Peter von Baghin postuumisti ilmestyneet muistelmat – ”Muisteja”, Like, 2014 - paljastavat monia sellaisia asioita, jotka näkyvät hänen dokumentti- ja kirjallisissa tuotoksissaan. Yläluokkainen Venäjältä muuttanut emigranttisuku ja sopeutuminen Suomen olosuhteisiin tarjoavat pohjan. Traumaattiset kokemukset lapsena ja etäinen isäsuhde (äiti oli kuollut von Baghin ollessa kuusivuotias) ovat tulevaisuuden rakentamisen ainesosia. Äiti vain katosi pikku-Peterin elämästä ja hänelle selitettiin äidin poistuminen jälkikäteen.
Tämän päivän näkökulmasta arvioiden Peter von Bagh ikään kuin rekonstruoi omaa vajaaksi jäänyttä isä- ja äitisuhdetta – ja omaa elämäänsä – töidensä, liikkuvien kuvien ja kirjallisten tuotteiden kautta. Von Bagh oli matemaattisesti lahjakas, mutta työskentelyssään epäsystemaattinen, itseään vähättelevä, mutta kovasti tunnustusta kaipaava, marttyyrituntoinen, mutta samalla raivokkaasti omia töitään puolustava hahmo, joka tarjoaa kallonkutistajalle kylliksi aineistoa vaikka minkälaisille psykologisoinneille. Toisaalta, miten muutoin voisi olla? Ne taideteokset, mitkä hän jätti valtavan työorientaation seurauksena todistavat poikkeuksellisesta ihmisestä. Hän ei ollut omasta mielestään kirjailija, vaikka teki 30 kirjaa, eikä elokuvaohjaaja, hänhän teki lähes pelkästään dokumentteja ihmisistä ja elämän ilmiöistä. Mielestäni hän oli kuitenkin viime kädessä taiteilija, joka muokkasi taidettaan erilaisten dokumentoitujen ihmiskohtaloiden kautta. Taustalla hänellä oli kyltymätön, joskin itseään vähättelevä kunnianhimo, jolla hän pyrki yhä parempiin tuloksiin. Minulle tulee mieleen nuoruuden Franz Kafka -kokemukset. Von Bagh eli Kafkan taiteilijamäärityksen mukaisesti: ”Taiteilija on sellainen ihminen, joka tavoittelee korkeinta seppelettä, ei sen takia, että se on sillä hetkellä hiukan matalammalla, vaan sen takia, että se on korkein. Jos tuo seppele olisi taiteilijan tavoitettavissa, hän asettaisi sen vielä vähän korkeammalle”.
Von Bagh piti itseään harrastelijana! Töissään hän antoi vaikutelman professoritasoisesta perehtymisestä ajan ilmiöihin ja ihmisiin. Tosiasiassa esimerkiksi ”Elokuvan historia” -teos (1975) syntyi samalla, kun hän perehtyi ensimmäistä kertaa syvällisesti aiheeseen. Myös ”Sininen laulu” syntyi samalla periaatteella. Hänellä ei ollut aiempaa sisäistynyttä tietoa Suomen taide-elämästä. Hän vain teki dokumentin ja kirjan perehtymällä aiheeseen samanaikaisesti, kun valmisteli työtään. Tätä voi kai sanoa uhkarohkeaksi seikkailuksi, jossa hän pani itsensä likoon. Miten tämä tekotapa ja onnistuminen työssä on selitettävissä? Yhdistelemällä eri asioita päädyin ajatukseen, että taustalla täytyy olla valtava entusiasmi, sisäinen innostuneisuus, johon rakennetaan tieto päälle osin kaoottisesti, mutta kuitenkin aina jotenkin haasteet selättäen. Sitä paitsi von Baghin lapsuuden ja nuoruuden kyltymättömät elokuvien katsomiset Oulussa kertovat rakkaudesta elokuviin tavalla, jota on vaikea ylittää. Hän kasvoi elokuviin: ”Juttu riistäytyi käsistä, elokuva tuli elämän tilalle”, toteaa von Bagh kirjassaan.
Oma lukunsa ovat vastoinkäymiset, joita von Bagh sanoo kokeneensa kustantajien ja muiden valtaa hallussaan pitävien taholta. Hän myöntää itsekin olevansa marttyyriluonne. Itsehän hän oli vain työmyyrä, muilla oli valta päättää tai päästää! Ihan näin helpolla hän ei kuitenkaan päättäjiä päästänyt. Von Bagh saattoi kerätä helpostikin suuren joukon kannattajiaan barrikadeille maanmahtajien kiusaksi. Ristiretkistään hän selvisi usein voittajana. Kelpo työ sai palkintonsa.
