Helsingin Sanomissa on useissa artikkeleissa käsitelty finanssikriisiä kymmenvuotismuistelojen merkeissä. Tässä kommentoin 12.9.2018 julkaistua artikkelia ”Myrskyn jälkeen”. Pyrin myös laajentamaan artikkelin käsittelyä omin kommentein ja oikeiksi arvioimieni faktojen avulla.
Vuotta 2008 on pidetty finanssikriisin käynnistymisvuotena, mutta kriisi oli muhinut jo useita vuosia ilman, että siihen kiinnitettiin riittävää huomiota. Varoittelijoita kyllä oli, mutta ajan henki oli sellainen, että markkinoiden oletettiin itse hoitavan epätasapainot vallalla olleen talouspoliittisen opin mukaisesti.
Investointipankki Lehman Brothersin konkurssi 15.9.2008 on yleensä katsottu kriisin alkupisteeksi. Tosiasiassa sitä edelsivät ranskalaisen BNP Paribasin (elokuu 2007) ja amerikkalaisen Bear Sternsin (liittovaltion hätärahoitus maaliskuussa 2007) vaikeudet. Kriisin syitä takaperin kelattaessa voidaan palata syksyyn 2006, jolloin amerikkalaisten asuntojen hinnat kääntyivät laskuun pitkään jatkuneen nousun jälkeen. Se oli pahan merkki, olihan totuttu siihen, että asuntojen hinnat jatkavat poikkeuksetta nousuaan vuosikymmenestä toiseen.
Asuntojen hinnat laskivat alle niitä varten otettujen lainojen määrän. Velkadeflaatioilmiön seuraukset olivat nähtävissä aikoinaan jo 1930-luvun lamassa (ja esimerkiksi Suomen lamassa 1990-luvun alussa), mutta siitä oli kai kulunut liian paljon aikaa, että yhteys olisi muistunut mieleen.
Muutoinkin 1930-luvun opit oli heitetty sivuun. HS:n artikkelissa haastateltu Bengt Holmström toteaa, että ”pankkijärjestelmän keskeinen haavoittuvuus on aina ollut se , että pitkän ajan sijoituksia rahoitetaan ottamalla (asiakkailta) lyhytaikaisia lainoja, joista tärkeimpiä olivat talletukset”. Totta. Vuosien 1837, 1858, 1873, 1884, 1893, 1907 ja 1929 pankkikriiseissä ihmiset menettivät talletuksensa, koska ne olivat riskisijoitusten rahoituslähteenä ja riskit realisoituivat. Talletuspaon syntyessä, vain nopeimmat ehtivät pelastaa rahansa. Tästä viisastuneena kongressissa hyväksyttiin ns. Glass-Steagall Act (tai vuoden 1933 pankkilaki), joka erotti säästöpankit liikepankeista. Säästöjen käyttö riskaabelissa sijoitustoiminnassa estyi kymmeniksi vuosiksi. Talletuspakojen mahdollisuus ainakin pieneni. Valitettavasti laki kumottiin juuri finanssikriisin alla vuonna 1999. Oli mahdollista perustaa jälleen suuria finanssitavarataloja. Haastattelussa ei kuulla Holmströmin mielipidettä tästä asiasta. Harmi, nyt jää vaikutelma, että lain kumoamisella ei ollut merkitystä. Kyllä sillä oli.
Artikkelissa korostetaan sitä, kuinka Aasian markkinoilla kehittyneet valtavat pääomat sijoitettiin Yhdysvaltain arvopaperimarkkinoille. Syntynyt epätasapaino oli keskeisiä syitä finanssikriisin syntymiseen.
Finanssikriisi synnytti valtaisan turbulenssin Yhdysvaltain pankkimaailmassa ja viidestä suuresta liikepankista vain kaksi kesti paineen.
