Matti Klinge - myytinmurtajan muistelmat

”Venäjä ei ota Suomea vaikka tarjottaisiin”. Tämä oli vastaus, kun professori Matti Klingeltä kysyttiin Venäjän mahdollisista aikeista Suomen suhteen. Omiin näkemyksiini verrattuna tämä on ärhäkkää puhetta. Professori on kuitenkin oikeilla jäljillä. Hänkin on turhautunut panikoinnista ja hysteriasta, joka on syntynyt Ukrainan tapahtumien seurauksena.

Krimin miehityksen puolustamisessa hän menee kyllä mielestäni liian pitkälle. Tähän problematiikkaan en kuitenkaan kajoa tässä tämän enempää.

Matti Klinge on uskomattoman tuottelias historioitsija. En yritä tuoda tässä esille edes päällimmäisiä hänen teoksistaan. Tämä monipuolinen ihminen on kunnostautunut myös kuvataitelijana ja runoilijana.

Luin Klingen muistelmien tuoreen kakkososan ”Upsalasta Pariisiin. Muistelmia 1960-1972” (Siltala, 2014). Kirja kuvaa 440 sivulla Klingen elämää. Ja tässähän on kuvattuna vain pieni, joskin hyvin mielenkiitoinen osa hänen urastaan ja elämästään.

Kirjasta syntyy kuva, että Klinge tuntee ”kaikki”, Suhdetoimintaverkosto on todella laaja ja koko elämä ja oleminen on jatkuvaa suhteiden luomista. Näillä eväillä pääsee pitkälle!

Vaatimattomuus ei todellakaan kaunista tätä miestä. Aikaansaannokset ovat suuria, mutta niin on myös hänen käsityksensä omasta urastaan. Klinge toteaa väitöskirjastaan ”Kirjani ei siis ollut suurteos vain laajuuden ja sisällön puolesta, vaan myös suurteoksen näköinen. Saatoin jopa ajatella, että sillä olisi näkyvä paikka paikkansa arvoteosten vierellä, niiden joukossa”. Sitten hän keventää pienellä ironisella heitolla: ”Olisi ehkä pitänyt muistaa sekin, ettei näitä arvoteoksia useinkaan juuri lueta!” Hän toteaa aivan arkisesti olleensa hyvä töissään ja on sitä muidenkin mielestä!

Kun Klingeä tarkastelee, on syytä ottaa käyttöön näkökulma, muuten hukkuu aineiston runsauteen. Tässä keskityn luomaan pikakatsauksen häneen historiankirjoituksen toisinajattelijana.

Klinge on sekä omalla että muiden suulla myytinrikkoja. Erityisesti tämä näkyy suhteessa Suomen 1800-luvun historiaan (ja itsenäistymiseen johtaneeseen kehitykseen) ja suhteessa Venäjään. Hän saa helposti sekä kannattajat että vastustajat liikkeelle. Varsinkin 1800-lukua koskevissa historiakirjoituksissa Klinge on ottanut rohkeasti ”venäläisen näkökulman”.

Kuinka ollakaan vuoden professoriksi juuri valittu Maria Lähteenmäki viittaa Eino Jutikkalaan, joka sanoi, että historian tutkimus on myyttien murtamista. Klinge on jatkanut perinnettä.

Annan ajatukselle lämpimän kannatuksen. Minulla on näitä ”blogiaineita” kirjoittaessani omalta vähäiseltä osaltani sama ajatus. Klinge vältti poliittista sitoutumista puoluetasolla, vaikka olikin presidentin valitsijamies useissa vaaleissa. Lähinnä luonnehtisin Klingen vasemmistoliberaaliksi ja taitaa hän sen itsekin myöntää.

Vuosi 1968 oli tärkeä vuosi myös Klingen kannalta. Hän asettui vanhaa AKS-henkistä kapeaa isänmaaidealismia vastaan eikä juuri kukaan tuohon aikaan AKS:n toimintaa puolustanutkaan. Vanhan valtauksen mainetta hän pitää myöhemmän historiakirjoituksen ja muistelujen nostamana ylevänä tapahtumana, jota se ei välttämättä ollut itse tapahtumahetkellä. Mutta näinhän historiankirjoitus tekee – se nostaa ja laskee tapahtumien merkitystä.

Missä Klinge sitten toimi myytinmurtajana? Ensimmäiseksi tulee mieleen suhtautuminen itsenäisen Suomen taustahistoriaan. Traditionaaliset, isänmaalliset tahot olivat sitä mieltä, että Suomen tie itsenäiseksi valtioksi käynnistyi varhain ja eteni johdonmukaisesti ja tavoitteellisesti, kun taas Klinge näki kehityksen hyvin lyhyen aikavälin tapahtumana Venäjän vallankumouksen ja muun maailmanhistorian funktiona.

Toinen merkittävä erimielisyys koski toista sortokautta, jossa Klinge näkee toisen sortokauden tulleen liioitelluksi historiankirjoituksessa (”Kansa oli keisariuskollista”). Klinge kritisoi perinteistä tapaa nähdä sortokaudet ”sankaritarinan tavoittelemisen tendenssinä”. Itse hän ei halua osallistua myytinrakentamiseen. Klinge ei ollut ilmeisesti isänmaallinen sillä tavalla kuin monet suomenmieliset olisivat toivoneet. Pyrkimys irti myyteistä johti Klingen monesti oppositioasemaan historianäkemyksissään.

Entä nykyisin? Klingen ottamissa Nato- ja Ukraina-kannoissa jatkuu sama kyseenalaistava perusasetelma. Klinge ei halua leimata Venäjää (yksin) syylliseksi, vaan näkee konfliktin taustalla monimutkaisemman taloudellis-poliittisen asetelman.

Klingen muistelmakirja tuntui aluksi hiukan puuduttavalta, mutta kuitenkin jutteleva tyyli vetosi minuun niin, että alkuperäinen ajatus - selailu ja paikka paikoin - muuttui systemaattiseksi lukukokemukseksi.