Blokki vai ei?

Tätä kirjoitettaessa Ruotsin vaalin tulos on juuri selvinnyt, mutta pöly ei ole vielä laskeutunut. Se päinvastoin leijuu korkealla. Näkyvyys tulevaisuuteen on heikko.

Viime viikot lehdet ja muu media ovat arvuutelleet, minkälaiseen hallitukseen Ruotsin vaalit johtavat. On sanottu, että nyt Ruotsi on ”samanlainen kuin muut”. Ennen tilanne oli erilainen, kun tarjolla oli monipuoluejärjestelmästä huolimatta selvät blokit, joiden välillä kansalaiset saattoivat valita. Tai sitten - vielä vanhempina aikoina - oli yksi suuri puolue, jota vastaan muut mittelivät voimiaan.

Ruotsidemokraatit sotkivat enemmän tai vähemmän järjestäytyneen pakan. Ruotsiin tuli Suomi-ilmiö (tai Eurooppa-ilmiö), joka meillä esiintyy perussuomalaisen puolueen muodossa. Itse asiassa kummassakin maassa tapahtui melko luonnollinen asia: kun suurten puolueiden joukkoon ilmestyy uusi (keskisuuri) puolue, täytyy sen näkyä - valikoiden - muiden kannatuksen putoamisena. Näin on käynyt Suomessa, jossa suurimmillakin puolueilla on vaikeuksia ylittää 20 prosentin kannatusraja. Juuri käydyissä Ruotsin vaaleissa kävi niin, että vain yksi puolue ylitti tuon haamurajan. Mielenkiintoista on, että vastaavasti monet alle 10 prosentin puolueet (kristilliset, vasemmisto, keskusta) voittivat vaaleissa. Tämäkin osaltaan vaikuttaa hallituksen muodostamisen vaikeuskertoimeen.

Sosiaalidemokraattien ”historiallinen tappio” asettuu edellä esitetyt puoluekentän muutokset huomioon ottaen oikeaan kehykseen, jos verrataan sitä kymmenien vuosien aikajänteellä tapahtuneihin muutoksiin. Vasta silloin voidaan puhua historiallisuudesta. En näe erityistä ”historiallisuutta” demarien vaalitulossarjassa 2010-2014-2018: 30,7 prosenttia – 31,0 prosenttia - 28,4 prosenttia. Vertailun vuoksi moderaattien vastaava sarja: 2010-2014-2018: 30,1 prosenttia-23,2 prosenttia-19,8 prosenttia!

Vuoden 2018 vaaleissa moderaattien tappio edellisiin vaaleihin oli 3,4 prosenttia ja demareiden 2,6 prosenttia. Moderaattien tulos oli huono erityisesti, koska puolue oli yleensä lihottavassa oppositioasemassa. Hämmästyttävän suureksi kasvoi ykkös- ja kakkospuolueen kannatusero, se oli lähes 9 prosenttia.

Sosiaalidemokraattien nousu aivan vaalitaistelun loppuvaiheessa viittaa siihen, että ristiriitaista yhteiskunnallista tilannetta pelästyttiin ja osa äänestäjistä palasi kansankodin huomaan.

Lopulliset tulokset selviävät tuota pikaa, kun ulkomailla annetut äänet ja viime hetken ennakkoäänet on laskettu. Edustajapaikkojen voimasuhdejako on ennen lopullista tulosta 144 – 142 vasemmistoblokin hyväksi.

Helsingin Sanomissa 11.9.2018 julkaistu kartta suurimman puolueen näkökulmasta on osin hämmentävä: kartta on demarinpunainen lukuun ottamatta Skånea (ruotsidemokraatit!), joitakin yksittäisiä länsirannikon kuntia ja osaa Tukholman seudusta ja Gotlannista. Malmössä ja Göteborgissa demarit on suurin puolue.

::::::::::::::::

Suomi on populismin käsittelyssä kierroksen Ruotsia edellä, sillä meillä populistit otettiin hallitukseen jo edellisten (2015) vaalien jälkeen.

Yhtä kaikki hallitukseen meno vuoden 2015 vaalien jälkeen romahdutti suomalaisen populismin kannatuksen eikä tällä hetkellä yhteenlaskienkaan perussuomalaisten ja sinisten kannatus poikkea juuri 10 prosentista.

Entä Ruotsissa?

Kun Ruotsin talous on hyvässä kunnossa, niin monet muut arvot ratkaisivat vaaleissa. Eräs tällainen läpitunkeva liberaalin demokratian piirre on entistä voimakkaammin esille tuleva kyllästyminen kulloinkin vallassa olevaan tahoon, joka näkyy vaaleissa maasta ja vaaleista riippumatta.

Miksi ruotsalaiset perinteiset puolueet, jotka ovat niin joustavia ja usein edelläkävijöitä eivät ole omaksuneet uusien poliittisten voimien kannatuksen ”alentamiskeksintöä” eli populistien hallitusvastuuseen ottamista? Suomessa liberaalidemokraattinen järjestelmä näyttää suodattavan erilaiset poliittiset ilmiöt itseensä monia muita maita paremmin. IKL, kommunistit ja viimeksi vennamolaiset ja perussuomalaiset ovat saaneet havaita, että järjestelmä joustaa, mutta säilyttää kuosinsa.

