Olen ståhlbergilainen

K.J. Ståhlbergin syntymästä tuli kuluneeksi 150 vuotta 28.1.2015. Haluaisin muistuttaa tästä historiamme suurmiehestä erityisesti tänä päivänä, kun monet niistä tavoitteista, joita Ståhlberg arvosti, on asetettu läntisessä maailmassa kyseenalaiseksi.

Näin vaaliemme alla vastakohtaisuuksia halutaan tietoisesti korostaa. Joillakin tuntuu olevan aivan ideologinen vastakkainasettelun tarve. Ståhlberg voisi antaa laiskanläksyä joillekin kurittomille koulupojille, jotka ovat lukeneet huonosti historianläksynsä.

Kirjoitin blogikirjoituksen K.J. Ståhlbergista ja hänen aseenkantajastaan Heikki Ritavuoresta reilut kolme vuotta sitten. En todellakaan ole ”keksinyt” ensimmäistä presidenttiämme juuri nyt, päinvastoin hän on historiamme kestohahmo. Seuraavassa on lyhennetty versio kirjoituksestani ihan vain muistuttaakseni hänen sanomastaan tälle päivälle.

Ja tarina alkaa….

On lämmin kesäpäivä. Olen Hietaniemen hautausmaalla poikani kanssa. Kuljeskelemme hitaasti haudalta toiselle. Pysähdymme joillekin hautamuistomerkeille pidemmäksi aikaa. Pohdin omaa suhdettani näihin suurmiehiin ja mietin, mitä hautamuistomerkeillä haluttiin viestittää jälkipolville. Äkkiä edessä on Heikki Ritavuoren hauta. Se on upea kokonaisuus. Muistilokeroista tunkeutuu esille peloton sisäministeri, joka taisteli yhdessä K.J. Ståhlbergian kanssa edustuksellisen demokratian puolesta diktatuuripyrkimyksiä vastaan. Juuri Ritavuori oli se henkilö, joka ratkaisevasti vaikutti tasavaltaisen hallitusmuodon läpimenoon eduskunnassa vuonna 1919. Tietenkin hän teki sen ståhlbergilaisessa hengessä. Se oli suursaavutus eikä missään nimessä läpihuutojuttu. Taustalla väijyivät ns. aktivistit Mannerheimin (kuuluisa ”Andersson”) bulvaaneina. Juuri Mannerheim olisi halunnut diktaattorina hallita Suomea. Hän ei kuitenkaan itse antautunut vaaraan, vaan antoi aktivistien tehdä likaisen työn. Ritavuoren veto katkaisi siivet tällaisilta pyrkimyksiltä. Vielä vuonna 1921 samat tahot yrittivät saada Mannerheimin valtaan. Kolmannen kerran Mannerheimin taustajoukot toimivat Mäntsälän kapinan aikaan samoissa puuhissa. Jörn Donner olisi tehnyt historiallisen teon, jos hän olisi melko rutiininomaisen Mannerheim -dokumenttisarjan (2011) sijasta korvannut näkökulman isänsä (Kai Donner) ja Mannerheimin suhteella. He yhdessä pyrkivät asettamaan nuoren ja hauraan demokratian kyseenalaiseksi.

Mutta takaisin Ståhlbergiin ja Ritavuoreen. He kumpikin vastustivat jyrkästi Itä-Karjalan seikkailua 1920-luvun vaihteessa, sovittelivat punaisten ja valkoisten syvää juopaa, selvittivät suojeluskuntaskandaalia ja tietenkin taistelivat edustuksellisen demokratian puolesta. Molemmat joutuivat väkivaltaisen attentaatin kohteiksi: Ritavuori menetti henkensä oikeistoradikaalin luodeista ja Ståhlberg kyyditettiin Joensuuhun lapualaismielisten toimesta. Ei voi kuin ihailla molempien periksiantamattomuutta 1920-luvun levottomina vuosina.

Miksi haluan nostaa juuri heidät esille tänä päivänä? Kun olin kansakoulussa 1950-luvun lopulla Ståhlberg oli muistikuvieni mukaan arvostettu presidentti. On hän sitä toki vieläkin, mutta jäänyt pahasti Mannerheimin ja Kekkosen varjoon. Joka joulu ilmestyy koko joukko kirjoja markkinoille, joilla käsitellään molempien herrojen edesottamuksia aina ruokailutapoja myöten. Ståhlbergista on olemassa elämäkerrat vuosilta 1969 ja 1978. Haluan korostaa Ståhlbergin ja Ritavuoren työtä nimenomaan tätä aikaa vasten, jota nyt elämme.

Demokratia on kärsinyt vakavia tappioita Suomessakin. Samaan aikaan EU on kovertanut kansallista demokratiaa. Eikö nyt tarvittaisi näiden kansakunnan isien kohottamista ansioidensa mukaiseen arvoon? Meillä ei tunneta Founding Fathers -käsitteen suomalaista vastinetta. Yhdysvalloissa kansakunnan perustajaisät ovat suunnattomassa arvossa, vaikka toki on sanottava, että heitä käytetään myös sisäpoliittisina aseina vastustajien nujertamiseksi.

Kaikkein eniten toivoisin Ståhlbergia kansakunnan kaapin päälle hänen tinkimättömien demokratianäkemystensä vuoksi. Myös kansalaisten välisen tuloerokuilun takia tarvittaisiin Ståhlbergin kaltaista yhteiskunnallisten erojen kaventajaa luomaan uskoa tulevaisuuteen. Olisiko nyt aika kirjottaa uusi elämäkerta Ståhlbergista? Moni sanoo että ei, koska Ståhlberg oli jotenkin tylsän presidentin maineessa, varovainen ja eleetön. Tämä ei pidä paikkaansa. Meidän on vain vaikea asettua siihen tilanteeseen, jossa horjuva demokratia toimi 1920-luvun vaihteen molemmin puolin.

Paasikivi sanoi jossain yhteydessä, että ”Ståhlberg ei tehnyt ainuttakaan virhettä”. Ehkei aivan noin, mutta minulle ei ole jäänyt kuvaa mielipiteiltään horjuvasta presidentistä. Minusta ei ole myöskään tuotu tarpeeksi esille Ståhlbergin roolia kansakunnan harmaana eminenssinä, joka vanhoilla päivillään vaikutti presidenttien neuvonantajana.

Jotkut puhuvat jo ”demokratian jälkeisestä ajasta”. Ennen kuin kiirehditään tähän vaiheeseen on syytä tarkistaa demokratian anti tälle päivälle. Ehkä tarvittaisiin Ståhlberg kertomaan se meille kaikille. Joka tapauksessa haluaisin ylpeänä sanoa: olen ståhlbergilainen.