Vuonna 1972 Neuvostoliiton silloinen sotilasasiamies V.A. Andrushkevitsh veti erään Helsingin suurlähetystössä pidetyn tilaisuuden jälkeen sivuun Suomen armeijan yleisesikunnan päällikön kenraaliluutnantti Paavo Junttilan ja ehdotti alustavasti Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyötä Neuvostoliiton luoteisrajan turvaamiseksi. Junttila käsitti niin, että puolustusvastuu siirtyisi Pohjois-Suomessa Suomelta Neuvostoliitolle. Andrushkevitsh esiintyi ikään kuin omissa nimissään, mutta kyllä hän oli ylempiensä asialla. Hän suoritti tiedustelua vähän samaan tapaan kuin Jartsev 1938.
Kekkonen ohjeisti Junttilan käymään neuvotteluja Andrushkevitshin kanssa kahden kesken. Neuvottelu tapahtui huhtikuussa 1972. Andrushkevitsh selosti, että Suomen kohdalla oli Neuvostoliiton puolustuksessa aukko. Aukon takana, selosti Andrushkevitsh, sijaitsivat Neuvostoliiton strategisesti tärkeät alueet Leningrad ja Muurmansk. Muilta osin Varsovan liiton maat Neuvostoliiton avulla toimivat puolustusmuurina. Tästä kertoo mm. Matti Lukkari kirjassaan "Lauri Sutela. Puolustusvoimien komentaja".
YYA-sopimuksen mukaan Suomen tuli pyytää apua Neuvostoliitolta, jos Suomi ei yksin kykene torjumaan vihollista. Andrushkevitsh oli sitä mieltä, että Suomi ei kykene selviytymään yksin tehtävästä. Neuvostoliitto halusi varmuuden, että sen strategiset alueet tulevat turvatuksi. Kaikki käydyt keskustelut pidettiin tiukasti salassa. Vain neljä miestä oli selvillä neuvotteluista, Kekkonen, silloinen puolustusvoimien komentaja Kaarlo Leinonen, silloinen pääesikunnan päällikkö Lauri Sutela ja Junttila.
Junttila ehdotti, että Neuvostoliiton esittämiin kysymyksiin vastataan yksi kerrallaan. Kekkonen hyväksyi menettelyn. Vastaukset perustuivat kahteen peruspilariin, YYA-sopimukseen ja omaan puolustukseen kuitenkin niin, että Suomen intresseissä oli torjua YYA-konsultointi omilla puolustuksellisilla toimenpiteillä. Suomalaiset antoivat vakuutuksen, että eri aselajien puolustus oli riittävän vahvaa (ilmatorjunta varauksella).
Kysymys oli lopulta itsenäisen puolustuksen uskottavuudesta. Keskustelu venyivät vuoden 1973 puolelle. Puolustusvoimien komentaja vaihtui Lauri Sutelan ottaessa tehtävät vastaan. Junttila seurasi häntä pääesikunnan päällikkönä.
Tämä arkaluontoinen vaihe Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa näytti päättyvän huhtikuussa 1974, kun Sutela ilmoitti Andrushkevitshille ja silloiselle suurlähettiläälle Stepanoville (Stepanovin suureksi harmiksi), ettei YYA-sopimuksen mukaisia konsultaatioita tarvita, koska Neuvostoliitto oli selvillä - jo laadittujen selvitysten mukaisesti - Suomen puolustuskyvystä. Neuvostoliiton taholta painostus jatkui vielä vuosia vaatimuksella laatia sotilasasioita käsittelevä protokolla. Ilmeisesti tarkoitus oli tehdä sotilaallisista konsultaatioista jatkuva prosessi. Vielä vuonna 1977 marsalkka N.V. Ogarkov otti esille protokolla-asian Junttilan vieraillessa Moskovassa. Junttila totesi, että kun tähän saakka on tultu toimeen herrasmieslinjalla, niin eiköhän jatkossakin selvitä ilman kirjallista protokollaa. Ogarkovin oli tyytyminen vastaukseen.
Tämä vaiheen jälkeen, vuonna 1978, tapahtui ns. sotaharjoitusepisodi, jota olen käynyt läpi mm. blogikirjoituksessa ”Lauri Sutela ja Urho Kekkonen – Suomen pelastajat?” Mitä kerrottavaa ns. Andrushkevitshin tapauksella on tälle päivälle?
