Viime vuonna asetettu Talouspolitiikan arviointineuvosto kritisoi juuri julkaistussa raportissaan hallituksen toimenpiteitä erityisesti koskien menoleikkausten ajoitusta. Neuvoston tarkoituksena on ”parantaa talouspoliittisen päätöksenteon ja sen valmistelun laatua, avoimuutta ja ymmärrettävyyttä”. Siihen kuuluvat professorit Roope Uusitalo, Torben M. Andersen (Tanska), Kaisa Kotakorpi, Liisa Laakso ja Mikko Puhakka. Ainakaan nyt ei ole kysymys niistä ”aina samoista” asiantuntijoista, jotka yleensä antavat lausuntoja!
Kysymyksessä on Neuvoston ensimmäinen raportti.
On palattava asioissa vuosia taaksepäin, jotta tapahtumalogiikka säilyy. Vuonna 2009 bkt putosi 8.5 prosenttia, seuraavana kahtena vuonna bkt kasvoi 3.0 -2.6 prosenttia. Vuosina 2012-2013 bkt jälleen laski 1.2 ja 1.5 prosenttia (ennakkotieto) ja viime vuonna päädyttiin lähelle nollaa.
Talouden murheellisena pidettyyn tilaan on reagoitu pääosin veronkorotus- ja menoleikkausyhdistelmällä ja näin on ollut tarkoitus myös jatkaa.
Nyt arviointineuvosto esittää, että talouden kiristystoimet on syytä lykätä vuosille 2017-2018 (jolloinka oletetaan talouden olevan paremmassa tasapainossa). Eli siis vuosina 2015 ja 2016 ei suositella kiristävää talouspolitiikkaa. Esitys merkitsee toteutuessaan keynesiläisen talouspolitiikan ”paluuta”. Ei se tietysti ole oikeastaan mihinkään kadonnutkaan, mutta sen luonteesta on oltu eri mieltä.
Joka tapauksessa meillä on ollut vallalla niukkaslinja, jolla on ajateltu pantavan talous kuntoon. Arvostelijoiden mielestä tässä ei olla onnistuttu, koska asetettuihin menosäästötavoitteisiin ei ole kyetty. Hallitusta on ryöpytetty tästä kovalla kädellä.
Arviointineuvoston näkövinkkeli avaa yllättäviä näkökulmia: koska vuodesta 2012 lähtien ainakin vuoteen 2014 on vallinnut talouden anemia ja saman alavireen oletetaan jatkuvan vuosina 2015 ja 2016, niin miksi sitten leikkauksia ja veronkorotuksia on toteutettu perättäisinä vuosina, jos kerran nämä ovat myrkkyä ”heiveröiselle taloudelle”? Vastaus on tietenkin siinä, että meillä toiset ihmiset ovat vastanneet talouspolitiikasta (kuin arviointineuvosto) ja näiden mielestä ainoa tie parempaan on leikkausten ja veronkorotusten tie.
Tämä on periaatteellisellakin tasolla aivan avainasioita. Jos noudatettu talouspolitiikka on ollut virheellistä kuten arviointineuvosto antaa ymmärtää, niin kenet tästä tuomitaan? Nekö, jotka ovat vimmaisesti vaatineet leikkauksia? Hallitusko, joka on osittain toteuttanut nämä leikkaus- ym. vaatimukset? Vai onko syytettävä niitä, jotka ovat vaatineet vielä paljon kovempia leikkauksia, kuin mitä kukaan on kuvitellut (näitä vaatimuksia netti on pullollaan).
Entä jos asia käännetään ylösalaisin: jos siis hallitus ei ole kyennyt toteuttamaan leikkauksia, joista on sovittu ja arviointineuvoston mukaan EI OLISI PITÄNYTKÄÄN TOTEUTTAA , niin eikö silloin hallitus ole ”kyvyttömyydessään” noudattanut hyvää harkintaa? Se on aivan oikein jarrutellut yltiöpäisiä säästötoimia!
Toteutetun talouspolitiikan kannattajat entinen valtiovarainministeri Jutta Urpilainen ja professori Sixten Korkman ovat jo älähtäneet: arviointineuvoston suositukset ovat epäkelpoja, toteutettu politiikka on ollut oikein! Korkman on esittänyt kompromissinä, että seuraavan hallituksen on tehtävä leikkauspäätökset heti toimikautensa alussa, vaikka ne toteutettaisiinkin myöhempinä vuosina.
Arviointineuvosto pitäisi luontevana elvytystoimia juuri nyt kokonaiskysynnän lisäämiseksi, mutta toteaa, että julkistaloutta koskevat kansalliset ja EU-tason tavoitteet rajoittavat valtion liikkumavaraa.
Arviointineuvosto ei kiistä kiristystoimien tarvetta, mutta pitää niiden toteuttamista juuri nyt riskaabelina.
Ymmärrän hallitusta (joskaan se ei välttämättä ymmärrä itseään): siltä vaaditaan välittömiä säästöjä, veronkorotuksia, elvytyspolitiikkaa ja pitäytymistä kiristystoimilta - ja näitä kaikkia samaan aikaan, joskin eri ihmisten taholta.
Itse olisin huolestunut leikkausvimman kohdistumisesta kansakunnan menestymisen kannalta elintärkeisiin asioihin kuten sivistyspalveluihin. Kysymys on suuremmasta asiasta kuin verotuksen kiristymisestä aiheutuvista haitoista.
XXXXXXXXXXXXXXX
Olen eräissä blogikirjoituksissani pyrkinyt määrittämään Suomen talouspolitiikan pitkän linjan. Kirjoituksessa ”Snellmanista Viinaseen – kurjistumisen lyhyt historia” (4.10.2014) totean seuraavasti:
"Eikö juuri Snellman – valtiontaloutta varjellakseen – tapattanut Suomen kansaa nälkävuosina viivyttelemällä tarpeettomasti viljan hankinnassa ulkomailta? Eikö Risto Rytin (ja talouspoliittisen eliitin) politiikkaa 1930-luvun lamassa leimannut tunteettomuus? Hän aivan ajoi velkaisia kotitalouksia ja maatiloja konkursseihin. Kolmekymmentäluvun keynesiläinen oli pahasti vieroksuttu Yrjö Jahnsson. Entä kuka voitaisiin 1950-luvun lopulla nimetä austerity-linjan arkkitehdiksi? Minusta pääministeri Rainer von Fieandt sopii hyvin tähän rooliin. Ketju jatkuu 1990-luvun laman Iiro Viinasella. Nykyisen finanssikriisi-eurokriisin austerity-ajattelun henkilöimistä on syytä miettiä muutama tovi. Nyt on kysymys ehkä laaja-alaisemmasta henkilögalleriasta, mutta väitän, että tilannekin on hiukan erilainen.”
Vai onko se erilainen? Austerity-linja tuntuu olevan Suomen talouspolitiikan pitkä linja. Oppositiomielipiteet on hiljennetty kerta toisensa jälkeen. Olisiko juuri nyt sosiaalinen tilaus Talouspolitiikan arviointineuvoston - nykylinjan vastaisille - kerettiläisille ajatuksille?
Vai ohitetaanko Arviointineuvoston argumentit keskustelemattomuudella?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti