaan aikaan, kun toiset miettivät Natoa turvasatamana hyökkäysuhkaa vastaan. Onko yleensäkään mahdollista eriyttää lähestymistapoja näin perusteellisesti toisistaan? On siis toisaalta turvallisuusuhkapolitiikkaa ja toisaalta lähialueyhteistyötä, laajentuvaa kauppapolitiikkaa, venäläisiin turisteihin kohdistuvaa rajanylitysmuodollisuuksien keventämispolitiikka jne.
Ehkä jonain päivänä nämä hyvin eriytetyt politiikat törmäävät epämiellyttävällä tavalla yhteen. Jäämme odottamaan, mitä sitten tapahtuu”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti