Voittajat vievät kaiken - oligopolikapitalismin mörkö uhkaa meitä?

Jo vuosia sitten OECD julkaisi raportin, jossa varoitettiin, että monikansalliset yritykset ovat muodostuneet markkinahäiriköiksi ja rajoittaneet paikallisen ja kansallisen tuotannon mahdollisuuksia.

Monopolikapitalismiin on kohdistettu toki kritiikkiä jo paljon varhemmin. Asialla ovat olleet erityisesti uusmarxilaiset tutkijat . Yksi tunnetuimmista uusmarxilaisista Paul Sweezy (s. 1910, k. 2004) analysoi jo vuonna 1997, että (myöhemmin) vakaviin rahamarkkinahäiriöihin (IT-kupla, finanssikriisi) johtanut kehitys alkoi jo 1970-luvulla (Lähde: Nykyinen kriisi ja Marx, 2003).

Pääoman kasaantuminen 1900-luvun lopulla johtui Sweezyn mielestä 1) kokonaiskasvunopeuden hidastumisesta, 2) monopolististen (tai oligopolististen) monikansallisten yritysten maailmanlaajuisesta lisääntymisestä ja 3) pääoman kasaantumisprosessin rahallistumisesta (financialization). Sweezy, ja toinen hyvin tunnettu marxilainen tutkija Harry Magdoff esittivät, että rahallistuminen voi jatkua jonkin aikaa, mutta ennen pitkää pää tulee vetävän käteen ja ajaudutaan syvään kriisiin. Jokainen voi itse päätellä kuinka lähelle Sweezy ja Magdoff pääsivät finanssikriisin syntymekanismia.

Finanssikriisi ei ollut este saman menon jatkumiselle, korkeintaan hidaste.

Monopoli- tai oligopolistinen kapitalismi on paitsi markkinahäiriö niin myös demokratiahäiriö, sillä rahojen siirtyminen harvojen käsiin merkitsee myös vallan osittaista siirtymistä suuryritysten käsiin. Oikeastaan mikään merkittävä päätös ei mene Yhdysvaltain kongressissa läpi ilman lobbauskoneiston seulaa. Lakiesitysten on läpäistävä suuyritysten manipuloima - ja kongressin jäsenten kautta tapahtuva – kontrolli. Vaaleissa kongressiehdokkaan on vaikeaa ja itse asiassa miltei mahdotonta päästä läpi, jos ehdokas itse ei ole miljonääri tai hänen takanaan ei ole suuryritystä tai suuryrityksiä. Syntyy riippuvuussuhde, joka ei voi olla näkymättä päätöksenteossa.

Sweezy ja Magdoff näkivät/näkevät talouden taantumaherkkyyden kymmenien vuosien jatkumona, josta on irtauduttu vain ”vastavoimien” (maailmansodat, 1920-luvun autoistumisbuumi, kylmä sota) aikana ja johdosta.

Sweezyn ja Magdoffin analyysistä on johdettavissa ajattelu, jossa kapitalismi ajautuu jatkuvasti kriiseihin. Kysymys on siis talousjärjestelmän luonteesta.

Edellä mainitut asiat tulivat mieleen, kun Hesarissa 29.8.2018 julkaistiin artikkeli ”Talouden supertähdet kahmivat menestystä”. Siinä lähestyttiin – tiedostamatta - em. taloustieteilijöiden ajattelua siirrettynä nykypäivään. Yritysmaailman supertähtiä ovat Google, Amazon, Apple ja Facebook.

Uhkakuvaksi on muodostunut, että muutama giganttinen yritys uhkaa kahmia ylivoimaiset markkinaosuudet – eikä vain niitä, vaan myös parhaat osaajat ja kehittyneimmät teknologiat. Kysymys ei ole mistään marxilaisesta teoriasta vaan laajojen asiantuntijapiirien hyväksymästä huolesta: minne olemme menossa?

Jättiyritykset pystyvät manipuloimaan markkinoita monella eri tapaa, johon pienemmät yritykset eivät pysty vastaamaan. Artikkelissa lainataan Financial Timesin selvitystä, jonka mukaan vuonna 1954 Yhdysvalloissa 60 suurinta yritystä loi 20 prosenttia maan bkt:stä. Nyt siihen tarvitaan enää 20 suurinta yritystä. Edellä mainitussa HS:n artikkelissa haastatellun Olli Rehnin mukaan Euroopassa ei olla näin pitkällä johtuen tiukasta kilpailupolitiikasta.