Kriisin kehittymiseen oli useita syitä. Yksi oli IT-kuplan (2000-2002) puhkeamisen jäljiltä matalina pidetyt keskuspankkikorot. Asuntojen hintakupla saattoi suotuisissa olosuhteissa kehittyä vuosina 2003-2006, kun halpaa rahaa virtasi asuntomarkkinoille. Korot pidettiin aivan liian kauan matalina.
Ideologisena syynä voidaan pitää republikaanihallituksen pyrkimystä luoda edellytykset ”amerikkalaisen unelman” synnyttämiselle tarjoamalla käsirahatukea (American Dream Downpayment Act, joulukuu 2003) asuntojen ostoon. Hyvin köyhät tarttuivat täkyyn ilman, että heillä oli edellytyksiä selvitä lainavelvoitteistaan.
Uudet rahoitusinstrumentit olivat aivan keskeinen syy kriisin syntyyn. Artikkelissa aivan oikein tuodaan esille tapahtunut muutos: ”Aikaisemmin vakuus oli `parkkeerattu´ siihen pankkiin tai rahoitusyhtiöön, joka oli myöntänyt lainan”. Laina ja vakuus olivat liitettyinä toisiinsa yhdessä ja samassa pankissa, kunnes laina oli maksettu pois. Uudessa rahoitusinstrumenttien maailmassa laina eli omaa elämäänsä markkinoilla. Nyt pankki saattoi myydä lainan toiselle pankille, joka oli usein taseen (ja valvonnan) ulkopuolella oleva ns. varjopankki (SPV:t, SIVit). Nämä arvopaperistivat lainan myyntiä varten. Käytettiin monimutkaista järjestelmää, jossa strukturoidut arvopaperistetut lainat luokiteltiin riskin ja tuoton suhteen luokkiin AAA, AA ja A. Muodostui ns. CDO-johdannaisia, joissa oli mukana kaikentyyppisiä lainoja sekaisin. Edelleen tapahtui niin, että varjopankit pyysivät luottoluokittajilta arviot arvopaperista. Muodostui liikaa kolmen A:n luottoja, joilta puuttui kate. Järjestelmä korruptoitui, koska hyvätuottoisiksi ja riskittömiksi luokitellut arvopaperit ylipainottuivat tarjonnassa.
Uudet asuntoarvopaperit olivat houkuttelevia tuotteita, koska ne olivat mallia 2+28 vuotta (kaksi vapaavuotta ja sitten koron jyrkkä nousu). Arvopaperin ostajalle tämä näyttäytyi erittäin tuottoisana sijoituskohteena edellyttäen tietysti, että lainan ottaja selviytyi velvoitteistaan. Näitä ns. subprime-lainoja myytiin usein varattomille mustille perheille. Perusperiaate oli, että sijoitus oli turvallinen koska ”asuntojen hinnat ovat aina nousseet”. Niinpä lainoilla oletettiin olevan aina riittävä vakuus.
Finanssikriisin puhkeamisen aikoihin oletettiin ylivoimaisen enemmistön lainoista olevan asuntolainoja köyhille. Jo aiemmin minulla on ollut tieto, että vain 10 prosenttia lainoista oli ensiasuntolainoja. HS:n artikkelin hyödyllisin tieto on, että ongelmalainojen keskiössä olivatkin keskituloiset kulutusluottoja harjoittavat kotitaloudet. Kulutusluottojen vakuutena olivat asunnot.
Kun laina painui alle vakuutena olevan asunnon arvon, tarjosivat pankit lisää lainaa. Se, mihin lainaa käytettiin oli sivusasia. Näin lainamäärä saatiin pidettyä vakiona. Pankin viesti kuului: ”Nyt lainakiintiössänne on taas varaa”. Niin kauan, kun laina oli alle asunnon arvon laina oli ”ylivakuutettu”. Ongelmat alkoivat, kun asunnon arvo putosi kriisin seurauksena alle lainan määrän, joka johti lukemattomien kotitalouksien syviin murhenäytelmiin.
