Suurpankin johtaja: Jumalan sanansaattaja?

Yhtenä osana finanssikriisin tarinaa Helsingin Sanomat on tutkaillut, miten finanssikriisi aikaisille amerikkalaisille pankinjohtajille kävi. Artikkelin nimi on ”Wall Streetin menetetty maine” (HS 14.9.2018) Ohessa viittaan vain lyhyesti lehtijuttuun ja keskityn joihinkin omasta mielestäni omituisuuksiin tapahtumien vyöryssä.

Pankinjohtajien suuret bonukset olivat yksi suuri inhon aihe suuren yleisön keskuudessa, kun johtajia on tuomittu tai päästetty pälkähästä. Aiheutettuihin vaurioihin nähden johtajat pääsivät vähällä, sillä he saivat pitää vähintäänkin sen, minkä olivat ehtineet ansaita – ja se ei ollut ihan pikkusumma.

Artikkelissa käytiin läpi seuraavien liikepankkien johtajien historia finanssikriisin jälkeen: Richard Fuld (Lehman Brothers), John Thain ((Merril Lynch), Fred Goodwin (Royal Bank of Scotland), Kenneth Lewis (Bank of America). Tarinat muistuttavat toisiaan sikäli, että he kaikki selvisivät vähällä ottamiinsa riskeihin verrattuna. Monet ovat hiljaisen kauden jälkeen palaamassa tai palanneet bisnekseen. Heitä on kohdeltu kaiken kaikkiaan silkkihansikkain. Suurin rankaisu, minkä he ovat kohdanneet on ollut putoaminen korkealta. Onko se tuntunut heissä? Vaikea sanoa. Ainakin pehmusteet ovat olleet tuntuvia, sillä useat olivat ehtineet tienata jättimäisen omaisuuden pankkiirin uran varrella. Sen sijaan monet heidän asiakkaansa tai asiakkaan asiakkaansa ovat kärsineet verisesti suuresta hulluudesta, johon raha- asuntoluotto- ja kulutusluottomarkkinat syöksyivät 10 vuotta sitten.

Goldman Sachsin toimitusjohtaja Lloyd Blankfein on monella tavalla merkillisin tapaus finanssikriisin aikuisista pankinjohtajista. Ensinnäkin Blankfein selvisi kriisin jälkeisistä selvityksistä kuin koira veräjästä. Hän on toiminut pankkinsa johtajana aivan viime aikoihin saakka, kunnes siirtyi tai on siirtymässä eläkkeelle. Hesari käsittelee hänen uraansa melko ohuesti. Yritän miettiä miehen ominaispiirteitä tarkemmin. Jää vaikutelma, että hän ei ole kärsinyt huonosta omastatunnosta, puhumattakaan, että olisi katumassa tehtyjä päätöksiä.

Blankfein tuli kuuluisaksi, kun hän vuonna 2009 vertasi itseään ja pankkiirin uraansa ”Jumalan työksi” (”I am doing God´s work”). Näin hän totesi The Timesin haastattelussa. ”Olemme erittäin tärkeitä. Autamme yrityksiä kasvamaan ja nostamaan arvoaan”, totesi Blankfein. Hän kehuu saaneensa aikaan ”hyvän kierteen” luomalla varallisuutta ja kasvua sekä työpaikkoja. ”Meillä on sosiaalinen tarkoitus”, väitti Blankfein.

Haastattelussa hän myönsi olevansa suuren yleisön raivon kohteena: ”ihmiset riemuitsisivat, jos viiltäisin ranteeni”. Blankfein vetosi siihen, että monet muut pankinjohtajat eivät tehneet pankilleen tulosta, mutta ottivat silti vastaan bonuksia! Jättimäisten henkilökohtaisten bonusten lisäksi ihmisiä järkytti ja ärsytti se, että ilman liittovaltion apua vuonna 2008 Blankfeinin pankki olisi tuhoutunut finanssikriisin myllerryksessä.

Finanssikriisin yhteydessä tuli esille, että ilman tiukkaa valvontaa pankeilta on mahdotonta vaatia vastuullisuuta koko yhteiskunnan menestystä ajatellen. Blankfeinin kaltainen johtaja ajattelee vain omaa ja pankin etua. Siispä ainoa mahdollisuus on kiristää pankkien sääntelyä, vaatia pankeilta isompia pääomavaatimuksia sekä vedota pankinjohtajien suurempaan vastuullisuuteen.