Ruotsin hyvinvointivaltio – ihmemaasta ristiriitaiseksi suunnannäyttäjäksi

Juuri käytyjen Ruotsin valtiopäivävaalien yhteydessä viitattu monta kertaa historiaan varsinkin sosiaalidemokraattien vaalituloksen yhteydessä. On totta, että pitää mennä kauas historiaan ennen kuin löytyy vastaava tulos. Demarit saivat vuoden 1911 vaaleissa 28,5 prosentin kannatuksen. Nyt tulos oli 28,3 prosenttia.

Vuoden 1911 jälkeen demarit nostivat kannatuksentasonsa noin 30 prosenttiin vuosina 1914-1920. Sitten tapahtui hyppäys seuraavalle tasolla eli 40 prosenttiin ja sen ylikin vuosina 1921-1932. Se oli vasta alkua. Sosiaalidemokraattien pitkä kultakausi kesti vuodesta 1936 vuoteen 1988 saakka, jolloin kannatus oli uskomattomasti 42,7 prosentin ja 53,8 prosentin välillä. Useimmiten prosenttiosuus osui 45 ja 50 väliin. Sellaisiin prosentteihin ei päästy yhden puolueen voimavaroin muissa liberaaleissa monipuoluejärjestelmissä.

Vasta vuonna 1991 demarien kannatus laski alle 40 prosentin, mutta senkin jälkeen vuosina 1998-2006 kannatus pysyi 35 ja 40 prosentin välillä. Pudotus länsimaiselle demokratialle hämmentävistä luvuista tapahtui vasta vuonna 2010, jolloin suosio laski 30,7 prosenttiin. Vuoden 2014 vaaleissa kannatus oli 31,0 prosenttia ja nyt vuoden 2018 vaaleissa siis 28,3 prosenttia. Kysymys ei ole siis mistään romahduksesta.

Sen kovimman kilpailijan moderaattien kannatus oli 23-37 prosentin tasolla vuosina 1911-1932 välillä. Sen jälkeen kannatus pysytteli alle 20 prosentin luvuissa vuosikymmeniä, aina vuoteen 1979 saakka, jolloin tapahtui hyppäys yli 20 prosenttiin. Huipun moderaatit saavuttivat vuonna 2010, jolloin prosenttiosuus nousi 30,1:een. Sen jälkeen kannatus on laskenut 23 prosentin kautta nykyiseen 19.8 prosenttiin. Ruotsin taannoinen oikeistolainen pääministeri Fredrik Reinfeldt taisi sanoa jotenkin niin, että hän on demari, mutta demarit itse ovat unohtaneet olevansa demareita. Seuraus: moderaatit jakavat tavallaan perinteisten suurpuolueiden laskevan kannatuksen, vieläpä demareita huomattavasti jyrkemmin.

::::::::::::::

Toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet olivat ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan loiston kautta. Kahden miehen Tage Erlanderin ja Olof Palmen henkilöhistoria kattaa hyvin suuren osan tuosta kaudesta, josta me koulupojat ja tytöt luimme 1950- ja 1960-luvulla maantiedon kirjasta. Ruotsi oli kaukana edellä siintävä ihmemaa…..

Tarkastelen tässä viitteenomaisesti noita kadehdittuja aikoja Henrik Bergrenin ”Edessä ihana tulevaisuus” -teoksen avulla, mutta käytän myös muita lähteitä. Johtopäätökset ovat omiani. Samalla tämä on katsaus kahden myyttisen hahmon, Tage Erlanderin ja Olof Palmen, elämänvaiheisiin. Olen toki kirjoittanut näistä ajoista aiemminkin. Käytän noita kirjoituksia tässä hyväkseni.

”Edessä ihana tulevaisuus” -teoksessa viitataan Erlanderin julkaistuihin päiväkirjoihin, jotka toivat paljon uutta hänen muotokuvaansa. Tage Erlanderille oli ominaista alituinen huoli puolueensa tulevaisuudesta. Hän koki olevansa jatkuvasti uhattuna ja tutkaili alituiseen paitsi muiden ihmisten edesottamuksia niin myös itseään. Hän oli siis ihminen, joka oli ja eli ammatikseen huolien vallassa. Kun vaaleissa sosialidemokraatit keräsivät jatkuvasti nykynäkökulmasta hätkähdyttävät, likipitäen 50 prosentin kannatusluvut, niin tällainen huolissaan olo tuntuu vähintään liioitellulta. Mutta ehkäpä kannatus säilyi korkealla juuri tästä syystä: Erlander koki, että oli pakko tarttua jokaiseen kannatusta uhkaavaan haasteeseen.

Olof Palme oli puolueen nuorisotähti 1940-luvulla. Hän osoitti johtajataipumuksensa jo yliopistopoliitikkona. Erlander pani merkille ilmeisesti hyvin varhain Palmen lahjakkuuden ja otti hänet avustajakseen vuonna 1953. Palmelle ei selvästikään ollut kirkasta kuvaa ”mikä hänestä tulee isona”, diplomaatti, korkea virkamies, ammattiupseeri(!)…... Hän oli niitä onnellisia, joiden ei tarvinnut itse keksiä vaihtoehtoja: muut kehittivät niitä hänen puolestaan. Vahvalla kunnianhimolla ja vaikuttamishalulla varustettu Palme valitsi politiikan. Valinta on jälkikäteen ajateltuna luonteva, sillä hän oli selvästi ”poliittinen eläin”.

Mielestäni Ruotsin malli kehittyi suotuisasti juuri Erlanderin ja Palmen loistavan vuorovaikutuksen ja työnjaon ansiosta. Kaiken kaikkiaan ”Edessä ihana tulevaisuus” antaa kuvan, että heidän keskinäinen suhteensa oli aivan erityinen, eräänlainen symbioosi. Palme valmisteli ohjelmat ja kirjoitti puheet Erlanderin hengessä ja Erlander vaikutusvallallaan ajoi asiat läpi. ”Missä on Palme”, oli Erlanderin vakiokysymyksiä. Hän oli selvästi riippuvainen adjutantistaan ja seuraajastaan.

Erlander ja Palme olivat myös politiikan sisällöistä hyvin samoilla linjoilla. Ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan suuntaviivat ja ääriviivat määriteltiin hyvin pitkälle 1950-luvun jälkipuoliskolla. Erlanderin ja Palmen tavoitteet ovat johdettavissa Maslowin hierarkiasta, jonka mukaan ihmisten tarpeet voitiin määrittää eräänlaiseksi nousevien tasojen rakennelmaksi. Maslowin tavoitteena oli sellaisen yhteiskunnan luominen, jossa ”mahdollisimman monet ihmiset kykenevät itsensä toteuttamiseen”.

Palme ja Erlander sovelsivat tätä tavoitteistoa tietoisesti tai tiedostamatta 1950-luvun jälkipuoliskolla. Per Albin Hanssonin kansankodissa 1930-luvulla pyrittiin täyttämään ”vain” ihmisten perustarpeet. Nyt, 1950-luvulla, piti tyydyttää ihmisten kasvavat odotukset. Uusin tavoitteisiin tuli pyrkiä ”vahvan yhteiskunnan” avulla. Oli sovitettava yhteen henkilökohtaiset elintason laajentamispyrkimykset (oma asunto, oma auto…) ja mahdollinen sairastuminen tai työttömäksi joutuminen. Erlander ilmaisi tämän seuraavasti: ”sosiaalipolitiikan keinoin on taattava elintason säilyminen kutakuinkin entisellään” epäonnen kohdatessa. Konkreettisesti päämääriin päästiin mm. uuden sairausvakuutuslain ja uuden työeläkelain avulla.

Kysymys ei ollut kuitenkaan pelkästään sairauksista ja eläkkeistä. Kaikki kansalaiset piti saada uusien palvelujen piiriin, joihin kuuluivat koulutus, terveydenhoito, kulttuuri, vapaa-ajanvietto, liikenne- ja viestintäyhteydet.

”Vahva yhteiskunta” tuli porvarillisten tahojen korostamien vapaaehtoislähtöisten palvelujen sijaan. Uusi ajattelu löi läpi kansalaisten keskuudessa. Vaihtoehtokin esitettiin (Gustav Möller). Sen mukaan valtio olisi vastannut yleisestä perusturvasta, mutta ammattijärjestöt ja kansanliikkeet ”muista sosiaaliavun muodoista”. Erlanderin ja Palmen linja kuitenkin voitti.