Andrushkevitshin toimeksiantajat pohtivat – molempien sotilasliittojen voimassa ollessa – voiko Suomi antaa turvallisuustakuita, ettei sen alueen kautta hyökätä ja mikä on sen itsenäisen puolustuksen uskottavuus.
Andrushkevitshin aikaan potentiaalinen, mutta ei toivottu yhteistyökumppani (pois lukien asehankinnat) oli Neuvostoliitto. Kekkosen ja kenraalien välillä oli - vaikka yhteistyö muutoin sujuikin erinomaisesti - yhteistyökumppanuuden suhteen sävyero. Olen käsittänyt niin, että Kekkonen olisi taktisista syistä halunnut olla aloitteellisempi Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyökumppanuudessa, mutta kenraalit olivat paljon varovaisempia.
Suomi korosti 1970-luvulla ilmansuunnasta riippumatonta uskottavaa puolustuskykyä. Tänä päivänä uskottava puolustus mielletään Venäjän taholta tulevan kuvitellun vaaran torjumiseksi.
Ensinnäkin Venäjän strategiset alueet ovat täsmälleen samat kuin tuolloin 1970-luvulla. YYA-sopimusta ei ole, mutta Pietari - Kaliningrad ja Kuolan niemimaan alue muodostavat Venäjän puolustuksellisen linjan kivijalat edelleen luoteessa. Nyt esillä oleva Alakurtin pieni tukikohta on osa tätä puolustusmuuria.
On selvää, että arktisen alueen merkitys on kasvanut ilmaston lämpenemisen takia. Samaan tahtiin kasvaa kiinnostus arktisen alueen luonnonvarojen hyödyntämistä kohtaan. Myös Naton toimet Norjassa ja sen pohjoispuolisilla alueilla ovat johtaneet reagointiin Venäjän puolella ja päinvastoin.
Venäjää ärsyttää Naton ja sen kumppanuusmaiden sotaharjoitukset, joissa käytetään Suomen aluetta ja infrastruktuuria hyväksi itäsuuntaisissa operaatioissa. Venäjän puolustus sen luoteisrajojen tuntumassa on OSITTAIN edelleen kohdistettu Suomen kautta tapahtuvan hyökkäyksen torjumiseen. Tässä mielessä mikään ei ole muuttunut 1970-lukuun verrattuna. Päätarkoitus on tietenkin Naton Jäämerellä ja Barentsin merellä muodostaman uhkan torjuminen.
Suomen puolustusta voidaan väittää ohueksi Lapissa (kuitenkin Lapin lennosto!) . Monet haluavat nähdä Venäjän uhkaavan tämän takia Suomea. Asia lienee kuitenkin niin, että Venäjä varustautuu sitä varten, että Lappi on läpikulkualue. Ja jos Suomi lähenee Natoa, niin sitä suuremmalla syyllä Suomen alue on erityisessä tarkkailussa pohjoisessa. Suomen ja Ruotsin Natoon liittyminen muuttaisi ilman muuta Suomen, koko Itämeren alueen ja Venäjän luoteisten alueiden herkkää geopoliittista asemaa. Vastaavasti omien puolustusvoimien vahvistaminen ja puolustusyhteistyö Ruotsin kanssa ovat lisäarvon tuovia tapoja parantaa alueen vakautta.
Haluan kuitenkin korostaa, että nykyisellään raja on rauhan raja. Hakemus Natoon heikentää luottamusta rauhan rajaan.
Yhteenvetona voisi sanoa, että Venäjän luoteisrajaintressi ei ole hävinnyt mihinkään, se on realiteetti, joka pitää hyväksyä. Venäjän luoteisrajan turvallisuus on osa Venäjän puolustusstrategiaa. Siihen liittyvät sen taloudelliset ja sotilaalliset intressit Pohjoisella jäämerellä, jossa toimii myös Nato. Toinen tärkeä funktio on Pietarin turvallisuuden varmistaminen.
Viholliskuvista on tässä yhteydessä turhauttavaa puhua mitään. Suomi puolustautuu kaikista ilmansuunnista tulevaa hyökkäystä vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti