Uusi, uljas maailma

Venäjä on jo vuosia korostanut, kuinka itsenäisillä, suvereeneilla valtiolla on oikeus noudattaa omaa politiikkaansa – olipa se ulkopuolisten mielestä kuinka vastenmielistä tahansa. Demokratian pelisäännöt eivät tässä paljon paina. Donald Trump ajaa samaa linjaa – siis koskien myös Yhdysvaltoja itseään. Tämä suurvalta niin kuin Venäjäkin elää omillaan ja valitsee itse tiensä riippumatta siitä, miten asiat ovat aikaisemmin olleet.

Itseriittoisuus on saavuttanut lakipisteen…..

Tietenkin tästä on olemassa poikkeuksia: jos jokin valtio häiriköi ja aiheuttaa mieliharmia suurvallalle, se tulee huomaamaan, että itsemääräämisoikeuden rajat tulevat hyvin nopeasti vastaan - ja ne asettaa suurvalta.

Donald Trumpin maailma jakautuu hyviksiin ja pahiksiin, ystäviin ja vihollisiin ja usein jyrkkäreunaisesti. Ei puhettakaan siitä, että yritettäisiin monenkeskisesti löytää rauhanratkaisut. Ei, kaikki tällainen on menneen talven lumia. Barack Obaman politiikka tuntuu häipyneen johonkin kauas historian hämäriin - eikä siitä ole kuin pari vuotta. Nyt vallitsevat uudet pelisäännöt. Pohjois-Korea on yksi näistä valtioista, joiden rauhaa ei pidä häiritä, onhan se suvereeni valtio. Paitsi, että uhatessaan jotakin muuta valtioita se muuttuu äkkiä viholliseksi.

Yhdistyneet kansakunnat ei ole sitovien sopimusten paikka, vaan vapaasti politiikkansa muotoilevien itsenäisten valtioiden kohtaamispaikka. Tässä instituutiossa sitten jokainen valitsee itse tekemisensä ja tekemättä jättämisensä. Tämä on selvää puhetta: keskinäisriippuvuudesta halutaan eroon.

Tätä voisi sanoa nationalismin voittokuluksi, jos maailmassa ei olisi vielä valtioita, jotka kannattavat liberaalia demokratiaa ja monenkeskisyyttä kansainvälisten asioiden hoidossa. Nationalismilla on historiassa huono huuto. Kaikenlainen kansallisuusmielisyys on johtanut suvaitsemattomuuteen niin kuin on nähty Atlantin molemmin puolin.

Epäjohdonmukaista tässä on, että ailahteleva presidentti Trump muodostaa kantansa vaihtelevasti sen mukaan kuin parhaalta tuntuu, eiväthän sopimukset sido. Niinpä maailma on epävarmuuden tyyssija. Kehenkään ei voi täysimääräisesti luottaa.

Trumpismi tarkoittaa irtiottoa myös omasta hallinnosta silloin, kun presidentti saa päähänsä poiketa sovitusta – ja hänhän poikkeaa. Toisaalta tämä johtaa siihen, että valmisteleva virkamieskoneisto vahtii ettei presidentti potki aisan yli mielivaltaisesti. Syntyy kyräilevä ilmapiiri. Oma lukunsa on kongressi joka yrittää löytää pahasti polarisoituneessa päätöskoneistossa oman linjansa – useimmiten turhaan, sillä niin kauas ovat republikaanit ja demokraatit loitontuneet toisistaan.

Ollaan tilanteessa, jossa Trumpin kaltainen valtionpäämies saattaa keskeisessä puheessa hukata monta maailman kannalta tärkeää teemaa. Tällainen on esimerkiksi ilmastopolitiikka. Sillähän ei ole arvoa. Tai on jos ajatellaan, miten rajoittavaa sen noudattaminen on teollisuuden etujen kannalta.

Kauppapolitiikka on vielä mainitsematta. Siinä sovelletaan samoja periaatteita kuin edellä on esitetty. Omaa teollisuutta ja palveluja suojataan tariffeilla ja kostetaan toisen osapuolen vastaavat kaupan esteet korotetuilla tulleilla. Menettelyt muistuttavat kiristystä. Ja juuri kun opittiin tulemaan ainakin jotenkuten toimeen keskinäisessä kanssakäymisessä. Samoja periaatteita sovelletaan kaikkiin kansainvälisen yhteisön sopimusjärjestelyihin. Kehitysapua annetaan vain uskollisille ystäville, julistaa Donald Trump.

Suurieleisiä tapaamisia valtionpäämiesten välillä järjestetään. Niissä ylistetään saavutettuja edistysaskelia, mutta vähän ajan kuluttua paljastuu, että sopimukset ovat yhtä tyhjiä kuin sanat, joilla ne on kailotettu maailmalle.

::::::::::::::

Historiasta poimin Monroe-opin, joka lähinnä on esimerkkinä nykyiselle politiikalle.

Alkuperäinen Monroe-oppi ( vuodesta 1823 eteenpäin) toimi periaatteessa samalla tavalla kuin Trumpin eristyneisyys. Tarkoituksena oli torjua ulkoapäin tuleva uhka, joka tuolloin tuli Euroopasta. Pelättiin, että muuttoliikkeen seurauksena ulkomaalaisten vaikutus lisääntyy Yhdysvalloissa ja muuttoliikkeen lähtömaina olleet Euroopan valtiot juonittelivat revanssia: olihan Yhdysvallat riistänyt Englannilta ja Ranskalta alueita uudella mantereella. Vastaavasti Yhdysvallat ei uhkaisi Euroopan valtioita – näin luvattiin. Tosiasiassa Yhdysvallat ei pitänyt näppejään irti lähialueidensa valtioiden asioista, joka siis tänä päivänä toistuu hieman muuntuneessa muodossa: Yhdysvallat operoi sekä lähellä että kaukana.

Molempien oppien (Monroe, Trump) tavoitteena oli/on eristäytymisellä vahvistaa Yhdysvaltoja ja irtauttaa se riippuvuudesta ulkovaltoihin.

Monroe-oppi vesittyi ensimmäisessä maailmansodassa ja poistui Yhdysvaltain strategioista toisen maailmansodan jälkeen lukuun ottamatta Latinalaista Amerikkaa, jota Yhdysvallat kohteli ”takapihanaan”.

Melko uskomattomasti Yhdysvaltain ulkoministeri John Kerry julisti vuonna 2013 Monroe-opin päättyneeksi. Käytännössä Yhdysvallat irtautui ”lopullisesti” Latinalaisen Amerikan painostamisesta. Paradoksaalisesti Trumpin ”Amerikka ensin” -oppi tuli voimaan ilman eri julistusta vain pari vuotta Monroe-opin päätyneeksi julistamisen jälkeen, kun Donald Trump astui Yhdysvaltain presidentiksi.

::::::::::::::::::::

Käytännössä näennäinen ”eristäytyminen” (tai takapiha-ajattelu) on johtanut historiassa etupiiriajattelun voimistumiseen (Yhdysvallat sodan jälkeen, Japani ennen sotia, Neuvostoliitto sotien jälkeen). Toisten asioihin puuttumattomuus on korvattu ”yhteistyöllä”, painostuksella tai suoranaisella alistamisella.

Epäilemättä myös Donald Trump ei rajaa puuttumattomuutta pelkästään kansallisvaltio Yhdysvaltoihin, vaan näkee uhkia ulkopuolella ainakin kauppapolitiikassa. Myös ydinasepelote on globaali uhka joka estää puuttumattomuuden toteutumisen.