Ajatus siitä, että kansalaiset ikään kuin velvoittivat – asettivat vaatimuksen – valtiovallalle hyvinvoinnin lisäämistarpeista on mielenkiintoinen. Palme ja Erlander lähtivät siitä, että näihin vaatimuksiin oli vastattava. Jo tuolloin keskusteltiin kansalaisten oma-aloitteisuuden häviämisestä ja byrokratiasta. Tosi- asiassa vaihtoehtoja ei ollut. Kansalaiset antoivat tukensa johtokaksikolle. Linjaukset varmistivat Erlanderin ja Palmen vallassa pysymisen pitkälle eteenpäin. Ruotsista tuli viimeistään 1960-luvulla ”mallimaa” ja erittäin korkean elintason maa.

Palmen mallin nimi voisi olla demokraattinen sosialismi. Se ei kuitenkaan suuntautunut elinkeinoelämää vastaan. Asia on päinvastoin, kuten Berggren toteaa: ”Palmen ajatus ` vahvasta yhteiskunnasta´, joka lisäisi yksilön valinnanmahdollisuuksia, suorastaan edellytti tehokasta ja kilpailun oloissa toimivaa elinkeinoelämää”.

Hyvinvointiyhteiskunnan edistysaskeleet ja saavutukset 1950- ja 1960-luvulla ovat mielestäni eräänlainen historian merkkiteos. Voidaan pohtia oliko tämä ponnistus tavallaan ylisuoritus. Pystyivätkö ihmiset siitä ajankohdasta eteenpäin täyttämään itse hyvinvointiyhteiskunnan heille heittämät vaateet? Monet ovat tänä päivänä valmiit mielessään esittämään väitteen, että ihmiset eivät ole ottaneet heihin kohdistuvaa haastetta oikein vastaan.

Kokemusperäisesti uskaltaisin sanoa, että ”nälkä kasvaa syödessä”, ts. kun ihmisille annetaan etuja, he eivät ole kovin pitkään kiitollisia saavutetusta. Vähän ajan kuluttua vaaditaan lisää hyvää. Kansalaisten – ja heidän puolestaan etuja ajavien poliitikkojen – pitäisi asettaa vastatusten tarjottavat edut ja oma vastuu. Kas siinä pulma.

Tämän ajan netin mielipidesivut ovat pullollaan syytöksiä sosiaaliturvan väärinkäytöstä. Hyvinvointiyhteiskunta edellyttää siis korkeaa moraalia ja epäillään, että kaikki eivät vastavuoroisesti panosta itse hyvinvointiyhteiskunnan eteen riittävästi (kouluta itseään, elä terveellisesti, hae aktiivisesti töitä jne.). Mutta ehkä tämä ei ole kuitenkaan kaiken ytimessä. Voidaan kysyä, onko aika ajamassa nykymallisen hyvinvointiyhteiskunnan ohi. Itse asiassa tässä voisi viitata globaaliin kehitykseen. Se ei selvästikään suosi kansallisvaltion sisälle rakennettua hyvinvoivien ihmisten yhteiskuntaa, vaan pyrkii pikemminkin pirstomaan sen. Samalla puoluekenttäkin pirstoutuu.

::::::::::::::::::

Ruotsin malli on maailmankuulu. Siitä voidaan käyttää nimitystä skandinaavinen malli, mutta silloinkin Ruotsin ratkaisut ovat sen ytimessä. Ruotsin mallin pohjalla on sotien aikana ja sen jälkeen kertynyt kansallisvarallisuus, kun Ruotsi onnistui pysymään varsinaisten sotatoimien ulkopuolella. Lisäksi Ruotsin elinkeinoelämä kukoisti 1950- ja 1960-luvulla. Bruttokansantuotteen kasvu oli ripeää (vuonna 1964 peräti 7 prosenttia). Ruotsista ei voi kaiken tasa-arvokoohotuksen keskellä sanoa, että se on luokkayhteiskunnasta vapaa, pikemminkin päinvastoin. Minusta on näyttänyt siltä, että ruotsalaisen yhteiskunnan toimivuus perustuu, ei niinkään luokkaerojen väistymiseen, vaan pikemminkin siihen, että eri luokat ovat tulleet toimeen keskenään erittäin hyvin.