Herkullinen on kuvaus kuinka hän yritti saada ”Elokuvan historiansa” jälkikäteen läpi lisensiaattityönä lisäämällä yleisteokseksi tarkoitettuun kirjaan lähteet ja lähdeluettelon. Professorit olivat pulassa, sillä mitä tulee perehtyneisyyteen niin aiheeseen porautuminen tuskin jätti toivomisen varaa. Teoksen luonne ei vain sopinut tarkoitukseen. Myöhemmin von Bagh väitteli tohtoriksi.
Von Baghista jää kuva, ettei hän ollut helppo ihminen. Itsekin hän katuu monesti sanomisiaan. Henkisesti haavoittuneita jäi varmaan matkan varrelle vaikka kuinka monta, eikä hän säästä ihmisiä tässä muistelukirjassaankaan. Hän haastaa ihmisiä vielä viimeisellä rajalla postuumisti. Vastustajat ja ystävät erotetaan jyrkkäreunaisesti. Toisaalta uskon, että kritiikin kohteeksi joutuneet myös ymmärtävät johonkin rajaan saakka taiteilijan omaa laatua.
Vallitsee melkoinen ristiriita esimerkiksi Filmihulluun kirjoitettujen taisteluluontoisten artikkeleiden ja kolumnien ja toisaalta vaikkapa hänen TV-dokumenttiensa käsittelytavan välillä. Von Bagh kehitti dokumenttityylinsä sellaiseksi, että antoi ihmisten puhua ”omin sanoin”, omalla äänellään ”nollaten” haastattelijana itsensä. Hän ei antanut oman mielipiteensä vaikuttaa, vaikka oli monesti taatusti eri mieltä haastattelukohteensa kanssa. Toista oli sitten, kun hän antoi sanaisen säilänsä viikatoida ihmisiä juuri esimerkiksi Filmihullussa!
Parhaimmillaan muistelijana von Bagh on eläessään 1960-luvun tapahtumia uudelleen. Jos häneen on uskomista, niin vonbaghilainen monikulttuurinen ote syntyi reittiä Jyväskylän kesä - Seppo Nummi – Sodankylän elokuvafestivaalit -pitkin.
Von Bagh, jos kuka on kuuskytlukulainen. Hän nautti keskusteluista, uusista avauksista ja monipuolisesta kulttuurielämästä. Nykyisin puhuttaisiin verkostoitumisesta, mutta von Bagh koki käsitteen ahdistavana. Hän piti spontaanista tapaamiskulttuurista. Se käy ilmi, ettei von Bagh ollut yhdistys- ja kokousihminen. Hän halusi ilmeisesti olla käytännössä tekemässä sitä, mitä muut vasta kokouksissaan suunnittelivat. Hän poistui monista yhdistyksistä ovet paukkuen.
Von Baghin verkoissa olivat Pekka Tarkka, Kaj Chydenius, Pentti Saarikoski, Eeva-Liisa Vartio….. niin, ja Matti Kurjensaari, jonka seuraajaksi (!) - ainakin minua hyvin suuresti kiinnostavalla tavalla - von Bagh itsensä nimeää. Löytyykö Peter von Baghille vihdoin kiinnekohta? Ainakin voidaan sanoa, että hän tällä vertauksella irrottaa itsensä lopullisesti ahtaasta elokuvamiehen roolista ja kiinnittää itsensä kulttuurivaikuttaja Kurjensaareen, jota Arvo Turtiainen luonnehti aikoinaan ”kansakunnan kompassineulaksi, ilmapuntariksi ja tarpeen vaatiessa omaksitunnoksi”. Ei lainkaan hassumpi vertaus!
Kuuskytlukulaisen von Baghin ylittämätön kokemus oli Lapualaisooppera, varsinainen sukupolvikokemus, jonka hän kertoo nähneensä kymmenen kertaa. Samaan kategoriaan kuuluu Vanhan valtaus (1968), jonne von Bagh myös kiirehti.
Peter von Baghin uran käsittely on hänen monipuolisuutensa takia todella haastavaa. Ohessa hajahavaintoja hänen tekemisistään: Peter von Baghin uran timantteja ovat olleet elokuvafestivaalit (joista tietenkin tunnetuin on Sodankylän Midnight Sun Film Festival), myöhäiskauden Oulu-muistelo ”Muistit” (2013), elokuvakerhotoiminta, tunnettujen ohjaajien haastattelut, kirjat (joista viimeisimpänä Chaplin-kirja) ja kirjastot, elokuvakriitikon työ (kriitikko P. v. B arvostelee todella kitkerästi kollegojaan), henkilödokumentit (Helismaa, Virta, Rautavaara, Nurmi, Palo, Laine, Niskanen….), Ylioppilaslehden kultakausi (kriitikon työ), elokuvaopettajan työ, elokuva-arkiston toiminnanjohtajuus, Filmihullun päätoimittajuus (43 vuotta!), yhteistyö Risto Jarvan ja Aki Kaurismäen kanssa, ”Kreivi”, Love Records, TV- ja radiotyöt: esim. Elämää suuremmat elokuvat, elokuvaesittelyt TV:ssä (jotka olivat monelle avaus von Baghin maailmaan), seikkailut suomalaisten kustantajien ja tekijänoikeuksien maailmassa, kolme pitkää dokumenttisarjaa ”Sininen laulu” , ”Oi kallis Suomenmaa” ja ”Tähtien tarina” (joista varsinkin ensin mainittu – dokumenttina ja kirjana - on henkisenä ja fyysisenä ponnistuksena uskomaton) ja paljon muuta…
Von Bagh liikkui vasemmistopiireissä ja kirjassa löytyy ymmärrystä taistolaisuudelle, vaikka von Bagh ei ollut sitoutunut selkeästi mihinkään fraktioihin. Näenkin von Baghin kritiikin kohdistuvan yleensä kapitalismin ylilyönteihin, joita piisaa. Von Bagh on maineensa ja monipuolisuutensa ansiosta kuitenkin välttynyt nyt jälkikäteen kovalta porvarikritiikiltä, jonka monet laitavasemmalla olleet ovat kohdanneet.
On vaikea ymmärtää, miksi von Bagh kohdistaa kohtuuttomilta tuntuvat, sättivät arvostelut lukuisten yhteisöjen (erityisesti elokuva-arkisto ja sen seuraajainstituutiot sekä elokuva-alan yliopisto-opetus) johtotehtävissä toimiviin. Hän tunnistaa monien kyvyttömyyden (tölväisyt tyyliin ”Hän oli joviaali hölmö”) hoitaa tehtäviään. Syy von Baghin käytökseen ei siis ole vastapuolen häneen kohdistamissa henkilökohtaista loukkauksista, vaan ihmisten osaamattomuudessa. Sen sijaan hän arvostaa monia, jotka ovat suorittaneet ”elämän yliopiston” ja hankkineet tietomäärän ja osaamisen, jota ei mistään korkeakoulusta pysty saamaan.
Arvostelu on varmaan osin relevanttia, mutta osittain ”sisäsyntyistä”, joka johtuu von Baghin persoonasta. Von Bagh: ”Lähiomaiseni osaisivat kertoa minua paremmin , miten vaikeaa on elää maanisen työntekijän kanssa” tai ”Perheeni jäsenet ovat yrittäneet karsia taipumustani itsesääliin, katkeruuteen ja pitkiin vihoihin”.
Eräs syy von Baghin käyttäytymiseen on nähdäkseni hänen vahva kaipuunsa menneen ajan parempiin päiviin ja tämän hänen rakastamassa menneen maailmaan katoaminen. Historia sisältää niin arvokkaita elementtejä, että niistä säästäminen, niiden tehostaminen ja virtaviivaistaminen tuntuvat von Baghista turhuuden turhuudelta.
Menneen haikailijat on totuttu sivuuttamaan hiukan hymähdellen, mutta jos von Baghin kaltainen henkilö älyllisesti perustelee tapahtumien merkitsevyyttä - olkoonkin, että ajatteluun sisältyy melkoinen annos idealismia - ei asiaa kannata sivuuttaa olankohautuksella.
Von Baghia on helppo ymmärtää tiettyyn rajaan saakka. Mutta ovatko hänen monet sylkykuppinsa lopulta vain pelinappuloita suuressa pelissä, jossa moni arvokas asia joudutaan uhraamaan näennäisen tai todellisen tehokkuuden alttarille? Todelliset päätökset tehdään jossain muualla, jossain ylhäällä. Tulisieluisen henkilön, jonka koko sisin on valjastettu kulttuuriperinteen vaalimiseen, on vaikeaa olla turhautumatta. Osa turhautumisesta projisoituu kanssaihmisiin.
Vielä on muistettava, että kritiikki ulottui myös von Baghiin itseensä. Hän ei todellakaan päästä muita eikä itseään vähällä. Toisaalta muistaessaan hyvällä jotain työmyyrää tai luovaa lahjakkuutta, hän ei säästele kunniamainintoja.
Ja lopulta ”Muisteja”-kirjan sivulla 425 lukija palkitaan suurella paljastuksella. Von Bagh: ”onko elokuva suurempi kuin elämä, vai päinvastoin? Haluan nyt aikamatkani päätteeksi esittää maltillisen ehdotuksen – tasapelistä”. Mikä tasoitti pelin? Lapsenlapset!
Kansakunnan ikioma Petteri otti usein oikeudet omiin käsiinsä, ei noudattanut työaikoja eikä oikein muitakaan sääntöjä. Työnantajan näkökulmasta hän on ollut melkoinen haaste. Työnarkomaniallaan hän pyhitti kaikki pikkulaiminlyönnit ja erivapaudet, joita hänelle ei myönnetty, vaan jotka hän otti. Häntä täytyy käsitellä ”kokonaisuutena”. Ilman periksiantamattomuutta hyvässä ja pahassa ei olisi ilmiötä ja ihmistä nimeltä Peter von Bagh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti