Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtajalla Matti Apusella on tapana provosoida yhteiskunnallista keskustelua äkkiväärillä mielipiteillä. Niille on ominaista ”asian kääntäminen toisinpäin”. Huomaan itse harrastavani samaa, mutta käännän selvästi toiseen suuntaan kuin Apunen.
Nyt Apunen ihmettelee HS:n kolumnissa ”Sivistyksen supermarketissa” (27.1.2015), kuinka hänen mielestään hieno asia eli vanhempien halu valita paras opettaja (paras koulu) leimataan ”koulushoppailuksi”.
Kirjoitin pari kolme viikkoa sitten luottamusyhteiskunnasta (”Luottamusyhteiskunnan jäljillä”, 12.1.2015), joka on kansainvälisten tutkimusten mukaan viety pitkälle Skandinavian maissa. Yksinkertaistettuna sillä tarkoitetaan luottamusta toisiin ihmisiin ja nimenomaan ihmisiin, joita ei tunne entuudestaan. Tämä pitää sisällään myös luottamuksen ”ventovieraisiin” viranomaisiin. Totean mm. seuraavaa:
”Yhteiskunnallisia instituutioita kohtaan tunnettua luottamusta on myös mitattu maittain ja todettu, että ne valtiot, joissa on voimassa universaali hyvinvointipolitiikka (kaikille myönnetyin etuuksin ilman tarveharkintaa) menestyvät hyvin, kun taas tarveharkintaa noudattavat menestyvät huonommin”.
ja edelleen:
”Verotuksen oikeudenmukaisena kokeminen on ehkä vielä palvelujakin voimakkaammin yhteydessä ”yleistyneen luottamuksen” vahvuuteen. Pohjoismainen malli on tässäkin suhteessa edelläkävijä: meillä tutkimusten mukaan verojen käytön yhteys palveluiden saamiseen on korkealla tasolla.”
Palvelut voidaan tuottaa toki monella tavalla. Yhteiskunta voi esimerkiksi ostaa palvelut yksityiseltä ja huolehtia lähinnä palvelujen saatavuudesta lakien mukaan ja laatukysymyksistä. Tämä ei kuitenkaan ole tässä oleellista. Apunen ei aseta varsinaisesti kyseenalaiseksi julkisesti tuotettua sivistyspalvelua, vaan pohtii laatuvaihteluja kunnallisen peruskoulun sisällä: ”Miksi en saisi haluta lapselleni hyvää opettajaa, jos tiedän jossain sen olevan”. Hän myöntää, että huoli koulujen eriytymisestä esim. maahanmuuttaja-alueilla on ”huono juttu”. Hän myös myöntää että, ”suomalainen koulu on epäilemättä tasa-arvoinen”. Mutta silti hän palaa jutussaan toistuvasti haluunsa saada valita mieleisensä opettaja lapsilleen.
Apunen nostaa laatukysymyksen keskiöön. Eikö luottamusyhteiskunta ole tässäkin oleellinen? Jos luottamus toimii, niin silloin myös opetuksen laadun tasaisuuteen luotetaan. Jossain Yhdysvalloissa ihaillaan nimenomaan suomalaisen opetuksen laatua ja moititaan sitä, että oma laatu ei ole riittävän hyvä. Mutta siellä juuri luottamus koulujen tasaiseen laatuun on heikko. Koulut eriytyvät. Vanhemmat valitsevat – jos pystyvät- parempien asuinalueiden kouluja kullanmuruilleen. Toisaalta ymmärrettävää. Silti amerikkalaisetkin tuntevat suurta huolta opettajiensa koulutustasosta ja pyrkivät ulkomaisten mallien avulla parempaan.
Mielestäni kuitenkin Apusen ajattelu on ensi askel epäluottamusyhteiskuntaan: hänhän viittaa siihen, että opettajien laatu vaihtelee liikaa (tosin hän ei mainitse esimerkkejä huonosta laadusta) . Väitteet tulisi todistaa. Toisaalta yhteiskunta näkee vastuunsa. On erittäin tärkeää, että luottamus (ja luottamusyhteiskunta) ansaitaan. Eli yhteiskunnan tulee pitää huolta, että opettajien osaaminen on tasalaatuista, että palkkaus säilyy kilpailukykyisenä. Ja mikä tärkeintä, koulun laatu säilytetään sellaisena, että koulu houkuttelee parasta ainesta opettajiksi.
Mutta kysymys on muustakin. Kymmenien vuosien aikana olemme sisäistäneet luottamuksen koodin. Kysymys ei voi olla pelkästään siitä, että rahalla ostetaan laatua, mihin Apunen näyttää viittavan halutessaan tulospalkkausta opettajille: parhaat on palkittava bonuksilla. Suomalainen järjestelmä pääosin perustuu kuitenkin toisenlaisiin arvoihin.