Joissakin osavaltioissa oli voimassa ”jingle-mail”-käytäntö, jonka mukaan pankilla ei ollut oikeutta periä pankille jäänen asunnon ja alentuneen myyntihinnan erotusta asiakkaalta. Pankin asiakas pääsi eroon tällaisesta asunnosta palauttamalla asunnon avaimet pankin postiluukkuun (jingle-mail). Tämä oli omiaan rohkaisemaan lainanottoon asiakkaan epävarmassa rahoitustilanteessa. Kun riittävän suuri osa jonkin asuntoalueen asunnoista menetti arvonsa, romahdutti se koko alueen asuntojen hinnat. Näin kriisi levisi syvälle koko talouteen.
Jättimäinen amerikkalainen vakuutusyhtiö AIG joutui finanssikriisin syöksemänä liittovaltion haltuun. Varjopankit vakuuttivat AIG:ssa lainat pankille. Ne pakkasivat ja pilkkoivat luottoriskin ja myivät velkakirjoina sijoittajille. Koko arvopaperistetun järjestelmän romahtaminen romahdutti myös CDS-luottovakuutukset.
HS:n artikkelissa on hyvin tuotu esille alun perin terveen järjestelmän korruptoituminen ahneuden ilmapiirissä. Tästä esimerkkinä ovat puolivaltiolliset asuntorahoittajat Fannie Mae ja Freddie Mac, jotka olivat vuosikymmenien ajan ostaneet ja arvopaperistaneet asuntolainoja. Järjestelmä varmisti hartioiden leveyden, kun piti rahoittaa valtavat esikaupunkien omakotitaloalueet. Ilman näitä kahta asuntoluotottajaa rakentaminen ei olisi onnistunut. Fannie Mae ja Freddie Mac joutuivat kurimukseen, kun ostivat arvopaperistettuja roskalainoja.
Finanssikriisiin on monia syyllisiä: piittaamattomat luottoluokitusyhtiöt (jotka arvioivat arvopaperistettuja luottoja mekaanisesti tietokoneohjelmien välityksellä), pankkiirien ahneutta tukevat palkkiojärjestelmät (jotka johtivat pankinjohtajien älyttömiin riskinottoihin ja epärehellisyyksiin), eksoottiset rahoitusinstrumentit ( joiden toimintamekanismia niiden myyjät eivät todennäköisesti ymmärtäneet), omistajuusyhteiskuntaideologian (Ownership Society) ajaminen (ilman tosiasiallisia resursseja), kasvavat tuloerot (tuloerojen kaventamisen sijasta keskityttiin ”omistajuuserojen kaventamiseen”) jne.
::::::::::::::::::::
Kriisistä selvittiin pelastamalla pankit ja varsinkin Yhdysvalloissa monet suuryritykset (pankkien ja suuryritysten pääomittaminen). Euroopassa EKP tarjosi kiinteäkorkoista lainaa niin paljon kuin pankit tarvitsivat. Yhdysvalloissa keskuspankki tarjoutui ostamaan sadoilla miljardeilla roskalainoja.
Varsin pitkälle yhtä mieltä ollaan siitä, että pankkien pääomavaatimusten pitää olla suuremmat ja sääntelyn kiristäminen on oikea toimenpide. Yhtä mieltä ollaan myös siitä, että reaalitalous on talouskriisien suurin kärsijä.
PS
Ehkä on syytä oikaista tässä harhakuva, että asuntojen hinnat ovat Yhdysvalloissa "nousseet aina". Inflaatiotarkistettuna hinnat eivät ole nousseet ajanjaksona 1800-luvun lopulta tähän päivään lukuunottamatta kahta jaksoa: 1) amerikkalaisten sotilaiden palatessa toisesta maailmansodasta n. suuret ikäluokat aiheuttivat hyppäyksen hinnoissa perheitä perustettaessa 1940-luvun lopulla. 2) Toinen hyppäys syntyi finanssikriisin aikaan (hinnat huipussaan vuonna 2006 ja pohja saavutettiin vuonna 2012).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti