Ajattelijat keskuudessamme

A-studio selvitti, keitä pidetään Suomen merkittävimpinä ajattelijoina. A-studion lähetyksessä 4.9.2018 vieraina olivat itsekin hyvin kyselyssä menestyneet viestinnän professori Anu Kantola, emeritusprofessori Sixten Korkman ja akateemikko, filosofi Ilkka Niiniluoto.

Nykyajassa tuntuu olevan polttavaa tarvetta saada selvyys, mitä maailmassa tapahtuu. Tarve on ollut toki aiemminkin, mutta nyt se on korostunut. Asian selvittämiseksi on haettu tunnustettujen ajattelijoiden apua.

Ylen kyselyssä eniten mainintoja Suomen johtaviksi ajattelijoita saivat Ilkka Niiniluoto, Bengt Holmström, Anu Kantola, Sixten Korkman, Osmo Soininvaara, Pentti Linkola, Martti Ahtisaari, Tarja Halonen, Kari Mäkinen, Juha Siltala, Kari Enqvist. Miten ajattelijan tunnistaa ”ajattelijaksi? Haastateltavat mainitsivat mm. seuraavia piirteitä: avarakatseisuus, rohkeus esittää julkisuudessa ajatuksiaan, assosiointikyky, kyky rakentavasti yksinkertaistaa monimutkaisia asioita, kyky suodattaa ja pelkistää asiakokonaisuuksista olennainen, rohkeus ajatella eri tavalla kuin muut, saada muutkin ajattelemaan omassa tykönään…… vain muutaman mainitakseni.

A-studiossa kiinnitettiin huomiota, että ajattelijalistalla taloustietelijöitä oli mukana useita, joka selittynee meidän aikanamme talouden julkisuudessa saamalla suurella huomiolla ja suhteellisen niukkuuden läsnäololla yhteiskunnassamme aiempaan kasvavaan hyvinvointiin verrattuna.

A-studion keskustelijat ovat kirjoituksissaan viime aikoina painottaneet muutamia keskusteluaiheita, joihin tässä keskityn. Ilkka Niiniluoma nosti esille ”totuuden jälkeisen ajan”, Anu Kantola ”vihaisuuden nousun” ja Sixten Korkman ”populismin tragedian”. Siis erittäin populaareja aiheita. Näitä olen itsekin käsitellyt lukuisissa kirjoituksissani.

Edellä mainitut aiheet linkittyvät toisiinsa. Osanottajat pääsivät esittämään omia ”ajattelijoiden” teesejään meidän katsojien punnittavaksi. En tyydy pelkästään viisaiden analyyseihin, vaan yritän samalla johtaa niistä yhtymäkohdat omiin ajatuksiini.

Ilkka Niiniluoto oikeastaan yllättävän voimakkaasti painottaa totuuden jälkeistä aikaa siihen nähden, että teema on viettänyt riemujuhliaan jo kohta parin vuoden ajan. Se ei siis ole menettänyt ajankohtaisuuttaan Ymmärrän asian niin, että Niiniluoto yliopistomiehenä korostaa totuudellisuutta yli kaiken. Jos ei hän niin kuka muu! Hän on todella kiusaantunut valemedioiden noususta ja myöntää, että ei 10-20 vuotta sitten osannut ennustaa valheellisen tiedon voittokulkua, vaikka ymmärsikin jo tuolloin tiedon viihdearvon ylittävän fakta-arvon lähitulevaisuudessa. Olen näissä kirjoituksissani purkanut turhautumistani faktatiedon ohenemiseen Niiniluodon tapaan pääasiassa sen takia, että sain 1960-luvulla koulun kautta melkoisen rokotuksen valheellista tietoa vastaan.

Niiniluoto tunnistaa keskeiseksi populistien viestiksi lausahduksen ”Joku on tehnyt pahaa minulle”. Tämä on mielleyhtymä, jota valemedia kiihdyttää lisäten kierroksia polarisaatioon. Populismi edustaa väärää yksinkertaistamista syyllistämiskäsityksissään. Lohdutuksena kaikki kolme keskustelijaa painottivat suomalaisen sivistysyhteiskunnan toimivan vahvana suodattimena valemediaa vastaan.

Samoista lähteistä kumpuaa myös Anu Kantolan kannanotot. Hän nostaa esille eri ihmisryhmien elämisen omissa kuplissaan, siis omissa totuuksissaan. Äärimmillään tästä on johdettavissa erityisesti Yhdysvaltain oikeistopiireissä esillä pidetty ajatus, että totuus on se, mikä tuntuu omimmalta. Kehitystä on syytä seurata huolestuneena.