Ruotsalaisille järjestelmä on ollut aina tärkeä. Jos tarvitaan toisten yläpuolelle jokin hahmo, niin olkoon hän sitten Tage Erlanderin tai Per Albin Hanssonin kaltainen ”kansakunnan isä”. Siihen muottiin Palme oli aivan liian ärhäkkä. Jos siis huipulle nousee Palmen kaltainen ihminen, joka Muhammad Alin tavoin ”liiteli kuin perhonen ja pisti kuin ampiainen”, on hän järjestelmälle liikaa. Palme oli monin tavoin vihattu mies, mutta hänellä oli myös vankkumattomat kannattajansa.

Palme kävi sisällään taistelun kollektiivisten vaatimusten ja yksilön mahdollisuuksien laajentamisen välillä. Palme koki, että ihmiset vaativat kollektiivisesti hyvinvointipalveluja, missä hän varmaan oli oikeassa. Mutta miten tähän sopii yksilöllisten mahdollisuuksien laajentaminen? Siten - Palmen mukaan – että edellinen mahdollisti jälkimmäisen. Hän ei nähnyt ristiriitaa näiden kahden välillä ja suurin osa ruotsalaisista oli – ja on edelleen - samaa mieltä hänen kanssaan.

Elämänsä viimeisinä vuosina Palme näyttää pohtineen yhteiskunnan liikkeen syklisyyttä amerikkalaisen historioitsijan Arthur Schlesingerin opastamana. Palme jopa halusi säästää paukkuja vuoden 1988 vaaleihin joiden aikaan hän oletti uusliberalismin vastasyklin olevan päällä. Vuoden 1985 vaalit menivät oikeistoaallon (uusliberalismin rynnäkön) torjuntataistelun merkeissä. Palme selvisi voittajana 45 prosentin kannatuksen turvin. Hän ei ollut todistamassa minkälainen tilanne vallitsi vuonna 1988, mutta yleisesti ottaen Schlesingerin syklisyysajattelu oli liian kaavamainen. Ehkä Palmen ajatuksissa siinsi vuosi 1988 hyvinvointiyhteiskunnan seuraavan vaiheen käynnistysvuotena.

Miten näen menneen tulevaisuuden nyt? Uusliberalismi ei ollut ohi vuonna 1988 eikä edes seuraavien kolmenkymmenen vuoden aikana. Oikean reunan vaatima uusliberalistinen ”järjestelmän vaihdos” on sekin toteutumatta. Palmen perinnön näkökulmasta on syytä todeta, että sykli ja vastasykli (tai hegeliläis-marxilaisittain teesi ja antiteesi) eivät näytä edenneen kausaalisesti. En itsekään ole pystynyt löytämään varmaa syytä, miksi sykli (uusliberalismi) ja sen vastasykli (keynesiläinen sykli) ovat voimassa samanaikaisesti muodostamatta synteesiä. Ehkä avain on poliittisen ilmapiirin polarisoitumisessa. Se pirstoo normaalit syy-seuraussuhteet ja jättää epävarmuuden ilmapiirin keskuuteemme.

Tänä päivänä voidaan nähdä, että maahanmuutto interventiona keskelle hyvinvointivaltiota vaurioitti sitä. Vanhassa Palmen humaanissa ja ihmisoikeuksia korostavassa hengessä muuttajiin on suhtauduttu myötäsukaisesti – kritiikittömästikin - ja siksi polarisoiva populistinen vastavoima on muodostanut niin korkean hyökyaallon.

Samalla tullaan testiin, jossa hyväuskoisuus ja kollektiiviset palvelut joutuvat yksilöiden itsekkäiden pyyteiden hyökkäyksen kohteiksi - joka puolelta.

Hansson ja Erlander olivat kansakunnan kokoavia, mutta huolestuneita isähahmoja. Ehkä Erlander sisimmässään tajusi, että hänen luomuksensa on hauras, kun ajat muuttuvat. Olof Palme taas oli taistelija, joka kävi kamppailua oikeina pitämiensä asioiden puolesta. Taistelu Palmen perinnöstä jatkuu: torjuntaa uusia hyökkääviä voimia vastaan ei voida käydä, jos rakenteita ei muuteta ajan vaatimusten mukaan.

Henrik Berggren lopettaa Olof Palmen elämäkerran siihen kylmään helmikuun päivään, jolloin Palmen elämä päättyi. Ratkaisu on oikea. Sen jälkeen alkoi Palmen toinen elämä - legendana.