Kehitys on johtanut siihen, että yritykset, jotka dominoivat markkinoilla pystyvät irtaantumaan massayritystoiminnasta aivan omalle tasolleen.

HS:n artikkelissa vakuutusyhtiö Varman Risto Murto pohtii problematiikkaa monitahoisesti. Kysymys ei ole vain markkinoiden syömisestä, vaan talouden rakenteiden paradigman muutoksesta: miksi palkkainflaatio ei voimistu vaikka työttömyysaste on alhainen? Mitä seuraa, jos teknologinen kehitys ei välity jättiyrityksistä pienemmille? Miksi kuilu kasvaa huippuyritysten ja keskivertoyritysten välillä? Mikä on syy inflaation alhaisuuteen kaikkialla kehittyneissä maissa (sen lisäksi, että teknologia on halventunut)? Miksi palkansaajien osuus tuottavuuden kasvusta on pienentynyt jatkuvasti?

Ärtymys Amazonin, Facebookin ja muiden suuryritysten toimintatapoihin on kasvanut aivan silmissä. Suuruuden ekonomia vaarantaa työpaikkojen kehittymisen ja pikkufirmojen koko olemassaolon. Verkkokauppa on paitsi kätevä keino käydä kauppaa niin myös keino syödä pienemmät kilpailijat markkinoilta. Jättiyritysten datakeskukset työllistävät vain muutamia tai muutamia kymmeniä työntekijöitä, mutta niiden kautta kulkee miljoonien tai kymmenien miljoonien ihmisten tiedot. Nettimaailman kiistämättömien etujen lisäksi työntekotilaisuudet valikoituvat ja spesifisoituvat. Uudelleenkoulutuksen tarve kasvaa räjähdysmäisesti eikä sekään välttämättä riitä. Onko vanheneva duunarisukupolvi syöty uusien uljaiden työmarkkinoiden tieltä?

Mikä avuksi?

Kaikkitietävä Yuval Noah Harari pohdiskelee uudessa kirjassaan ”21 oppituntia maailman tilasta” mahdollisuutta kansallistaa datavirrat! Harari näkee kaiken vallan keskittyvän eliitin käsiin, jos muutosta ei saada aikaiseksi. Nyt tiedot meistä on annettu megalomaanisten suuryritysten käytettäväksi. Tästä syntyy tarve säädellä datan omistusta. Harari näkee kuitenkin vaaroja datan omistuksen siirtämisessä julkisen vallan käsiin. Datadiktatuuri ei – ei yksityinen eikä julkinen - ole sittenkään oikea ratkaisu. Entä jos liian suureksi paisuneet yritykset pilkotaan osiin?

Yhtiöiden pilkkomisesta on kokemusta 100 vuoden takaa. Standard Oil -öljy-yhtiö pilkottiin 34 osaan 15. toukokuuta 1911, kun Yhdysvaltain korkein oikeus totesi sillä olevan monopoliaseman öljymarkkinoilla. Kyseisellä hetkellä Standard Oil piti hallussaan 64 % öljynjalostuksesta Yhdysvalloissa.

Edellä mainituissa yrityksissä ei ole kysymys pelkästään koosta (niillä on kilpailijoita!), vaan noiden yritysten saavuttamasta ylivoimaisesta asemasta tiedon markkinoilla.

:::::::::::::::::

Entä mistä johtuu maailmanlaajuinen tulo- ja varallisuuserojen kasvu? Mikä yhteys sillä voisi olla suuryritysten mahtiasemaan? Käytän osittain seuraavassa Thomas Pikettyn tutkimuksia.

Mielenkiintoinen tosiasia on, että maat, joissa on nykykäsityksen mukaan suosittu alhaisia veroja, eli Yhdysvallat ja Englanti, ovat jo varhain 1900-luvun alussa ryhtyneet pilotoijina verottamaan suuria perintöjä ja tuloja. Esimerkiksi Yhdysvalloissa pelättiin laajalti yhteiskunnan epädemokratisoitumista, jos käyttöön ei oteta korkeita progressiivisia veroja.