Avainteemaansa ”vihaisuuden nousua” Kantola pitää globalisaation seurauksena. Kehityksen Kantola arvioi alkaneen 1980-luvulla (rahamarkkinoiden vapautuksineen) ja johtaneen nykyiseen polarisoituneeseen voittajat-häviäjät -asetelmaan: osa hyötyy, osa kärsii. Vihaisuuden nousun kylkeen Kantola nostaa ”identiteetin menettämisen”, jonka hän liittää asemiaan menettäneeseen ”mieskeskiluokkaan” ja työväestöön ja on luultavasti oikeilla jäljillä.

Anu Kantola kaipaisi enemmän selkeyttä päivänpolitiikan päätöksentekoon esimerkiksi tiukemmin määritettyjen hallitusohjelmien kautta. Hän odottaa selkeästi rajattujen lupausten luovan siltoja tavallisten kansalaisten ja poliitikkojen välille. En itse jaksa uskoa tällaiseen päätöksentekotapaan. Muutoksia on voitava tehdä ajassa esiin tulevien haasteiden mukaisesti, vaikka siitä seuraisikin arvostelua. Neljä vuotta on pitkä aika tinkimättömän politiikan ohjenuoraksi.

Sixten Korkman allekirjoittaa ”vihaisuuden nousun”, mutta lisää teknologisen kehityksen jouduttaneen murrosta. Samaan suuntaan vaikuttaa noudatettu talouspolitiikka, joka on lisännyt eriarvoistumista.

Korkmanin puheenvuoron merkittävin piirre on tietynlainen ”ymmärryksen ideologia”, jota olen itsekin tuonut esille. Tällä tarkoitetaan, että populistien käytökselle on jokin syy – se ei ole syntynyt tyhjästä tai mielipahasta mielipahan vuoksi. Hiukan yllättäen Korkman oli tässä ymmärtävämpi kuin Niiniluoto, joka korostaa totuuden tinkimätöntä noudattamista – populistien poikkeamishalujen syistä piittaamatta.

Korkmanin avainkäsite ”populismin tragedia” tarkoittaa juuri tyytymättömien äänestäjien tarvetta äänestää populistisia puolueita, jota Korkman haluaa tietyllä tavalla ymmärtää, koska kansalaisilla on syynsä äänestyskäyttäytymiseen. Vastakkainasettelun ylläpito on liian helppo ”ratkaisu” ongelmiin.

Ongelmaksi jää kuitenkin populistien tahto kannattaa itselleen epäedullisia nationalistisia päämääriä. Maailma on muuttunut kansojen keskinäistä yhteydenpitoa suosivaksi paikaksi elää ja olla kahdenvälisten sopimusten sijaan.

:::::::::::::::::

Miten päästä eroon vastakkainasettelusta erityisesti sivistyseliitin ja populistisesti suuntautuneiden kansalaisten välillä? Asetelma on vaikea, koska liberaali demokratia on saanut länsimaissa niin vahvan aseman. Se varasi itselleen ”viimeisen sanan” viime vuosisadan jälkipuoliskolla käydyssä taistelussa totuudesta suurimmassa osassa Länsi-Eurooppaa. Toisaalta vastareaktio konservatiivisen oikeiston taholta sekä Yhdysvalloissa että muualla on ollut raju erityisesti 2010-luvulla. Yhteentörmäyksiltä ei ole vältytty, päinvastoin polarisaatio on syventynyt eri ryhmien ajattelun välillä.

Korkmanin näkemys edustaa kiistämättä eliitin näkemystä, mutta on samalla kädenojennus niille, jotka ovat katsoneet joutuneensa syrjäytyneiksi tai muutoin kaltoin kohdelluiksi. Samantyyppisen oivalluksen on tehnyt myös Barack Obama, joka todellisen asioiden tilan selvittyä arveli, että he (liberaalit demokraatit) ”puskivat” liian voimakkaasti omia - sinänsä perusteltuja - päämääriään läpi.

Tämä on melkoinen harppaus eteenpäin Hillary Clintonin vaalitaistelun aikaisesta tokaisusta, kun hän sanoi, että Trumpin kannattajissa on roskaväkeä.

Liberaalin demokratian olisi siis omaksuttava näkökulma, jolla erotetaan populistinen räyhäkulttuuri niistä syistä, jotka ovat aiheuttaneet suvaitsemattoman käytöksen. Kysymys on testistä pystyykö liberaali demokratia toimimaan ”sovittimena” eri näkökantojen välillä.