Entä jos paremman elämän tavoittelu koulutuksen avulla vaihtuu perimisen ihanuuteen?

Jesper Roine on kirjoittanut lyhennelmän Thomas Pikettyn globaalista menestysteoksesta ”Capital in the 21st Century” (alkuperäinen ranskankielinen teos ilmestyi vuonna 2013). Olen perehtynyt Pikettyn teoksen englanninkieliseen versioon, mutta palaan nyt aiheeseen, koska käytettävissä on Roineen kirja ”Thomas Pikettyn pääoma 2000-luvulla. Kooste ja pohjoismainen näkökulma”. Kirjassa on myös käyty läpi alkuperäiseen teokseen kohdistunutta kritiikkiä.

Roineen kirjassa referoidaan Pikettyn kirjan pääkohdat oivallisesti. Itse yritän lähestyä aihemaailmaa mahdollisimman käytännönläheisesti.

Pikettyn kirjan tulo- ja varallisuustilastot ovat laajemmat, kuin mitä kellään on ollut aiemmin käytettävissään.

Mielenkiintoinen tosiasia on, että maat, joissa on nykykäsityksen mukaan suosittu alhaisia veroja, eli Yhdysvallat ja Englanti, ovat jo varhain 1900-luvun alussa ryhtyneet pilotoijina verottamaan suuria perintöjä ja tuloja. Esimerkiksi Yhdysvalloissa pelättiin laajalti yhteiskunnan epädemokratisoitumista, jos käyttöön ei oteta korkeita progressiivisia veroja.

Suuria yksityisiä pääomia tuhoutui maailmansodissa, kansallistamisissa ja myös verotuksen avittamana. Piketty tarkastelee tulo- ja omaisuuseriä ennen verotusta, mutta minä painotan tässä blogikirjoituksessa verotuksen merkitystä. Korkea verotus jäi ikään kuin päälle maailmansotien ahdingon seurauksena ja jatkui myös maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä.

Yhdysvalloissa oli käytössä 1940-luvun lopulta aina 1960-luvulle 91-92 prosentin marginaalivero korkeimmassa tuloluokassa, kun taas manner-Euroopassa Ranskassa ja Saksassa olivat käytössä 50-60 prosentin luokkaa olevat korkeimmat veroasteet. 1980-luvun alussa Yhdysvaltain korkein marginaalivero pudotettiin 28 prosenttiin, kun taas manner-Euroopassa Ranskassa ja Saksassa taso säilyi pääosin ennallaan.

Olen aiemmissa blogikirjoituksissa tuonut esille ideologisen muutoksen, kun Thatcher ja Reagan sovelsivat uusliberalistista ideologiamallia 1980-luvulla. Paljon mainostettua kasvua veromuutokset eivät tuoneet kuin hetkellisesti, päinvastoin bkt:n kehitys hidastui siitä, mitä se oli ollut korkean verotuksen aikana välittömästi toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä.

Tarkasteltaessa tuloja varallisuuserojen kehitystä viimeisen 100 vuodenaikana, silmiinpistäväksi nousee u:n muotoinen käyrä. Suurituloisimman 10 prosentin tulot veivät kokonaistuloista 45-50 prosenttia 1920-luvulla. Osuus laski 30-35 prosentin välille 1940-luvulta 1970-luvun loppuun ulottuvalla ajanjaksolla ja on sittemmin noussut 2000-luvun alussa jälleen lähelle 50 prosenttia. Samantyyppinen kehitys on toteutunut kaikissa länsimaissa, joskin laimeampana.

Syyksi kehitykselle on esitetty mm. koulutuksen merkityksen kasvua.

Tarkasteltaessa korkeinta desiiliä tarkemmin, huomataan, että itse asiassa ”yläpäässä” 90 ja 99 prosentin välillä olevat eivät ole rikastuneet huomiota herättävällä tavalla (jonkin verran kyllä, hajonta eri valtioiden välillä on suurta). Sen sijaan Yhdysvalloissa suurituloisimman yhden prosentin tulo-osuus on palannut lähes 1900-luvun alun tasolle. Tuloerot johtuvat siis todella huomattavalta osin kärjen jättipalkkioista.

Samalla voidaan todeta, että koulutus primaarina ”rikastumistekijänä” ei sittenkään päde, olisihan se näkyvissä myös 10 prosentin ryhmässä vaurautta nopeasti lisäävänä elementtinä!

Ero Yhdysvaltojen ja esim. Ranskan välillä on melkoinen yhden prosentin ryhmässä: Ranskassa ei ole havaittavissa selkeää yhden prosentin irtiottoa. Pidemmälle viedyissä erittelyissä Piketty on osoittanut, että Yhdysvalloissa huippuryhmän (1 %) tulo-osuuden raju kasvu johtuu erityisesti suurituloisimpien palkkojen eikä pääomatulojen kasvusta. Päinvastainen tilanne on vallinnut Pohjoismaissa, joissa pääoman merkitys huipputuloisille on kasvanut.