Tarkasteltaessa tulojen ja varallisuuserojen kehitystä viimeisen 100 vuoden aikana Yhdysvalloissa, silmiinpistäväksi nousee u:n muotoinen käyrä. Suurituloisimman 10 prosentin tulot veivät kokonaistuloista 45-50 prosenttia 1920-luvulla. Osuus laski 30-35 prosentin välille 1940-luvulta 1970-luvun loppuun ulottuvalla ajanjaksolla ja on sittemmin noussut 2000-luvun alussa jälleen lähelle 50 prosenttia. Samantyyppinen kehitys on toteutunut kaikissa länsimaissa, joskin laimeampana.

Tarkasteltaessa korkeinta tulodesiiliä tarkemmin, huomataan, että itse asiassa ”yläpäässä” 90 ja 99 prosentin välillä olevat eivät ole rikastuneet huomiota herättävällä tavalla (jonkin verran kyllä, hajonta eri valtioiden välillä on suurta). Sen sijaan Yhdysvalloissa suurituloisimman yhden prosentin tulo-osuus on palannut lähes 1900-luvun alun tasolle.

Ero Yhdysvaltojen ja esim. Ranskan välillä on melkoinen yhden prosentin ryhmässä: Ranskassa ei ole havaittavissa selkeää yhden prosentin irtiottoa. Pidemmälle viedyissä erittelyissä Piketty on osoittanut, että Yhdysvalloissa huippuryhmän (1 %) tulo-osuuden raju kasvu johtuu erityisesti suurituloisimpien palkkojen eikä pääomatulojen kasvusta. Päinvastainen tilanne on vallinnut Pohjoismaissa, joissa pääoman merkitys huipputuloisille on kasvanut.

Piketty ei kannata jyrkkää pääomatulojen verotuksen kiristämistä (vaikuttasi negatiivisesti talouden kasvuun), vaan kaipaisi globaalia progressiivista varallisuusveroa, josta tosin itsekin on sitä mieltä, että sitä on vaikea toteuttaa.

Tuloerojen kasvun syistä on monenlaisia arvioita. Yksi on, että 2000-luvulla tilanne oli otollinen yritysjohtajien suurille bonuksille ja muille palkkioille. Johtajat ottivat etuja, kun heille annettiin siihen tilaisuus finanssikriisin edellä (”they set their own pay!”). Mikä tässä on yhteiskunnan kehityksen kannalta kielteistä? Ainakin tällä luodaan edellytykset rikkaiden lobbausvoiman kasvulle, jolla pystytään painostamaan lainsäätäjää rikkaita hyödyttävään lainsäädäntöön.

Eräänä vaaran merkkinä Piketty pitää tilannetta, jossa koulutus ja työ eivät enää toimisi kannustimena parempaan elämään, vaan perintöjen kautta vaurastuminen korvaisi ahkeruuden. Koulutus voi olla esimerkiksi liian kallista, jolloin koulutusväylä on vähemmän houkutteleva.

Mikään ei viittaa siihen, etteikö korkeimpien palkkioiden osuus edelleen kasvaisi 2010- ja 2020-luvuilla.

:::::::::::::::::::

Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa. Tätä kokeili Turun Sanomat 30.11.2004. Artikkelissa ”Aineettoman pääoman merkitys kasvaa”. Siinä todetaan, että nykyisessä jälkiteollisen ajan informaatiointensiivisessä maailmassa aineellisen ja aineettoman pääoman suhde yrityksissä ja organisaatioissa on kääntynyt päälaelleen: nyt ei-fyysisen pääoman osuus on 70 ja fyysisen pääoman osuus 30 prosenttia. Kyseinen ero on yhä kasvamassa.”

Tähän on helppo yhtyä. Sen sijaan saman artikkelin jatko on kyseenalaisempi:

”Koska lähes kaikilla ja kaikkialla on mahdollisuus hankkia jälkiteollistuneessa maailmassa tarvittavia, toisiaan vastaavia koneita ja teknologioita, nämä tekijät eivät enää ratkaise kilpailua ja menestystä.” Kyllä ne näyttävät ratkaisevan. Päinvastoin näyttää siltä, että suuryritykset pystyvät käytettävissä olevilla keinoillaan järjestämään maailmanmarkkinat haluamikseen.

Sekä yksittäisistä ihmisistä koostuva eliitti (äärimmäisen rikkaat ihmiset) että yrityseliitti (äärimmäisen suuret yritykset) saanevat käyttövoimansa samoista lähteistä. Lähteiden määrittäminen ei ole ihan helppoa, mutta viittaan tietovaltaan ja rahavallan kasautumisen sweezyläiseen teoriaan.