Ruotsin puolueet näyttävät olevan kannanotoissaan periaatteellisempia kuin Suomen puolueet. Vallitsee ensinnäkin blokkiraja, mutta sen lisäksi vallitsee rajanveto ruotsidemokraatteihin sen aiemman natsimyönteisyyden ja uudemman maahanmuuttokielteisyyden takia. Taustalla on yhtenä osatekijänä ruotsalaisten moralisoivampi ote ihmis- ja demokraattisten oikeuksien puolesta. Tätä linjaa veti selkeimmin Olof Palme ja se vaikuttaa vieläkin Ruotsin politiikassa. Vasta ruotsidemokraatit ovat asettaneet kyseenalaiseksi vanhat perinteet.

Mutta muut puolueet ovat herännet tai ainakin ne horjuvat uuden suhtautumisen ja vanhan aatteen palon välillä. Tietenkään sama, mikä on toteutunut tällä puolen Pohjanlahtea ei välttämättä toistu länsinaapurissamme, mutta pitäisin kuitenkin blokkipolitiikan murtumista todennäköisenä vaihtoehtona, jos ei nyt, niin lähitulevaisuudessa kuitenkin. Ainakin Ruotsin pienpuolueet ovat liikkuvia osia maan poliittisessa järjestelmässä.

Mutta löytyykö autuus hallituksesta?

Populistien muissa maissa kokemat vaalitappiot hallitusvastuussa ovat herättäneet esimerkiksi Jussi Halla-ahon, joka näki vaalien aikaisessa haastattelussa parempana ruotsidemokraattien pysymisen hallituksen ulkopuolella ja sieltä käsin painostamalla omien tavoitteiden läpiajamisen. Kaksilla rattailla ajelemalla voi tietysti yrittää saada hyödyn sekä ”puolioppositioasemasta” käsin että ”puolihallituksessa” olemisesta, mutta kuinka rakentavaa on olla harmaalla alueella…..

::::::::::::::::

Entä liikummeko me Ruotsin blokkipolitiikan suuntaan samaan aikaan, kun Ruotsi liikkuu kohti Suomen yli blokkirajojen ulottuvaan hallituspohjakäytäntöön? En jaksa uskoa uuteen jähmeään blokkiasetelmaan Suomessa. Nykyinen hallitus tosin selvästikin pyrkii betonoimaan porvarihallituksen pohjan ikään kuin vaivihkaa tapahtuvana blokkistrategiana. Eero Heinäluoman mukaan demarien pitää saada roima vaalivoitto ennen kuin porvarihallituksen blokkistrategia väistyy.

Tuntuu siltä, että blokkiajatus on kärsinyt inflaation. Tiukat blokit näyttävät johtavan hyvin polarisoituneeseen asetelmaan, kuten on käynyt melko puhtaissa kaksipuoluejärjestelmissä Englannissa ja varsinkin Yhdysvalloissa. Useimmissa liberaaleissa demokratioissa ”luonnollinen valinta” johtaa puoluekentän pirstoutumiseen, jos vain vaalijärjestelmä suo siihen mahdollisuuden. Sitä ehkäisee jossain määrin äänikynnys, jos se on käytössä.

Johtaako vasemmisto-oikeisto -blokkijako parempaan tulokseen kuin monipuoluehallitus, joka ylittää ideologisen rajan? Siitä ei ole todisteita. Liberaalia demokratiaa repii joka tapauksessa ihmisten tyytymättömyyden herkkä purkautuminen aina kulloinkin istuvaa hallitusta vastaan. Tämä tilanteen kanssa on vain tultava toimeen.

::::::::::::::::::::

Suomessa on nyt edetty maahanmuuttovastaisuuden toisen aallon kynnykselle. Kysymys on siitä, onko perussuomalaisten uskottavuus jotenkin parantunut aivan viime aikoina. Onko maahanmuuttovastaisuudelle jatkuvaa kysyntää Suomessa? Vaikuttaa siltä, että Jussi Halla-aholla on kova haaste edessään, sillä nyt muut puolueet ovat paremmin varustautuneet eikä mitään jytkyn kaltaista ole tulossa. Toisaalta mitään vuoden 2015 maahanmuuttorynnäkön kaltaistakaan ei ole nähtävissä. Myös Ruotsissa äänestäjät eivät antaneet vaaleissa niin laajaa valtakirjaa, mitä ruotsidemokraatit olisivat toivoneet.

Pelästyivätkö ruotsalaiset? Vanhoille puolueille annettiin ikään kuin varoitus, mutta ihmiset eivät kuitenkaan äänestäneet ”toisin” vanhojen puolueiden pelkäämässä laajuudessa.

Sosiaalidemokraattista kansankotia ei ole alkuperäisessä mielessä ollut pitkään aikaan, mutta nyt näyttää siltä, että demarit on ”tavallinen puolue”. Paluuta ruotsalaiseen hyvinvointivaltion historialliseen loistoon ei ole luvassa. Silti olen jaksanut hämmästellä ruotsalaisten herkkää lähtemistä erilaisiin epävarmoihin hallinnon ja hyvinvointipalvelujen kokeiluihin, joista on sitten jouduttu perääntymään. Ei ole nähtävissä, että tulokset uljaasta yksityisen sektorin hegemoniaan painottuvasta ”edelläkävijyydestä” johtaisivat uuteen ruotsalaista kansankotia muistuttavaan onnelaan.