Ranskassa Hollanden ajama 75 prosentin veroaste rikkaille jäi vain väliaikaiseksi ratkaisuksi (2013-2014). Tuloja ei kertynyt valtion kassaan odotetusti, ja edellä esitetty ranskalaisten rikkaimman yhden prosentin osuus kaikista tuloista ei edes ennakoinut mitään suurta tulokertymää valtiolle. Sen sijaan veroaste nosti esille ”Gerard Depardieu-ongelman” eli rikkaiden muuttohalukkuuden kasvamisen. Noin korkea veroprosentti tuntuu epäreilun korkealta, vaikka kuinka ajattelisi yhteiskunnallisen tasauksen periaatetta. Pikettyn yksi pääväittämistä on, että jos yksityisen pääoman tuotto ”r” pitkällä aikavälillä on paljon suurempi kuin talouden kasvuvauhti ”g” , tulo- ja varallisuuserot kasvavat väistämättä epätoivottavalla tavalla. Kaikki tosin eivät lämpene Pikettyn johtopäätökselle.

Piketty ei kannata jyrkkää pääomatulojen verotuksen kiristämistä (vaikuttasi negatiivisesti talouden kasvuun), vaan kaipaisi globaalia progressiivista varallisuusveroa, josta tosin itsekin on sitä mieltä, että sitä on vaikea toteuttaa. Käsitän niin, että Piketty haluaisi vauhtia seisoviin pääomiin, jotka eivät hyödytä kansantaloutta. Onko seisovissa pääomissa myös hiipuvan talouskasvun syy? Piketty mainitsee esimerkkinä Ranskan rikkaimman kansalaisen Liliane Bettencourtin (L´Orealin perijä), jonka ilmoitetut verotulot ovat enintään 5 miljoonaa euroa vuodessa, mutta jonka omaisuus on yli 30 miljardia euroa (tulot ovat siis hieman yli 1/10 000 varallisuudesta). Bettencourt kuuluu maailman rikkaimpaan tuhannesosaan, joka omistaa viidesosan maailman vauraudesta.

Jesper Roine toteaa Pikettyyn kohdistuneeseen kritiikkiin viitaten, että vuosina 1950-2012 ”g” (eli siis talouden kasvu) oli suurempi kuin ”r” (eli yksityisen pääoman tuotto) ja että suhdeluvun voi olettaa kääntyvän vasta ajanjaksolla 2012-2050. Onko Piketty liian hätäinen toteamuksissaan, että muutos on jo tapahtunut? Toisaalta kausi 1950-2012 saattaa näyttäytyä poikkeuksena, sillä uuden ajan historiassa yleensä ”r” on ollut suurempi kuin ”g”. Viime mainittu tukisi Pikettyn kantaa pääomien keskittymisen väistämättömyydestä. Tulo- ja varsinkin varallisuuserot tuntuisivat siis kasvavan.

Tuloerojen kasvusta on monenlaisia arvioita. Yksi on se, että 2000-luvulla tilanne oli otollinen yritysjohtajien suurille bonuksille ja muille palkkioille. Johtajat ottivat etuja, kun heille annettiin siihen tilaisuus finanssikriisin edellä (”they set their own pay!”). Mikä tässä on yhteiskunnan kehityksen kannalta kielteistä? Olen itsekin viitannut newyorkilaisia Kochin veljeksiä koskeneen blogikirjoituksen yhteydessä rikkaiden lobbausvoiman kasvuun, jolla pystytään lainsäätäjä painostamaan rikkaita hyödyttävään lainsäädäntöön.

Eräänä vaaranmerkkinä Piketty pitää tilannetta, jossa koulutus ja työ eivät enää toimisi kannustimena parempaan elämään, vaan perintöjen kautta vaurastuminen korvaisi ahkeruuden. Koulutus voi olla esimerkiksi liian kallista, jolloin koulutusväylä on vähemmän houkutteleva. On yhteiskunnan tehtävä maksuttomalla koulutuksella tukea tavallisten ihmisten itsensä kehittämiseen tähtääviä pyrintöjä.

Pikettyn kirja on painava puheenvuoro käytävään perintöverokeskusteluun.

Olen tässä sopivasti sekoittanut Pikettyn alkuperäistä tekstiä, Roineen tiivistelmää (ja Piketty-kritiikkiä) sekä omia huomioitani. Roineen kirja on tärkeä oikotie Pikettyn mielenmaisemaan, jonka suurtyö on vertaansa vailla.