Yhteiskuntaan on sisäänrakennettu luottamus siitä, että tarjottu opetus on kaikissa tapauksissa kritiikin kestävää. Tavoite on hurja, mutta siinä on onnistuttu hyvin. Minulla on ollut onni kouluttaa lapsiani useissa kotikuntani kouluissa ja olen todennut laadun tasaisuuden. Kysymys ei voi olla rahapalkkioista, joita maksetaan parhaille, vaan omaksutusta tasaisen laadun periaatteesta. Apunen näyttää ajattelevan, että vain rahalla (hinta-laatusuhde) voi ostaa kunnollista. Hän ei ymmärrä, että meillä opettajat ovat tunteneet ylpeyttä omasta osaamisesta ja nauttineet työnsä tuloksista sillä palkalla mikä kulloinkin on voimassa. Olisiko tämä luottamusyhteiskunnan peruspilareita? Saadaan parhaana palkintona työstä onnistuminen.
No, tähän voidaan ilkeämielisesti lisätä, että helppoahan opettajana on viihtyä, kun OAJ ajaa palkat ylös, on pitkät kesälomat jne. Olen vakuuttunut, että menestys ei johdu tästä.
Aivan omituinen on Apusen harrastama ruoan laadun ja koulun laadun vertailu: ”En menisi ihan heti kieltämään keskiluokkaiselta shoppailua ja komentamaan, että vastedes tavara tulee yhdestä kaupasta ja valikoiman päättää valtio”. Mikä yhteys tällä on yhteiskunnan järjestämään kouluopetukseen? Tässä kapitalistinen liturgia valinnan vapaudesta on viety todella kestämättömälle pohjalle.
Vielä kummallisempi on Apusen väite, että ”yksityisellä sektorilla on jatkuva tarve kehittää omaa toimintaansa ja levittää hyviä ideoita eteenpäin. Mutta mitkä mahtavat olla nykykoulun opettajan kannusteet tehdä ammatillisia kumouksia?”
Väitän, että koulujemme menestys kansainvälisissä vertailuissa juuri perustuu opettajakoulutuksen eli siis itsensä kehittämiseen. Apusen ainoa mittari on raha. Vain eriyttämällä palkkioita ihminen on kiinnostunut itsensä kehittämisestä. Apuselta puuttuu käsitys luottamusyhteiskunnan luonteesta.
Vähän sama asia on, jos sanoisin, että suomalaisten yritysten heikko kilpailukyky johtuu laiskuudesta kehittää omaa työtä ja kehittää uusia innovaatioita. Entä jos menestymättömyys johtuu kevyin perustein annetuista bonuksista? Hövelisti jaetut tulopalkkiot ovat johtaneet velttoiluun. Epäreilua yleistämistä, eikö totta!
En kiistä tulospalkkauksen merkitystä. Työurallani suhtauduin myönteisesti julkisen sektorin tulospalkkioihin. Ne eivät kuitenkaan ole julkisten palvelujen ytimessä. Muutoksen seuraaminen tai johtaminen kaikessa toiminnassa on elinehto niin yksityisellä kuin julkisella puolella. Esimerkki: kouluopetuksen modernisoimisvaatimus liittyy monelta osin tietotekniikan parempaan hyödyntämiseen. Mutta niinhän se taitaa olla yritystoiminnassakin. Kaiken kaikkiaan en piirtäisi jakolinjaa yksityisen ja julkisen välille, vaan huolet kansakunnan kilpailukyvystä ovat yhteisiä.
En ainakaan vielä usko, että opetuksen laatukysymykset ja koulujen paremmuus ratkaistaan - parhaat erittelevällä - rahalla. Kysymys on tähän asti ollut muista asioista. Omalta työuraltani muistuu mieleen eräiden vanhempien yhteydenotto, jossa he halusivat taivuttaa minut suostumaan heidän ehdottamaansa koulun vaihtoon, joka koski heidän omia lapsiaan. Oliko kysymys koulujen opetuksen laadusta? Ei ollut, sillä tiesin, että nuo muutamat nyt kysymyksessä olevat isot alakoulut kilpailivat tosissaan siitä, että juuri heidän koulunsa olisi se kaikkein rakkain paikka oppilaille. Ei todellakaan tarvinnut maksaa bonuksia tulosten aikaansaamiseksi. Luottamusyhteiskunta ei ole mikään versio nietzscheläisestä veltosta orjamielisestä yhteiskunnasta. Mistä tuossa omassa kokemuksessani oli kysymys? Turvallisuudesta! Oppilaiden koulumatkan turvallisuudesta kahden kouluvaihtoehdon välillä!
Mitä tulee epäonnistuneisiin opettajiin, niin heitäkin joukossa oman kokemukseni mukaan oli, tosin vain prosentin verran kaikista. Mutta ajat muuttuvat. Muutoksen tarve on kuitenkin erilainen kuin Apunen ajattelee. Suurin haaste on yleinen resurssipula. Pikkuhiljaa vanhaa luottamusyhteiskunnan perustaa on syöty. Joissakin asioissa on menty eteenpäin, mutta monissa on otettu takapakkia. Opetuksen taso on vaarassa murentua, samoin on vaara, että koulut eriytyvät, ja niin on päässyt osin jo tapahtumaankin.
Apusen ajatuksilla asioita ei kuitenkaan korjata, pikemminkin juopa hyvän ja huonon välillä kasvaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti